Eilen juhlittiin keskimmäisen 6v-synttäreitä. Kuten esikoisellakin, nämä synttärit järjestettiin Hoplopissa, ja vieraita oli kutsuttu yhtä paljon kuin sankarilla tuli vuosia täyteen (+ kolme oman pesueen alamittaista).

Aikamoista hulinaahan se oli, kun vanhimmat juhlijat olivat 8v ja nuorin 3v. Siinä meillä valvojilla (mies ja minä) oli kyllä ihan työntäyteinen kaksituntinen. Omien lasten kanssa Hoplopissa ollessa kaksituntinen ei meinaa kulua millään kahvilan pöydässä istuessa, mutta kun oli vieraita lapsia mukana, piti silmien olla selässäkin.

Mitään ei onneksi sattunut - enkä sitä edes epäillytkään. Synttärikakkuna ollut jätski maistui juhlijoille, samoin juotavaksi tarjottu limppari. Sipsit ja karkit - yllätys yllätys! - jäivät lähestulkoon kokonaan syömättä. Täytyykin siis miettiä, jos tässä vielä kuopuksen 6v-synttärit tuolla järjestetään, että veisi vain vieraat sinne riehumaan pariksi tunniksi, ja tarjoaisi heille mehulasilliset siinä kahden tunnin aikana. Säästyisi rahaa, kun ei tarvitsisi varata synttärihuonetta (jossa vain hätäisesti syödään) eikä kattausta tarjoilusta puhumattakaan. Sesonkilisäkin jäisi pois laskusta.

Kun lapset ovat syntyneet talvella, on tästä eteenpäin vain aikuisten juhlia. Eli saa hengähtää :) Seuraavat lastenjuhlat ovat edessä vasta lokakuussa. Ai niin, keskimmäisen sukulaissynttärit järjestetään ensi lauantaina, ja tarkoitus on leipoa kakku marsipaanipäällyksellä. Saas nähdä, miten käy. Raportoin sitten vaikka ihan kuvan kanssa - jos kakusta ylipäänsä tulee kuvauskelpoinen ;)

Ihana talvi sen kun vain jatkuu. Valkoinen hurmos herättää muistoja lapsuuden talvista, jolloin oli aina paljon lunta (paitsi silloin yhtenä jouluna, kun oli ihan mustaa ja tosi liukasta joka paikassa) ja pakkasta juuri sopivasti (paitsi silloin yhtenä talvena, kun joululoman jälkeen mentiin kouluun 30 asteen pakkasessa reilun viikon verran ainakin).

Lapsetkin ovat lumesta ihan innoissaan, ja mäenlaskua ja kinoksiin kaivautumista ovat saaneet harrastaa ihan urakalla.

Luistelemassakin ollaan käyty, tosin pureva pakkanen hieman hillitsee talviurheilua lasten osalta. Kolmevuotias kuopus on kovasti innoissaan luistimilla, mutta kun hän ei vielä hirveän hyvin pääse liikkumaan itse, varpaat jäätyvät yllättävän nopeasti. Samoin kuin äidillä, joka yrittää parhaansa mukaan auttaa pientä liukkaalla jäällä :)

Itse olen alkanut - jälleen kerran - hinkua suksille. Ostin murtsikkasukset muutama vuosi sitten, ja kuten silloin lupasin, olen käyttänyt niitä vähintään kerran talvessa ;) Nyt alkaisi olla suksien esiinkaivamisen aika.

Ja jos kaikki menee niin kuin saduissa, niin kun pakkaset tästä hellittävät, onkin jo kevät. Jää sellainen ärsyttävä loskakausi kokonaan välistä. Se jos mikä miellyttäisi varmaan muitakin kuin minua...

* *

P.S. Pirun pakkaset, kompostorin kanssa kävi hullusti. Lähes samassa tilanteessa oltiin jo vajaa vuosi sitten, mutta nyt tehtiin tässäkin kyseenalainen ennätys. Biolanin lämpömittari on näyttänyt nollaa noin kuukauden, vaikka mitä tekisin. (No joo, vielä en ole lähtenyt kompostoria lämmittämään kuumavesipulloilla, vaikka mielessä sekin on käynyt.) Tyhjennysluukku on jäätynyt kiinni (kai, tai sitten edessä on liikaa lunta, eikä sitä siksi saa mitenkään auki), joten kompostoria ei voi tyhjentääkään (ellen sitten ota kottikärryjä ja talikkoa avuksi, eikä se ole suunnitelmissa todellakaan). Ja vaikka voisi, mihin sen raakakompostin kippaisin, kun jälkikompostorikin on ihan täynnä... Vastoin periaatteitani joudumme nyt laittamaan biojätteenkin sekajätteeseen (joka onneksi viedään Riihimäen polttolaitokseen eikä kaatopaikalle), kun paljon mainostettu lämpökompostori on ihan täynnä. Piru vie. Ja niin kuin kesällä olin ylpeä ja innoissani, kun lämpömittarin neula huiteli 60 ja 70 asteen tienoilla ja pömpelissä perunankuoret ja muut maatuivat niin kovaa vauhtia, että tuli kiire tuottaa biojätettä eliöiden ruuaksi. Voi miksi, miksi en alkusyksystä tehnyt sitä, mitä olin miettinyt koko kesän?? Tiedän ainakin, että heti keväällä marssin lähimpään rautakauppaan ja ostan meille toisen lämpökompostorin. En Biolania, sillä se on liian ailahtelevainen tasaisuutta rakastavalle luonteelleni, vaan jonkin sellaisen mukavan pyöreän systeemin, joka toivottavasti ei jäädy umpeen heti, kun elohopea laskee nollan alapuolelle. Himputti sentään, en paremmin sano.

Kymmenen vuotta menevät yllättävän nopeasti. Kaiken lisäksi 10 vuotta sitten olin 10 vuotta nuorempi, parisuhteessa kylläkin, mutta vielä lapseton. Muistellaanpa vähän näitä menneitä vuosia:

2000

Olimme menneet miehen kanssa kihloihin syksyllä 1999 ja vuotta aikaisemmin muuttaneet siihen asuntoon, jossa myöhemmin kaikki kolme lastamme viettivät vuorollaan elämänsä ensimmäiset vuodet. Minulla oli kolme työpaikkaa ja sen ikäiseksi taiteilijaksi siis oikein hyvät tulotkin. Helmikuussa kävimme miehen kanssa lomamatkalla Fuerteventuralla. Mies purjelautaili, minä hoidin auringonoton. Vuokrasimme maasturin, jolla huristelimme ympäri saarta ja löysimme hienoja uimarantoja. Keväällä olin Kansallisteatterin leivissä teatterivierailulla Pietarissa ja syksyllä aloitin opinnot Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitoksella. Samalla karsin työt minimiin, koska koulussa oli 100-prosenttinen läsnäolopakko ja itselläni kamala polte saada tämä pakollinen kandin tutkinto alta pois ja päästä opiskelemaan maisteriksi.

2001

Heti vuoden vaihduttua lomailimme miehen kanssa Egyptin Hurghadassa. Samalla reissulla kävimme myös Luxorissa Kuolleiden kaupunkia ihmettelemässä. Koimme myös elämämme pahimman turistiripulin, joka vei 8 päivän lomastamme peräti 3 päivää. Raskauduin maaliskuussa ja loppukevät meni raskausoireita ihmetellen. Opiskelupuolella piti vähentää nostohommia, mutta treeneissä kävin muuten ihan normaalisti, esiinnyinkin jopa. Kesällä vietin ansaittua kesälomaa pitkän kaavan mukaan. Syksyllä jatkoin opiskeluja kasvavan mahani kanssa, pääasiassa lukkarissa oli luentoja ja muita teoria-aineita. Ja astanga-joogaa :) Tanssinopettajan töistä jäin äitiyslomalle lokakuun lopussa ja joulukuun alussa - äitini vanhempien 50-vuotishääpäivänä ja kymmenen päivää lasketun ajan jälkeen - esikoinen syntyi Jorvin sairaalassa. Joulu ja sitä seurannut vuodenvaihde meni uutta perheenjäsentä ihmetellessä.

2002

Vuosi vierähti kotiäitiyden merkeissä, mitä nyt sain kandin paperit ja hain maisterilinjalle Pedagogiikan laitokselle :)  Innostuin imetyksestä ja kantoliinoista ja kestovaipoista. Vauva-arki tuntui välillä tosi raskaalta keskimääräistä vaativamman esikoisen kanssa. Sain kuitenkin uusia ystäviä etenkin Imetyksen tuki ry:n (silloinen Vauvamyönteisyys ry) parista,  joista yhden kanssa perustin imetystukiryhmänkin.

2003

Kävimme keväällä vähän isommalla porukalla Viipurissa iso-vaarin lapsuudenmaisemissa. Olin hurmioitunut siitä historian määrästä, mitä reissulla sain mahdollisuuden imeä itseeni. Se oli esikoisen ensimmäinen ulkomaanmatka. Innostuin enenevässä määrin imetystukiyhdistyksen toiminnasta. Kesällä raskaustesti näytti positiivista. Syksyllä esikoinen aloitti ensimmäisen pätkänsä päiväkodissa, ja sydäntäni riipaisi jättää hänet sinne joka aamu, kun itse jatkoin matkaani Helsinkiin opiskelemaan. Töitä en tehnyt satunnaisia sijaisuuksia lukuunottamatta. Syksyllä myös juhlimme anopin mummon 100-vuotispäiviä...

2004

... ja tammikuussa hautasimme hänet. Helmikuussa tulin äidiksi toisen kerran. Synnytys oli helppo, mutta arki kahden lapsen kanssa rankka, kun mieskään ei voinut minkäänlaista isyyslomaa pitää. Esikoinen kävi päiväkodissa toukokuulle asti 2 kertaa viikossa 5 tunnin ajan kerrallaan. Hyvä ratkaisu koko perheelle. Keskimmäisen kanssa imetys, kantoliinat ja kestovaipat olivat ihan vanha juttu ja sujuivat omalla painollaan, uutena innostuksen kohteena aloitin vessahätäviestinnän harrastamisen vauvan kanssa. Elokuu vierähti USA:ssa miehen työmatkalla. Ensin 3 viikkoa New Yorkissa, jossa tutustuin lasten kanssa leikkipuistotarjontaan hotellista käsin miehen tehdessä 14 tunnin työpäiviä, ja vikaksi vielä 1 viikko Chicagossa miehen vanhojen ystävien kanssa lomaillen. Kotiäitiys jatkui koko vuoden.

2005

Kesällä tavallista rankempi flunssa kävi meillä kylässä, ja seurauksena esikoinen sai keuhkokuumeen ja oli tiputuksessa viikon. Keuhkokuume uusitui syksyllä samoihin aikoihin kun palasin opiskelemaan, ja molemmat lapset menivät päiväkotiin. Tällä kertaa ei tuntunut yhtä pahalta kuin aikaisemmin, ja keskimmäinenkin sopeutui tilanteeseen tosi hyvin. Esikoinen vieroittui rinnasta samoihin aikoihin. Opiskelu Pedalla sujui suunnitelmien mukaan. Loppusyksystä hautasimme anopin isotädin, jota olimme usein käyneet vanhainkodissa näiden vuosien aikana katsomassa. Lasten kasvamisen myötä leikkipuistot sekä taloyhtiön oma piha tulivat tutuiksi, ja uusia äitikavereita löytyi ihan naapurista.  Täytin pyöreitä vuosia ilman mitään sen kummempia kriisejä.

2006

Kalenteri kädessä mietimme miehen kanssa kolmatta lasta, ja aika pian tärppäsikin. Otin opinnoissa loppukirin ja keväällä (makasiinien palamisen aikoihin) olin vanhassa työpaikassani suorittamassa opetusharjoittelua, josta myös kirjoitin opinnäytettäni. Heinäkuu oli lomakuukausi, ja teimme perheen kanssa viikon reissun Ahvenanmaalle juuri silloin, kun helteet alkoivat. Ihan mahtava viikko! Koska raskaus ei pahemmin vaivannut, rutistin opinnot päätökseen viikkoa ennen kuin kuopus kirjaimellisesti ryntäsi ulos kohdustani, siskoni 30-vuotispäivänä lokakuun alussa. Loppuvuosi meni ihmetellessä maailman rauhallisinta vauvaa :) Imetys, kantoliinat, kestovaipat, vessahätäviestintä - kaikki tuttua ja turvallista ja toimivaa. Vuoden lopussa keskimmäinen vieroittui rinnalta.

2007

Paluu kotiäidiksi, tanssitaiteen maisterina tosin :) Huhtikuussa anopin isä - iso-vaari - saatettiin haudan lepoon. Kesä ja syksy menivät pihalla istuen, lasten touhuja seuraten ja naapurin naisten kanssa juoruten. Ah, niitä aikoja! Syksyllä esikoinen aloitti eskarin. Ja saimme toisen suru-uutisen: anopin aviomies menehtyi rajuun sydänkohtaukseen elokuun alussa. Samalla meillä miehen kanssa kypsyi päätös naimisiinmenosta, ja aie toteutettiin lokakuussa kihlapäivänä hyvin pienimuotoisin menoin, yhdentoista yhteisen vuoden jälkeen.

2008

Keväällä teimme suuren päätöksen muutosta ja lapsuudenkotini ostamisesta. Oma asuntomme saatiin myydyksi vasta joulukuussa, mutta jo elokuussa muutimme Pikkukaupunkiin, koska halusimme esikoisen saavan aloittaa koulunsa täällä. Kotiäitiys jatkui, koska en halunnut liian montaa muutosta lapsille samanaikaisesti. Omakotitaloasujan yksinäisyys yllätti: lapsille ei löytynyt seuraa puistoista minusta puhumattakaan. Elokuusta alkaen asuimme vanhempieni kanssa samaa taloutta, jossa siinäkin oli totuttelemista.

2009

Tammikuun alussa vanhempani saivat rakennusluvan, ja hommat käynnistyivät maansiirtotöillä maaliskuun alussa. Kesä meni rakennuksilla auttaessa - tai mies auttoi, ja minä neuloin, vahdin lapsia ja hoidin ruokapuolen. Elokuussa esikoisesta tuli tokaluokkalainen ja keskimmäinen ja kuopus menivät päiväkotiin. Ja minä palasin työelämään pitkästä aikaa. Voi sitä onnen määrää! Syksy oli melkoisen rankka, kun keskimmäisellä oli päiväkotiinsopeutumisvaikeuksia ja itselläni kamala kiire tanssikoulun 30-vuotisnäytösten valmistelussa ja muutenkin työelämään tottumisessa. Pahimmiltä sairasteluilta onneksi vältyttiin. Ja niin päästiin vuodenvaihteeseen...

2010

Tietää lisää työtä ja siitä nauttimista. Oman talon remontointia. Keskimmäisen eskaria. Rakkautta ja onnea. Yhteisiä hetkiä. (Ja todennäköisesti myös hermojen menetystä ja väsymystä, mutta kyllä ne kestää.)

Vuosi vaihtui rauhallisissa tunnelmissa. Isäni vietti 60-vuotispäiväänsä raksalla hommia tehden ja mies makasi sängyssä vatsataudin kourissa. Minä vein lapset pulkkamäkeen ja annoin niiden sen jälkeen katsoa piirrettyjä DVD:ltä. Illemmalla herkuteltiin äitini leipomilla sämpylöillä ja ohrarieskalla ja isän synttäreiden kunniaksi hommatulla jätskikakulla.

Olin ajatellut antaa lasten valvoa puoleenyöhön ja katsoa heidän kanssaan portilla, kun naapurit ja muut kansalaiset ampuvat rahojaan taivaan tuuliin, mutta lasten touhut alkoivat olla sen verran levottomia iltakymmenen aikaan eikä mieskään ollut mukana hillitsemässä menoa, että alamittaiset saivat lähteä nukkumatin maahan reilua tuntia ennen vuoden vaihtumista. Hyvä niin.

Otin sitten tulokkaan vastaan yksikseni Senaatintorin juhlintaa telkkarista katsoen ja ihanaa villasukkaa neuloen. Kun kello löi 12, seisoin portilla katsomassa raketteja ja taisi siinä kyynel tai pari vierähtää poskelle...

Vuosi vaihtui, mutta elo ja olo jatkuvat samoina kuin viimekin vuonna. Pakkasta riittää, luntakin on ihan kiitettävästi. Neulomista riittää ja kohta joululomakin loppuu ja sen myötä alkaa arki. Aikoinaan muistan harjoitelleeni uuden vuosiluvun kirjoittamista pitkin joulukuuta. Nyt luotan siihen, että osaan pitää vuodet erillään toisistaan ilman harjoitteluakin ;)

Kyllä tämä tästä, eteenpäin mennään.

Iltapalapöydässä keskimmäinen alkoi puhua omien sanojensa mukaan hienosta pleikkapelistä. Se olisi kuulemma samanlainen kuin Lego-Batman tai Lego-Indiana Jones, siis ne hahmot olisivat legoukkoja. Mutta tämä peli olisikin Lego-humalaiset.

Pelin ideana olisi keskimmäisen sanoin "hillua jokaisen hahmon kotona, räjäytellä kaljapulloilla paikkoja ja oksennella joka paikkaan".

Enää herää kysymys, mistä kummasta keskimmäinen, himpun vajaat 6 vuotta, on saanut peli-idean nimenomaan humalaisista? Ne kun eivät kuulu lähipiiriimme millään tavalla. Pitäisikö nyt huolestua vai ei?

Vaikka otsikko muuta lupaa, tämä mennyt ei ollut sellainen :)

Kivaa oli kuitenkin, Inkoossakin oli sen verran lunta, etten ole niin paljon sitä siellä nähnyt näiden 12 vuoden aikana, kun ollaan miehen kanssa yhtä pidetty. Päästiin lasten kanssa pulkkamäkeen joka päivä. Jäälle emme uskaltautuneet, mikä oli varmasti ihan viisasta.

Jouluiloa vähän todellakin latisti tämä asumistilanne. Olisin jo nyt niin kovin mielelläni tehnyt oman joulun, kun tähän asti ollaan jouluja vietetty muiden nuottien mukaan nämä 34 vuotta. Toivottavasti ensi vuonna päästään siihen paneutumaan sitten oikein kunnolla.

Minulla unelmien jouluun kuuluu touhuaminen. Lahjoja tykkään tehdä itse (lämpimäisiä neulottuna ja paistettuna ;) ), samoin siivoaminen on yksi mieleisistä puuhistani. Vieläkin mukavampaa olisi, jos muutkin oppisivat arvostamaan työnjälkeä, eivätkä sotkisi nopeampaa kuin mitä siivoan :-P Laittaisin koristeita harkiten esille jo ensimmäisestä adventista alkaen. Samoin soittaisin joululauluja (ehkä enemmän itseni iloksi kuin muiden...) joulukuun alusta. Tunnelmallisuutta loisin kynttilöillä - sekä oikeilla että sähkö- tai paristokäyttöisillä. Esillä ei olisi mitään ylimääräistä (kuten tänä vuonna, kun sulassa sovussa sohvapöydällä joululiinan kanssa majailivat pihdit ja vasara ja kourallinen verhoilunauloja). Kuusen kantaisin sisään ja koristelisin myös hyvissä ajoin. En ehkä ihan Lucianpäivän tienoilla, mutta aikaisemmin kuin mitä nyt tehdään (eli aatonaattona tai aattoaamuna). Leipoisin piparit ja tortut ja maustekakun myös hyvissä ajoin. Muut ruuat voisin kyllä ihan hyvällä omallatunnolla ostaa valmiina kaupasta :)

Aattona sitten en hötkyilisi. Nauttisin joulutunnelmasta ja leppoisasta oleskelusta. Illan hämärtyessä kävisin pikaisella kävelyllä korttelin tai parin ympäri ja silmäilisin naapuruston joulunviettoa ;) Joulupäivänä käpertyisin sohvannurkkaan syömään suklaata ja lukemaan lahjakirjaa tai vaihtoehtoisesti neulomaan jotain ihanaa. Ja katsoisin telkkariohjelmia sydämeni kyllyydestä kaikessa rauhassa! EN lähtisi vastahakoisten lasten kanssa flunssaisena lumihankeen kahlaamaan ja munuaisiani tärvelemään töyssyiseen pulkkamäkeen, mutta se onkin sitten ihan oma tarinansa...

Tänä vuonna joulufiilis hiipi hiljaa mieleen, kun ajoimme Inkooseen keskellä öisen lumisen maiseman 22. päivän iltana. Kuuntelin joululahjaksi itselleni ostamaa Rajattomien Best of -levyä ja katselin ulos auton ikkunasta. Olin siivonnut talon edellisen käyntimme lopuksi, joten perillä oli mukavan siistiä. Aatonaattona tein rosollin valmiiksi, ja koristelin piparkakkukodan. Varsinaiseen joulun tunnelmaan pääsin kuitenkin vasta jouluaattona imuroidessani anopin ja miehen käydessä haudoilla. Oli ihan pakko saada kuitenkin siivota vielä vähän, kun en sitä ollut kotonakaan tehnyt ;D Sen jälkeen rauhoittuminen joulunviettoon kävi kuin itsestään.

Kohta koittaa muuttopäivä, ja heti, kun ovi sulkeutuu vanhempieni jälkeen, ryhdyn repimään tapetteja irti seinistä. Uusi vuosi siis tietää remontointia ja sitä kautta uudistumista. Kiva kiva :)

Teenpä historiaa, kun näin tietääkseni ensimmäistä kertaa olen k**** otsassa kolme päivää ennen joulua. Kaikki mahdollinen (ja mahdoton) ottaa päähän, eikä mikään huvita. Lisämausteita soppaan tuo päälle puskeva flunssa, tunnollisen työntekijän syndrooma.

Uusi talo on jo hyvällä mallilla, ja isäni 60-vuotissynttäreitä olisi tarkoitus juhlia siellä Loppiaisviikonloppuna (viikko oikeiden synttäreiden jälkeen tosin). Mutta siihen asti yhteiseloa (ja kaikkien muiden sotkujen siivoamista ja jatkuvaa kaaoksen kestämistä) jatkuu, ja se jos mikä juuri nyt kuormittaa tämän pienen äidin mieltä. Pientä tyyneyttä mieleeni saan, kun yritän kuvitella vanhan talon alakertaa ihan tyhjänä (vanhempieni!) tavaroista. Hetki on yllättävän lähellä mutta kuitenkin niin kovin kaukana...

Olen sisimmältäni jouluihmisiä, ja nautin joulusiivouksesta ja koristeiden laittamisesta esille ja rauhallisesta tunnelmasta. Tämä joulu menee näiden osalta ihan penkin alle - tai siltä ainakin nyt tuntuu. Vietämme joulun Inkoossa, talossa, joka on ollut kylmillään syyskuusta lähtien. Kun sinne huomenna menemme, alkaa talon lämmitys. Ja siivous, ja koristelu ja ruokien tekeminen. Kaikki ihan viime tingassa. Täällä en ole jaksanut tehdä mitään, kun ei sitä tekemistä kukaan kuitenkaan arvosta eikä huomioi. Kaikki tavarat pitää roudata ensin Inkooseen ja sitten joulun jälkeen takaisin tänne. Ja tietysti kolmen lapsen kanssa juostaan ainakin kahdessa eri kyläpaikassa joulunpyhinä, kun mieli tekisi vain rauhoittua olemaan. Mies on itsekin noita meneviä ihmisiä, eikä hän ymmärrä kaipuutani lööbailuun. Harmi sinänsä.

Positiivista tässä hetkessä on kuitenkin se, että maa on ihan valkoinen. Lunta on viimeisten parin päivän aikana satanut ihan varmasti ainakin puoli metriä. Ihanaa on, kun ulos katsoessa näkee mustan sijasta valkoista :)

Mut just nyt olo on sellainen, että joulu voisi olla jo ohitse. Ei tällaista juhlintaa kukaan jaksa...

Netissähän nuo kohtaavat päivittäin milloin missäkin keskustelupalstalla. Meillä nuo törmäilevät toisiinsa harva se päivä myöskin. Joko olen vakavasti jakomielitautinen tai sitten vain inhimillinen. Tiedättehän, erehtyminen on inhimillistä ;)

Tiedän täyttäväni monia niistä täydellisen äidin kriteereistä, joita etenkin vauvavuoden äitiyteen liitetään. Olen synnyttänyt (kolme kertaa) ilman lääketieteellistä kivunlievitystä, olen imettänyt (pitkään) jokaista lastani, olen kantanut (pitkään) kantoliinassa jokaista lastani, olen jakanut sänkyni (pitkään) en vaan mieheni vaan myös lasteni kanssa, olen pukenut lapseni kestovaippoihin (ja kamalaa, tykännyt niiden pesemisestä!). Ai niin, olen ollut (verrattain pitkään) kotiäitinä. Saanko nyt sen sädekehän, mielellään kullatun, kiitos? Olen tehnyt valintoja, joita olen pitänyt meille (minulle, lapsilleni ja miehelleni) oikeina ja joihin olen ollut tyytyväinen. Ja joihin mieskin on ollut tyytyväinen. Hänestä on ollut hienoa, että rahaa ei ole kulunut kertakäyttövaippoihin, lastensänkyihin, korvikkeisiin tai rattaisiin (mutta kenties sitäkin enemmän kantoliinoihin, kestovaippoihin ja kankaisiin, joista olen ommellut itselleni imetyspaitoja - mutta mitä mies ei tiedä, se ei voi häntä satuttaa ;) ). Muistan, miten minua hymyilytti, kun mies eräälle ensimmäistä lastaan odottavalle kaverilleen kerran kertoi, miten hienoa on, kun lasta imetetään pitkään. Kakka ei haise niin pahalle, eikä yöllä tarvitse isän herätä vauvaa rauhoittelemaan :) Ai niin, ja perhepetiäkin hän kehui siinä samalla. Kaveri kuunteli vieressä hieman epäuskoinen ilme kasvoillaan ;)

Olen omilla valinnoillani ehkä kenties vaikuttanut myös joidenkin ystävieni valintoihin. Osa heistä on pitkään imettäneitä, kantoliinoihin ihastuneita ja kestovaippoja lapsillaan käyttäviä :) Tietysti he voisivat tehdä tuota kaikkea, vaikka minä en olisi niin tehnytkään, mutta on mukava ajatella, että omilla teoillani saattaa olla jokin vaikutus myös ystäviini.

Sitten se paskamutsiosio: en jaksa askarrella lasteni kanssa. En myöskään tykkää keksiä heille viihdykettä (keksikööt itse). Olen antanut lasteni leikkiä pihalla ilman välitöntä valvontaa melko nuoresta lähtien. Lapset eivät ole nukkuneet päiväuniaan juuri koskaan vaunuissa pihalla, vaan sisällä sängyssä. Kotiäitivuosieni jälkeen koen viikonloppupuistoilun lievänä rasitteena. Kaipaan omaa aikaa ja omaa rauhaa. En pidä ruuanlaitosta (enkä juurikaan sen syömisestä). Pidän kovaa kuria, josta en yleensä saa kuulla mairittelevia sanoja ;) Suutun lapsilleni ja korotan ääntäni, jälkimmäistä tiedän tekeväni liian usein. En jaksa välittää, onko lapsilla päällä "kauppavaatteet" vai "pihavaatteet", kun joskus lähdemme koko perhe ruokaostoksille. Pakotan lapset siivoamaan huoneensa ja viemään likapyykkinsä pyykkikoriin. Annan lasten katsella televisiota selvästi enemmän, kuin mitä ammattilaiset suosittelevat. Käytän kasvatusmetodeina muun muassa uhkailua ja lahjontaa. Kiristän onneksi harvemmin.

Ai mitä, enkö saakaan sitä sädekehää? No höh.

On jälleen se aika vuodesta, kun ammattini puolesta saan jännätä esiintyjiä. Tanssikoulujen joulunäytösten aika siis. Omista ryhmistäni yksi esiintyi viime viikonloppuna sekä lauantaina että sunnuntaina. Tytöt, iältään 10-11 -vuotiaita, olivat aika tytinöissään. Itse olin ahertanut näytöksen eteen koreografian tekemisen ja ohjaamisen lisäksi puvustusrintamalla. Kuudentoista sifonkisen kietaisuhameen tekemiseen vierähti tunti jos toinenkin, onneksi tunnit olivat palkallisia.

Tyttöjen esitykset menivät hyvin, ja täytyy tässä samalla puolella sanalla kehua myös vähän itseä. Tanssikoulu täytti 30v, ja kolmen näytöksen ryppäästä ensimmäisessä esiintyi myös koulun vanhoja oppilaita. Kuinka ollakaan minäkin pääsin lavalle vielä "vanhoilla päivilläni" esiintymään. Saatiin ryhmä kasaan, ja lämmitettiin tanssi vuodelta 1990. Ah, sitä nostalgian ryöppyä, mikä yllemme puski kenraaliharjoituksissa puoli tuntia ennen näytöksen alkamista!! Huiman hauskaa, uskotteko :)

Itse tanssiminen ei jännittänyt yhtä paljon kuin uusi aluevaltaus: juontaminen. Pomoltani olin pari viikkoa aikaisemmin saanut tehtävän juontaa tuo nostalgianäytös. Niinpä löysin itseni lavan reunalta mikrofonia puristamassa. Onneksi juonnot olin kirjoittanut etukäteen valmiiksi, niin ei tarvinnut sanoissa takellella. Ja hienosti ne menivät :)

Niinhän sitä luulisi, että nyt voi pikku hiljaa rauhoittua joulua odottamaan. Kattia kanssa. Toisessa työpaikassa näytökset ovat vasta edessä. Tanssin suhteen homma on paketissa, kaikki 17 tanssijaa (3 lasta ja 14 aikuista) osaavat hommansa ja tanssi näyttää hienolta. Harmaita hiuksia, ryppyjä ja tummia silmänalusia aiheuttaa puvustus. Vaihtoehto a) on ommella itse kaikki 17 esiintymispukua, kun vaihtoehto b) on pyytää jokaista tuomaan kotoaan valkoisen t-paidan ja verkkarit. As it happens, vaihtoehto b on oikeasti poissuljettu, sillä balettia ei tanssita t-paidassa ja verkkareissa. Olen siis käyttänyt aikaani tehokkaasti vaihtoehdon a kimpussa. Aluspukuja on valmiina 6, hameita ei vielä yhtäkään. Esitys on kymmenen päivän kuluttua. Ei muuta kuin puku kerrallaan. Stressiä en vielä tunnusta.

Esiintymisen myötä heräsi muuten jälleen valtava kaipuu tanssisaleille. Siis itse treenaamaan. Sehän on vain järjestelykysymys, ja nyt pohdin, jaksanko ryhtyä asiaa järjestelemään heti joululoman jälkeen...

Aiheesta itse asiassa postasi "Kolme Kertaa Ikuisuuden" Kaisa tässä taannoin, ja asia jäi päähäni sitten sitkeästi pyörimään.

Nyt viikossa on seitsemän päivää. Olisi aika mageeta, jos siihen saisi lisättyä muutaman ylimääräisen. Kaisa ehdotti vapaantaita. Se mahtuisi minunkin viikkooni erinomaisen hyvin. Toinen tarpeellinen päivä meidän perheessä on siivontai. Eipä tarvitsisi muina päivinä siivota. Neulontai on tullut esille ainakin yhdessä käsityöblogissa. Sekin olisi erittäin kiva lisäys viikkoon. Olisi kerrankin aikaa neuloa ihan rauhassa (yeah, right.)

Muita ehdotuksia?

Olen tässä miettinyt, miten helppoa olikaan kotiäitinä oleminen. Työnteko on ihanaa ja olen suuresti motivoitunut, mutta illalla kotiin tullessani alkaa päässä kiristää. Mieskin tiesi, että kun palaan työelämään, olen illat töissä. Minä tiesin, että arjen saaminen rullaavaksi vie aikansa. Silti tähän on vaikea tottua.

Hoidan lasten aamut miehen lähtiessä aikaisin töihin. Esikoinen lähtee ihan sopuisasti kouluun ja kuopus päiväkotiin, mutta keskimmäisen kanssa tekemiset ovat yhtä vinkumista. Ja koska en suostu kohta kuusivuotiasta enää pukemaan vaan oletuksena on, että hän tekee sen itse, olemme aina myöhässä. Jopa silloinkin, kun menemme muita myöhemmin päiväkotiin.

Illalla opetustuntieni jälkeen tulen yleensä kotiin iltayhdeksän tienoilla, parina päivänä viikossa jopa sen jälkeen. Ja lähes poikkeuksetta minulle jää lasten iltapuuhat. Onhan se selvää, että kun mies käy päivätöissä ja iltaisin on ollut rakentamassa autokatosta, on hänelläkin voimat vähän vähissä siinä vaiheessa, kun vauhdissa olevat alamittaiset on saatava rauhoittumaan iltapalapöytään, siitä ohjattua iltapesulle ja lopuksi vielä nukkumaan. Mutta ai että kun ärsyttää se, että hän odottaa minun tulevan kotiin, ja jättää komentamisen ja hoputtamisen minulle.

Näen tässä selvän noidankehän: kun yöunille meno viivästyy, aamuisin saan kuunnella väsykitinää, joka raastaa hermojani päivä päivältä yhä enemmän. Ja koska en ole kotona iltapuuhia hoitamassa ennen kuin yhdeksän jälkeen, kierrettä ei tunnu saavan poikki millään.

Tietysti voisin vain antaa olla ja kärsiä nahoissani, mutta se ei oikein sovi minulle. En myöskään ole valmis jättämään työtäni vain siksi, että mies saisi illat levätä kun minä hoidan kodin ja lapset. Miehen kouluttaminenkaan ei varmaan oikein onnistu, ei ainakaan riittävän nopeasti. Mikä olisi se neljäs vaihtoehto, millä tilanteen saisi käännettyä negatiivisesta positiiviseen? Ja miksi aina minun on se keksittävä? (Ehkä siksi, kun tilanne nimenomaan minua häiritsee, sanoisi rakas mieheni. Hän itse ja lapset ovat tähän oikein tyytyväisiä. Lapsista on mukava saada valvoa pitkään.)

Ja tähän loppuun vielä ruma sana.

Olen kunnostautunut kansalaisaktivismin saralla nyt syksyllä oikein urakalla. Ensin taisi olla Toiveikas mielenosoitus Eduskuntatalon portailla syyskuussa. Mitä ei pieni ihminen tekisi suuren ja tärkeän asian eteen, kysyn vain :)

Itseäni lähemmäs - suorastaan kotinurkille - ovat sitten sattuneet seuraavat tapaukset: ensinnäkin soitin yksykskakkoseen lokakuun alussa pyöräillessäni hammaslääkäriin. Edessäni ajoi auto, jonka kuljettaja ei varmasti ollut ihan selvä. Kyydissa neljä naista. Tuulilasinpyyhkimet päällä, vaikka oli aurinkoinen keli. Auto ajoi tosi hiljaa ja seilasi keskiviivalla. Koulupoika ajoi auton edessä oikeaa reunaa, ja siltikin auto tööttäili pojalle niin, että tämä meinasi ojaan keikahtaa. Otin puhelimen oikeaan käteeni kun vasemmalla pidin pyöränsarvesta kiinni, ja vinkkasin päivystäjälle sekavasti ajavasta autoilijasta. Tämä lupasi lähettää poliisipartion katsastamaan tilanteen. Itse en voinut jäädä asiaa seuraamaan, kun hammaslääkäri (ja hampaan poisto) odotti.

Toisekseen tuossa eräänä päivänä vein lapset kävellen päivikseen, kun auto oli appiukolla lainassa. Puoli tuntia rattaita työntäen kirpakassa alkutalven säässä auringon paistaessa oli ihan hauskaa liikuntaa, kunhan ei tule tavaksi ;) Kotimatkalla huomasin erään suojatien kohdalla ajotiellä melkoisen montun, ainakin kahden jalkapallon mentävän. Siihen ajaa sopivasti niin pyörällä kuin autollakin, jos huonosti käy. Soitin saman tien pikkukaupungin kaupunkihuollon numeroon ja ilmoitin tiemestarille tai vastaavalle havainnostani. Tuli hyvä mieli. (No, nyt kun olen paikan ohi mennyt muutaman kerran soittoni jälkeen, mitään ei ole kuopalle tapahtunut, ellei se sitten ole peräti vähän suurentunut. Voi sitä pyöräilijäparkaa, joka siihen pimeällä humpsahtaa.)

Kolmannekseen huomasin viikonloppuna, että lähileikkipuiston valot, kaikki neljä kappaletta, oli ihan pimeinä. Ei huvittanut lasten kanssa jäädä puistoon leikkimään, kun ei siellä nähnyt mitään, kun illalla viiden aikaan olisimme sinne menneet. Tänään kirjoitin sähköpostia taholle, joka nettisivujen mukaan vastaa katuvalaistuksesta. Jos vaikka saataisiin valoa kansalle, joka iltasella haluaa puistossa vielä leikkiä. Toisaalta, viime syksynä soittelin samoissa asioissa samaan paikkaan, ja ilmoitin kahden lampun neljästä olevan pimeinä. En tiedä, onko homma jäänyt tekemättä vai miksi nyt on neljä lamppua pimeänä. Jään odottamaan, josko muutosta parempaan tapahtuisi.

Kolmevuotiaat pikkutytöt ovat sitten hurmaavia. Ainakin tämä meillä asuva ja kainalossani yöt nukkuva yksilö. Hauska on seurata eri vaiheiden läpimarssia. Kaksivuotiaana kuuminta hottia oli Nalle Puh. Nyt kolmevuotiaana kaikki sellainen, mikä vähänkin liittyy tai viittaa prinsessoihin, on ihan parasta.

Kun on riittävän ovela ja muistaa käyttää taikasanana prinsessaa, niin mitä vain saa läpi ;)

"Puepas tämä prinsessahaalari", "Tässä sulle prinsessahaarukka, jolla saat hyvin ruuat lautaselta (prinsessa)masuun", "Pikkuprinsessan pitää nukkua, että jaksaa huomenna leikkiä lisää prinsessaleikkejä". Ja niin edelleen.

Ei nuo kaksi edellistä olleet näin helposti huijattavia. Tämähän on ihan liiankin helppoa :)

Tuon edellisen postauksen kommenttilootassa nimimerkki anonyymi kyseli kantaani sikainfluenssarokotuksiin.

En ole ikinä ollut rokotevastainen. Rokotukset ovat jees. Niiden avulla on saatu kitkettyä pois useita hengenvaarallisia sairauksia, jotka edelleen ihmisiä tappaisivat, jos täällä pyörisivät. Rokotekriittinen olen ollut lähinnä suositusikien suhteen. Ja kun hyvin monessa rokotteessa on säilöntäaineena käytetty tiomersaalia eli elohopeaa, niin en ole halunnut sitä tieten tahtoen kovin pieneen lapseen pistää. Siksi olemme venyttäneet rokotteiden antamista vähän vanhemmalle iälle - tai vaihtoehtoisesti pyrkineet omakustanteena hankkimaan elohopeatonta rokotetta, jos se on piikitetty alle vuoden ikäiselle.

Sikainfluenssarokotteessa on tiomersaalia. Ja meidän kuopus on jo 3v. Esikoinen sai koulusta lapun, jossa kysyttiin lupaa antaa rokote sitten, kun vuoro tulee. Ruksasimme miehen kanssa yhteisymmärryksessä kyllä-sarakkeen.

Lapset saa rokottaa, ja todennäköisesti itsekin otamme rokotteen jos emme sairasta possunuhaa sitä ennen. Kukaan meistä ei kuulu mihinkään riskiryhmään, joten on ihan mahdollista myös ensin sairastua, jolloin rokotteen ottaminen jää pois ohjelmasta.

Tällä hetkellä tautia ei ole tavattu täällä pikkukaupungissa kuin ihan yksittäistapauksissa. Päiväkodeissa ja kouluissa ei vielä ole epidemiaa, vaikka naapurikunnista on paikallislehden välityksellä luettu parista tautiryväksestä. 3-24 vuotiaiden rokottamiset käynnistyvät täällä näillä näkymin viikolla 47. Huomenna alkaa viikko 46.

Tämän reilun vuoden aikana, mitä olemme nyt vanhempieni kanssa asuneet, olen joutunut miettimään useitakin asioita kasvatuksellisesta näkökulmasta ehkä tarkemmin kuin muuten olisin tehnyt. Osa asioista ärsyttää, osasta en jaksa välittää. Suurimmasta osasta en halua vanhemmilleni mitään sanoa, kun ovat ystävällisesti antaneet meidän asua täällä, ja viimeistään kahden kuukauden kuluttua taloutemme eroavat.

Ärsyttävimmäksi asiaksi on muodostunut se, miten isäni antaa lapsille herkkuja lähestulkoon joka päivä ja poikkeuksetta aina juuri ennen ruokaa. Pahinta ehkä on, että lapset hyväkkäät ovat oppineet herkkuja jo pyytämään. On aika vaikea pyrkiä pitämään kiinni karkkipäivistä, kun pappa livauttaa selkänsa takaa (tai siis minun selkäni takana - joskus jopa ihan nenäni edessä) lapsille suklaapalan tai lakun. Vielä vaikeammaksi tekee, kun lapset jo tietävät papan jemmat, ja osaavat itse käydä niissä heti, kun valvovan aikuisen silmä välttää. Pappahan perustelee herkkupalojen antamista sillä, etteivät lastenkaan suut tuohesta ole. Eivät ole, niin, mutta lapset eivät myöskään vielä oikein osaa sitä käytäntöä, että vaikka herkkuja syödään ennen ruokaa, niin ruualle jätetään silti riittävästi tilaa. (Minähän osaan tuon taidon oikein hyvin, voisin jopa väittää sen olevan tavaramerkkini ;) )

Toinen suuresti ärsyttävä asia on se, että tämän vuoden aikana lapsilta on hämärtynyt keittiön käsite. Kun mummi ja pappakin syövät olkkarissa, niin tokihan lapsetkin sinne menevät syömään. Ja äiti (eli minä) siivoaa jäljet. Harvoin onneksi he lautasia olkkariin kantavat (se vielä puuttuisi!), mutta kaiken sen napostelun he kyllä hoitavat muualla kuin keittiössä. Ja ai että meillä napostellaan. Vesirinkeliä, banaania, omenoita, valkokaalia, porkkanoita, satsumia, näkkäriä, paahtoleipää... Niitä ei mitenkään voi syödä keittiön pöydän ääressä, vaan nimenomaan olohuoneen (rumalla) sohvalla. ARGH.

Mutta arvatkaa mitä: minua ei yhtään tippaa ärsytä se, että lapset katsovat paljon televisiota. Kuopus on jopa oppinut Kaaposta Piippolan vaarilla oli talo -laulun, ja oikein sujuvasti rallatelee Nalle Puhin tunnaria. Usein telkkarin katsomisen ohella leikitään nukeilla tai legoilla, eli telkkari itsessään on ikään kuin taustalla. Lastenohjelmien suhteen meillä siis ei ole puolen tunnin tai tunnin ruutuaikaa, mikä eri keskustelupalstojen keskustelujen mukaan tuntuu olevan normi perheessä, jossa on alle kouluikäisiä lapsia. Minusta on itse asiassa oikein mukavaa laittaa lapsille jokin lastenohjelma pyörimään ja istahtaa itsekin siihen sohvalle sitä katsomaan ja neulomaan :) Muistan lapsuudestani, miten mukavaa oli, kun iltaisin harrastuksista tullessani vanhemmat olivat kotona ja katsoivat olkkarissa töllöä. Heidän viereensä oli mukava mennä istumaan ja vain olla. Ehkä siitä syystä en pidä televisiota pahana tai haitallisena siinäkään määrin, mitä se meillä on päällä.

Sen sijaan pleikalla ja tietokoneella pelaamista on pitänytkin rajoittaa rankalla kädellä. Jos esikoisen ja keskimmäisen päästää pelaamaan, he eivät halua lopettaa. Siksi meillä ei juurikaan pelata - paitsi hyvin harvoin ja hyvin lyhyitä aikoja kerrallaan (ja silloinkin saa kuulla kiukuttelua sekä ennen että jälkeen pelaamisen, huoh).

Mitä periaatteisiin tulee, niin kunhan tästä päästään omaan talouteen jälleen, niin tuon syömisen suhteen kyllä muuttuu ääni kellossa. Television käyttö sen sijaan saa puolestani jatkua silloinkin :)

Menivät sitten viisaat miehet lakkauttamaan Tammisaaren synnytysosaston. Niin, rahat eivät riitä kaikkeen. Harmi vain, jos tuon seurauksena koko sairaala lakkautetaan. Siellä nimittäin isovaari sai asiantuntevaa ja tarpeellista hoitoa keväällä 2007 saatuaan aivoinfarktin. No, infarkti uusiutui, ja isovaari nukkui pois, mutta hoito oli silti hyvää sen ajan, kun hän sitä sai.

Synnytysosaston pehmeät arvot saivat meidätkin harkitsemaan sinne asti ajamista kakkosen odotusaikana. Kävimme siellä jopa tutustumassa, ja reissulla esitin valmennusta pitävälle kätilölle mm. kysymyksen veteen synnyttämisestä. (Hän tosin tyrmäsi ajatuksen täysin vedoten siihen, että koska synnyttäjä on siinä isossa altaassa ihan yksin, eivät kätilöt pääse auttamaan syntymän hetkellä, ja siksi suosittelevat, että altaassa ollaan vain avautumisen ajan, mutta ponnistamaan tullaan kuivalle maalle.)

Saimme tutustua myös Tammisaaren kodinomaisiin perhehuoneisiin, joissa oli ihan oikeat parisängyt. Ihan toista kuin Jorvin sairaalasängyistä yhteenkyhätyt perhehuonesängyt. Eniten ehkä surettaa se, että päättäjät vakuuttavat pehmeiden tapojen siirtyvän HUS:in muihin synnytysyksikköihin ja että Kätilöopistolla niitä jo käytetään. Satunpa vain tietämään, että Kättärillä on pulaa työntekijöistä, ja kun on kova kiire, ne pehmeät ja synnyttäjän huomioonottavat käytännöt jäävät kiireen jalkoihin.

No, kun keskimmäinen sitten päätti syntyä, niin olimme miehen kanssa tosi tyytyväisiä, ettemme lähteneet sittenkään ajamaan Tammisaareen, vaan kurvasimme Jorvin parkkikselle. Olisi kakkonen nähnyt päivänvalon varmaankin siellä kuuluisalla Karjaan Shellillä, sen verran nopeasti hän silloin putkahti maailmaan.

Paikallislehden nettisivuilla on ollut kuumaa keskustelua lastenhoidon kuntalisästä. En voinut olla hiukkasen provosoitumatta, kun nimimerkki Marju kirjoittaa asiasta näinkin asiantuntevasti:

"Tuollainen lisä pelkästään edistää sitä mahdollisuutta, että huonosti koulutetut ja työhön haluttomat voivat nauttia ruhtinaallisesti vapaa-ajasta kotona lukemalla sohvalla naistenlehtiä sekä katsomalla telkkaria. /--/ Kun olen pitkät päivät töissä, samalla tulolla, tarvitsen myös illalla ja viikonlopulla vähän lepoa, mutta kun minulla ei ole päivällä aikaa kotitöihin, joudun siivomaan, pesemään pyykkiä, käymään kaupassa viikonloppuisin sekä iltaisin.
Nuo kunnan rahoilla elävät äidit saavat hoitaa siivoukset, vaatteiden silitykset, ruokaostokset silloin kun muut ovat ansiotyössä ja puolet päivät heille jää ainakin aikaa harrastuksiin punttisalilla, telkkarin katseluun tai naistenlehtien lueskeluun, nettissä surffailuun."

Uskon, että kolme vuotta yhteen menoon kotiäitinä oltuani (ja sitä ennen kaksi kertaa 1,5 vuotta) minulla on ehkä hieman erilainen tuntuma kotiäidin työnkuvaan kuin ylläolevan kommentin jättäjällä. (Enkä minä edes saanut mitään kuntalisiä, niih.)

Jos minulle olisi jäänyt aikaa harrastuksiin punttisalilla tai naistenlehtien lueskeluun, niin kuka niitä lapsia olisi sillä aikaa vahtinut, ulkoiluttanut ja ruokkinut? Joku kodinhoitaja vai? Ja totta helkkarissa siivosin silloin, kun lapset leikkivät nätisti sisällä yhdessä. Työtä sekin oli, etenkin kun selkäni takana sotkettiin nopeampaa kuin mitä ehdin siivota. Harmi vain, että lempipuuhaani vaatteiden silitykseen ei vain aika enää riittänyt, joten puhtaat pyykit menivät - ja menevät edelleen, vaikka olenkin jo ansiotyössä - suoraan narulta viikattuina kaappiin. Nettisurffailun ja telkkarin katsomisen hoidan yhä edelleen pääasiassa illalla lasten (ja miehen) jo nukkuessa. Niin joo, ja punttis tai naistenlehdet eivät ole mun juttuni. Lehtimyyjillekin aina sanon, että kolmen lapsen kotiäitinä ei vain yksinkertaisesti ole aikaa lukea lehtiä, niin ei niihin huvita rahaakaan laittaa.

Jos nyt saan olla ihan rehellinen, niin huomattavasti enemmän tulee lepäiltyä sohvalla ja laiskoteltua nyt, kun olen siellä ansiotyössä :) Katsos, kun työn raskaan raataja tarvitsee lepoakin välillä, toisin kuin 24/7 työvuorossa oleva kotiäiti, joka siis vain siivoaa ja lukee naistenlehtiä (missä ihmeessä ne lapset ovat silloin? Vai onko tässä nyt vain sotkettu keskenään kotiäidit ja ns. house wives?).

Juu, en ottanut osaa nettikeskusteluun.

Meillä on jälleen juhlakausi avattu, kun pari viikkoa sitten vietimme kuopuksen 3v-synttäreitä. On muuten yllättävän vaikea tajuta, että mun vauva on nyt jo 3v. Mihin tämä aika on oikein hävinnyt?? En tunnusta kärsiväni vauvakuumeesta (sillä nykyinen elämäntilanne on liian ihana laitettavaksi tauolle vauvavuoden ajaksi mm.), mutta kyllä sellainen pikkuinen nyytti rinnalla tuhisemassa saa mielen helläksi vaikka mitä tekisi. No, onneksi käly on lisääntymispuuhissa, ja loppukeväästä onkin odotettavissa ainakin lyhyitä sylittelyhetkiä pikkuvauvan kanssa ;) Myös monet muut vanhat ystävät ja perhetutut kasvattavat huollettavien joukkojaan, ja niitä uutisia on aina kovin mukava kuulla.

Mitä työhön tulee, niin pahimmat stressihetket ovat toistaiseksi jääneet taakse. Luovat hommat on hoidettu, enää on jäljellä se raaka työ, mitä tulee, kun pitää joulujuhlatanssit opettaa oppilaille. Voiton puolella ollaan ja nyt voi vähän huokaista, mutta annas kun marraskuun puoliväli koittaa, alkaa taas kireys tuntua. Päätyöpaikassani juhlitaan kolmeakymmentä toimintavuotta (ja voitteko kuvitella, 27 vuotta sitten aloitin siellä itse pienenä baletinoppilaana), ja näytökset ovat normaalista aikataulusta poiketen jo marraskuun lopulla. Koska kyse on juhlanäytöksestä, olisi tanssienkin hyvä olla hyviä ja hienosti esitettyjä.

Lisäksi tässä on samalla itselläkin tilaisuus päästä vielä kerran lavalle tanssimaan :) Vanhan tanssiporukan kanssa ollaankin lämmittämässä tanssia, joka esitettiin täällä ensimmäisen kerran tasan 19 vuotta sitten. Hauskaa tässä on lisäksi se, että ensiesityksessä mukanaolleet ovat myös tässä lämmitetyssä versiossa mukana :D Ryhmätanssista en ole huolissani, se menee hienosti kyllä. Enemmän hermostuttaa se, että tanssikoulun rehtorille ilmoitin esittäväni myös soolotanssin samassa juhlassa. Kääk. Nyt alkaa tuntua siltä, että tuo jälkimmäinen pitää perua. Olen ollut 8 vuotta tanssimatta varpailla, ja nyt, kun tuosta ajasta on kilojakin 5 enemmän eivätkä harjoitukset  (kokonaista kolme) ole tähän mennessä olleet kovin lupaavia, meinaa mennä sisu kaulaan. On tosi vaikea uskoa, että vain viidessä viikossa saan kurottua kahdeksan vuoden tauon kiinni. Toisaalta, mahdoton voi osoittautua ihan mahdolliseksi, mistäs sitä etukäteen voi tietää :)

Suunnitelmissa (heti syysloman jälkeen) on siis treeniä, treeniä ja vielä kerran treeniä (sekä vähän käsitöitä ja muita bisneksiä). Toivottakaa onnea :)

Kuherruskuukausi päivähoidon suhteen edelleen jatkuu kuopuksella. Viikonloppuisinkin pitäisi päästä päiväkotiin, ja sitten harmittaa, kun kerron, että päiväkoti on viikonloppuisin kiinni. Neiti on itse reippaus, ja kuulemma hienosti soluttautuu mukaan leikkiin kuin leikkiin, vaikka on ryhmän nuorin.

Keskimmäinen sen sijaan edelleen vähän protestoi päiväkotiin lähtemistä. Protestoinnin taustalla on päivälepo. Häntä harmittaa, kun pitää levätä klo 12-13, ja on lisäksi ihan varma, että eskarilaiset eivät ainakaan lepää silloin - vaikka on monta kertaa kuullut, että kyllä muuten lepäävät. Lisäksi ollaan nyt sovittu päiväkodin aikuisten kanssa, että keskimmäinen sitten herätetään heti, kun se vain sopii, eli kun isommat lapset pääsevät nukkarista toiseen huoneeseen leikkimään pienten jäädessä vielä nukkumaan.

Kaksiosaisten työpäivieni takia meillä hoidon tarve on hieman poikkeuksellinen. Olin kuvitellut kesällä, että tokihan jaksan ja ehdin parina aamuna viikossa Helsinkiin treenaamaan, mutta ainakaan vielä kuvitelmat eivät ole todeksi muotoutuneet (tosin treenejäkin on ollut vasta pari viikkoa). Niinpä aamulla meillä ei ole mikään kiire. Jo tutustumisjaksolla elokuun alussa kerroin, että tuon lapset pääsääntöisesti klo 9 ja 10 välillä, ja vielä silloin asia oli hoitajille ihan ok. Kun ei ole tarvetta viedä aikaisemmin - itse asiassa joinain päivinä voisin viedä lapset päivikseen vieläkin myöhemmin, mutta kun lounas tarjoillaan klo 11 ja päiväunille mennään klo 12, niin ihan hirveän myöhäiseksi en viitsi vientiä jättää. Lisäksi omat lapseni tuntien se ulkona kavereiden kanssa leikkiminen on heille todella tärkeää, ja aamupäiväulkoilu lasten ryhmässä alkaa usein klo 9.30.

Uskoin siis kaiken olevan tältä osin kunnossa, kunnes torstaina yksi hoitajista sanoi, että olisi itse asiassa parempi, jos meidän lapset tulisivat päivikseen aamulla jo viimeistään puoli yhdeksän aikaan. Taisi nähdä naamasta, miten hämmästynyt tokaisusta olin, kun kiirehti selittämään, että niin, heillä pienryhmätoiminta ja muu yhteinen ohjelma alkaa heti aamupalan jälkeen puoli yhdeksältä.

Nyt olen sitten pohtinut mielessäni (varhaiskasvatuksen laatua toki korkealle arvostaen), pitäisikö minun pienryhmä- ja muun toiminnan takia kiirehtiä aamuisin lapsia päiväkotiin noin tuntia ennen kuin meillä oikeasti hoidon tarve alkaa. Vastauksesta en ole vielä varma. On hyvinkin mahdollista, että yhtenä aamuna viikossa tuo täällä päässä onnistuisi, kun tarkoituksena on ehtiä klo 9 Helsingin junaan, mutta että joka päivä...

Olisiko sittenkin pitänyt hakea lapsille paikkaa vuoropäiväkodista?

Kävipä eilen töissä hauskasti, en sentään punastunut eikä toinenkaan osapuoli pahastunut ollenkaan.

Olin aloittamassa aikuisbaletin 2-3 tason tuntia. Mukaan tuli uusi tyttö. Pyysin tätä täyttämään ilmoittautumislomakkeen, kuten asiaan kuuluu. Ja koska ryhmässä on myös muutama alaikäinen (16-17v), joiden pitää viedä ilmoittautumislomake kotiin allekirjoitettavaksi, kysyin tältä uudelta tytöltä ihan rutiininomaisesti, onko hän täysikäinen. Huvittuneena ja ehkä imarreltunakin vastasi, että ikää on jo 30 vuotta.

Ulkonäön perusteella voi siis olla vaikea päätellä toisen ikää - etenkin kun päällä on tanssitreenivaatteet ja hiukset kiinni :D Nauroimme tälle tapahtumalle hetken, ja sitten palasimme itse asiaan.

Olisikin kyllä kiva, jos joku vielä joskus minuakin luulisi alaikäiseksi. Tai vaikka parikymppiseksi. Sekin riittäisi :)

Tulin vain kertomaan, että rrrrrrakastan työtäni :)

Mielettömiä ideoita tuleville tunneille sinkoilee pääni sisällä, ja kunhan vain saisin ne kaikki kiinni ja järjestykseen, niin pysyisin itsekin niiden perässä. Menneen viikonlopun vietin alan kurssilla, jossa innostus tätä työtä kohtaan vain kasvoi :) 

Onhan siinä eroa, opettaako lapsia, jotka ovat pääsykokeissa valittuja ammattiin tähtäävän koulun oppilaiksi ja treenaavat vähintään viisi kertaa viikossa kuin että opettaa lapsia, jotka haluavat kenties vain harrastaa, ja käyvät tunnilla kerran-pari viikossa. Suhteellisuudentajun on pysyttävä vahvasti mukana tässä hommassa.

Mutta on tämä vain niin ihanaa :) (Heh, kuulostaako jo liian imelältä ;) )

Olen muuten aika hienosti hanskannut noin sadan oppilaan nimien ulkoaopettelun viimeisen kahden viikon aikana. Viimeisen uuden ryhmäni tavatessani olin sentään niin fiksu, että olin tehnyt kaikille tarranimilaput, jotka sitten teippasin jokaiselle rintapieleen. Lapset tykkäsivät :)

Kolmas viikko lähti käyntiin tänään, ja hyvältä näyttää. Nyt voikin jo aloittaa joulujuhlatanssien suunnittelut, ettei vain tule kiire. 14 viikkoa aikaa...

Yhdistys, jonka toiminnassa olen erittäin aktiivisesti ollut mukana kohta kahdeksan vuotta, on nyt joutunut selkä seinää vasten. Pienillä rahasummilla projektirahoitusten näkökulmasta ollaan tähänkin asti toimittu, mutta ensi vuoden alusta sekin määrä on katkolla. Tämä tarkoittaa toiminnan supistumista lähestulkoon nollille.

Imetystukipuhelin reagoi tilanteeseen ehkä rajustikin. Kun palvelun kautta imetystukea on saanut vuosittain reilut 1000 äitiä, on aivan turha väittää, ettei palvelua enää tarvita.

Suomessa vauvoja syntyy keskimäärin 60 000 vuodessa. Yhdistyksellä on tukikontakteja keskimäärin 6000 vuodessa. Kymmenen prosenttia ikäluokasta on ilmeisesti rahoittajille liian pieni määrä, tai sitten he sokeasti luottavat siihen, että terveydenhuollon ammattilaiset kykenevät (koulutuksen puutteesta ja työmäärän kuormittavuudesta huolimatta) antamaan imetystukea sitä tarvitseville. Harhaahan se on, kun imetysohjaustakin on niin vaikea saada. Lisäksi lokakuun alussa julkaistava Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kokoama Imetyksen edistämisen ohjelma uhkaa näillä tiedoin jäädä vain paperinipuksi muiden joukossa, kun sen toteutumista ei mikään taho ehdi valvoa. Tähänkö on äitien ja vauvojen tyydyttävä?

Ahdingosta, sen seurauksista ja yhdistyksen toimijoiden sekä tukiäitien taistelumielialasta ja -keinoista voi lukea enemmän blogista.

Viikko työssäkäyvän elämää takana, ja vieläkään ei ahdista :) Se on ihan varmasti hyvä merkki ;) Kehtaanko edes kertoa, miten ihanalta on tuntunut hoitaa vain itseään ja omia hommia päiväsaikaan. Lounaan syöminen ypöyksin on ihan luksusta!

Täällä koulut alkoivat tiistaina 11.8. ja samana päivänä myös keskimmäinen ja kuopus jäivät päiväkotiin tätien hellään huomaan, kun minä suunnistin opekokoukseen hyvän fiiliksen saattelemana. Päiväkotielämä on lähtenyt sujumaan yllättävän hyvin. Keskimmäinen vähän protestoi aamuisin, kun kaikki "vanhat" kaverit pääsevät esikoisen kanssa kouluun, eikä hänellä kuulemma ole yhtään isoa kaveria päiviksessä. Kuitenkin, kun sitten käyn lapset iltapäivällä hakemassa kotiin, saan joka kerta ensimmäisenä kuulla: "Äiti, ei vielä!!"

Kuopus on päiväkodissa kuin kala vedessä. Iloisena jää aamuisin vilkuttelemaan ja hoitajien mukaan on tosi reipas ja iloinen ja ahkera. Päiväunille nukahtaa suunnilleen samalla hetkellä, kun pää osuu tyynyyn. Ruoka tosin ei ole liiemmin maistunut, kun siinä on perunaa, josta kuopus ei juurikaan tykkää. Syö sen sijaan sitten hienosti välipalat ja päiväruualla näkkäriä. No, ei hän sinne ruuan ääreen kuole, se on varmaa :)

Viikon pehmeä lasku on siis takana, ja nyt jatketaan tästä eteenpäin ihan normaalia arkea. Aamulla lähetän ensin esikoisen kouluun, sitten vien kaksi nuorempaa päivikseen viimeistään puoli kymmeneksi. Tämän ansiosta aamut ovat vielä toistaiseksi ihanan rauhallisia :) Kun lapset on saatu päivän puuhiin, on minun aika aloittaa omat hommani. Suunnittelua ja pikkuasioiden hoitamista.

Jännäksi arjen tekee se, että työpäiväni ovat pääasiassa kaksiosaisia: aamupäivisin suunnittelen kotona tai salilla iltojen ohjelmaa. Iltaisin sitten olen siellä salilla oppilaiden kanssa, ja toteutan suunnitelmiani :) Ennen opetustyön alkamista ehdin hakea lapset päiviksestä ja ilta onkin sitten miehen vastuulla, kun minä vuorostaan ansaitsen rahaa leipäni eteen.

Huomenna olenkin sitten tosikoitoksen edessä, kun tapaan oppilaat ihan ekaa kertaa. Samoin tiistaina, keskiviikkona, torstaina ja perjantaina :) Sen jälkeen voikin vähän rentoutua ja todenteolla alkaa suunnitella tätä syksyä nimenomaan oppilaiden lähtökohdista käsin.

Jotta ei alkaisi kuulostaa ihan rutiinilta koko homma, niin kerrottakoon vielä, että vanhempieni uuden talon rakentaminen sujuu ihan aikataulussaan. Sisäseinät on kohta maalattu, ja on aika alkaa miettiä lattioita ja sisäkattoa. Muuttopäivä koittanee lokakuun puolivälin tienoilla. Ja sen jälkeen onkin meidän aika kääriä hihat ja aloittaa vanhan talon remontointi. Mielenkiintoiseksi sen tekee se, että täällä asutaan samalla (tosin tavarat muuttavat tänne vasta, kun osa remontista on tehty. Onneksi meillä ei huonekaluja ehtinyt ihan hirveästi kertyä kerrostalokolmiossa vietettyjen vuosien aikana), ja muukin arki soljuu siinä rinnalla, eli minä illat töissä. Saas kattoo nyt, miten tuo organisoidaan...

Ei muuta kuin täysin purjein kohti työelämän ja perhe-elämän yhteensovittamisen haasteita. Eiköhän se siitä lutviudu, kun saadaan pyörät pyörimään.

P.S. Lienee aika myös päivittää tuota statusta :)

Torstaina kuopus kärtti minulta reissua Korkeasaareen "kaahuja" katsomaan. Olin selvästikin väliaikaisen mielenhäiriön kourissa, kun niin auliisti reissun lupasin säävarauksella heti seuraavaksi päiväksi. Annoin esikoisen ja keskimmäisen jopa pyytää yhtä ystäväänsä mukaan, ja se on jo paljon se. Etenkin, kun oletuksena oli, että lähtisin yksin neljän lapsen kanssa matkaan.

Perjantai valkeni suht aurinkoisena ja poutaisena, joten pakkasin eväslaukun ja varavaatteet (ja sadetakit) rattaisiin ja sitten lähdimme kävellen asemaa kohti. Mies lähti sittenkin mukaan, joten oli sentään joku toinenkin eri suuntiin säntääviä lapsia kaitsemassa kanssani.

Junamatka pikkukaupungista Helsinkiin meni ihan hienosti, vaikkakin melko äänekkäästi. Mitään ihmeempää ei tapahtunut myöskään matkalla Helsingin rautatieasemalta lauttarantaan Kauppatorille. Olin jopa niin kaukoviisas, että valitsin rauhallisemman reitin kuin mitä Esplanadi olisi ollut siihen aikaan päivästä. Ehdimme hienosti lauttaan, ja lapset seurasivat silmät hohtaen siipirataksen pyörintää lähestulkoon koko 20 minuuttia, mitä matka kesti.

Päästyämme maihin Korkeasaareen päätimme lähteä kiertämään reittiä epäortodoksisesti lopusta alkuun. Tämä lähinnä siitä syystä, että kuopus niin kovasti halusi nähdä "kaahuja", ja karhulinnahan on siellä loppupään numeroissa.

Matkalla sinne näimme ensin nämä söpöt Alppikauriin kilit kiipeilemässä kalliorinteellä.

Takinit saivat lapset myös innostumaan, etenkin kun ne tulivat niin lähelle :)

Kun sitten Karhulinnalle päästiin, oli sen asukas pienoinen pettymys pikkuväelle. Nalle uinui sikeästi ylhäällä tasanteella. Muita asukkaita ei aitauksessa edes näkynyt.

Alueella käyskentelevät riikinkukot kyllä lapsia kiinnostivat. Tämä komea yksilö yhytettiin ravintola Pukin edustalta. Vaikka kuinka maaniteltiin, niin eipä tuo suostunut komeaa pyrstöään esittelemään.

Käytiin vielä katsomassa käärmeitä ja pikkuapinoita ja sammakoita Africasia- ja Amatsonia -taloissa. Tällainen kääpiömaki sieltä löytyi. Poikanen oli syntynyt reilu viikko aikaisemmin ja nyt matkusti turvallisesti (?) emänsä selässä :)

Taivaalle katsahdettuamme päätimme skipata paviaanit ja suuntasimme kulkumme Kissalaaksoon. Leijonat olivat ruokalevolla. Aitauksen seinässä oli kyltti lauman saaneen aikaisemmin päivällä syödäkseen auton alle kuolleen valkohäntäkauriin ruhon. Urosleijona makoili ihan aidan vieressä, mutta pleksin läpi otettu kuva ei ole tämän parempi:

Eikä se suostunut karjumaan, vaikka kauniistikin pyydettiin.

Tiikeri sen sijaan ilmeisesti kyllästyi meteliin ja heräsi :)

Ajoitus oli oikeastaan aika hyvä, sillä kun alkoi tihuttaa, olimme nähneet lasten mielestä kaikki kiinnostavat eläimet (myös ne ihanan riehakkaat gebardinpoikaset). Suuntasimme ensin lauttarantaan jätskille ja siitä sitten lautalla Kauppatorille. Lauttamatkalla sade yltyi. Olin tyytyväinen mukaan pakkaamistani sadetakeista lapsille. Mitä siitä, että kengät olivat vähän heppoiset :) Minä turvauduin sateenvarjoon, kuopus matkusti rattaissa sadehupun alla ja vain mies oli suurimmaksi osaksi sään armoilla.

Junamatka kotiin meni hienosti kuopuksen nukkuessa rattaissa. Mutta kun pääsimme pikkukaupungin rautatieasemalle ja piti lähteä kävelemään kotiin päin, taivas repesi. Sateenvarjo oli pelkkä vitsi, sateenkohinan yli ei kuullut puhetta ja rattaidenkin sadehuppu falskasi niin, että kuopus heräsi saadessaan kaiken veden syliinsä. Eipä siinä voinut muuta kuin nauraa, kun kotiin päin kiirehdittiin veden lainehtiessa kengissä ja valuessa silmiin.

Sisälle päästyämme tarkistimme vahingot: olimme alusvaatteita myöten likomärkiä. Vain kuopuksen kengät olivat säästyneet kastumiselta :D Ei muuta kuin vaatteet pois ja lämpöiseen saunaan lämmittelemään.

Huomenna olisi suunnitelmissa käydä Rautatiemuseossa Hyvinkäällä. Edellisestä kerrasta onkin aikaa vierähtänyt n. 20 vuotta :)

Loman loppukiri on nyt päällä. Saa nähdä, iskeekö turnausväsymys loppumetreillä...

Sain mieluisan synttärilahjan: aikaa. Mies lähti lasten kanssa maalle pariksi päiväksi ja jätti minut (pyynnöstäni) yksin kotiin. Melkoista luksusta oli vain huolehtia itsestään ja tehdä asioita ilman muille sopivia aikatauluja. Ompelin, neuloin, siivosin, järjestelin, kuuntelin musiikkia, kävin ostoksilla, söin jätskiä, nukuin pitkään ja valvoin myöhään.

Nautin joka minuutista - ja ei varmaan ole mikään yllätys, että muun perheen kotiuduttua eilen illalla jäin kaipaamaan tuota luksusaikaa lisää.

No, minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Niin kävi tälläkin kertaa. Lapset olivat tänään koko ajan kimpussani ja kitisivät. Ja minulla pinna oli erittäin kireällä. Ei puhettakaan mistään pehmeästä laskusta, vaan suoraan "tulta munille" - tai jotain.

Sain hieman sordiinoa vinkumiselle, kun nappasin lapset mukaani ja teimme pyörälenkin jäätelökioskille ja sen jälkeen leikkipuistoon. Kun tulimme kotiin, vedin henkeä hetken ja lähdin sitten reippaana lasten kanssa läheiselle plotille onkimaan ja syöttämään sorsia.

Saalistakin tuli, mato-ongella siis. Esikoinen käytti syöttinä leipäpaloja, ja yksi ahneista lokeista sattui ilman halki lentävän leipäpalan huomaamaan. Harmi vain, että lokki tuli siiman väärältä puolelta, ja kävi niin ikävästi, että leivänhimossaan saikin suuhunsa ongenkoukun. Siinä se vedessä räpisteli, koukku suussaan, ja minä jo melkein hädissäni pidin siimasta kiinni ja mietin, miten tässä nyt edetään. Pusikon takana polun varren penkillä istui onneksi kaksi hilpeää setää, jotka pyysin lapset hakemaan. Selvempi heistä tottunein ottein kaapaisi lokin vedestä syliinsä, taltutti sen polviensa väliin ja alkoi vääntää hellästi lokin nokkaa auki. Naureskeli vain, kun lokki pyrki vähän "puremaan". Yhteistoimin saimme kuin saimmekin koukun pois lokin suusta, eikä näkyviä vammoja siitä tainnut lokille tullakaan. Ihan iloisesti se lensi pois, kun siihen tarjoutui tilaisuus. Ei tosin tullut enää lähelle, kun myöhemmin sorsia ruokimme ;)

Kalansaaliin keskimmäinen hoiti rannalle perhoshaavilla. Syötiksi haavin pohjalle vähän vettynyttä leipää, ja sitten haavi veteen ja odottamaan. Ensimmäisellä kerralla nousi rannalle kaksi ruutanaa (kymmensenttisiä), jotka päästettiin luonnollisesti menemään. Toisella kerralla haavissa komeili yksi 15 sentin mittainen yksilö, joka myöskin päästettiin menemään. Ongella ei kaloja sitten tullutkaan :)

Kitinä vaimeni huomattavasti iltaa kohti. Ehkä tämä tästä vielä hyväksi muuttuu. Ja kohtahan ne työtkin jo alkaa :)

On tämä kamalaa tämä lomailu, kun alkaa tehdä mieli tehdä kaikenlaisia asioita. Toistaiseksi olen saanut katsoa, kun mies ja isäni rakentavat autokatosta. Omiin hommiini on kuulunut lasten kaitseminen ja ruokahuolto. Molemmat sellaisia, joita on tullut tehtyä viimeinen vuosi ihan urakalla. Vaihtelua kaipaisin, jos ihan totta puhutaan.

Nyt, kun uusi talo tuntuu valmistuvan vauhdilla, olen antanut itselleni luvan suunnitella remonttia tähän vanhaan, joka toivottavasti syksyn aikana siirtyy meidän omistukseen. Uusiksi menevät kaikki pinnat. Alakerran olkkarin parketti hiotaan, seinistä revitään vanhat kangastapetit pois ja ne maalataan. Valkoisella :) Keittiö uusitaan kokonaan. Vanhat kaapistot (ok, ovat ihan ehjät ja siistit, mutta minusta epäkäytännölliset nyt, kun olen saanut niitä noin vuoden aktiivisesti käyttää) pois ja uutta tilalle. Myös tilankäyttö muuttuu. Ja yhtä seinää vähän puretaan ja toista rakennetaan vähän lisää :) Portaat yläkertaan pitää kääntää, että saadaan sinne joskus rakennettua kolmas makkari. Näin yläkerta jää lasten käyttöön, kunhan nuorinkin tuosta vähän vielä varttuu. Yläkerrassa sama juttu kuin alakerrassakin: lattia, seinät ja katto saavat uudet pinnat. Yläkerran kylppäri, alakerran pikkuvessa ja kellarin saunan pesuhuone laitetaan uusiksi ja samalla tyylillä. Ei mitään sillisalaattia tai tilkkutäkkiä enää! Kellarissa maalataan, tehdään uusi lattia ja järjestellään paikkoja. Sitten joskus :)

Pihakaan ei jää rauhaan. Haluan köynnösruusun ja nurmikkoa. Perennapenkeistä luovun, sillä niiden kanssa kävi tänä vuonna hieman ohraisesti. Hiekkalaatikon lisäksi lapsille (tai lähinnä kuopukselle) hankitaan pihaan leikkimökki. Ja haluaisin myös keinun ja pienen kiipeilytelineen - sellaisen 70-lukulaisen "puun" -  mutta tilaa on rajallisesti joten jostain joutuu karsimaan. Ajotie asvaltoidaan, että siinä voivat lapset sitten skeitata ja rullaluistella, eikä tarvitse jalkakäytävällä hurjastella. Ja sitten pihaan tulee terassi. Ihana terassi, jolla kelpaa istua ja nauttia elämästä :)

Paljon on tehtävää, kunhan vain pääsisi aloittamaan. Ensitöikseni kuitenkin taidan ostaa valkoista maalia, raspata vanhat maalit pois ulkoportaiden kaiteista ja maalata ne uudelleen. Jotain muutakin kuin perinteistä kotiäidin hommaa (ja neulomista pihalla aurinkovarjon katveessa ;) ) toivottavasti siis luvassa.

Vietimme eilen mukavan ja aurinkoisen päivän appiukon vanhempien mökillä Karjalohjalla. Paikka on aivan ihana: punainen hirsistä tehty rantasauna nurmikatolla melkein veden päällä, tukeva laituri, jolta voi hypätä kirkkaaseen kalliojärven veteen, saunan takana rinne, jolla kasvaa mustikoita sinisenään. Rinteen päällä päätalo, jonka aurinkoiselle terassille ei kova tuulikaan yltä ja maisemat ovat henkeä salpaavat.

Paikan omistajat, ikimummi ja ikiukki, ovat rakkaudella paikan alunperin rakentaneet ja ylläpitäneet. Ensin ostettiin kallioinen niemenkärki, jonne sauna rakennettiin. Siellä kului useampi kesä tavallisista viikonlopuista puhumattakaan neljän pienen lapsen kanssa. Maakellarissa ruuat pysyivät viileinä ja kaasukeittimellä perheenäiti valmisti ateriat kuudelle nälkäiselle. Kun lapset kasvoivat ja tilaa tarvittiin lisää, rakennettiin saunan taakse pikkumökki. Ja kun perheen isän 50-vuotispäivä lähestyi, ostettiin tonttia lisää ja rakennettiin päätalo mäen päälle. Lapset kasvoivat ja muuttivat pois kotoa, mutta etenkin kesäisin kokoonnuttiin Mukulamäkeen. Saunottiin, uitiin, syötiin hyvin. Lapset perustivat perheitä taholleen, ja pian Mukulamäen rinteellä tömistivät pikkujalat ja mustikat hävisivät lasten suihin suoraan varvuista. 

Ja nyt lapsenlapsenlapset, eli nämä meidän kolme pyörremyrskyä, pääsivät kunnolla nauttimaan Mukulamäen saunasta, mustikoista ja tunnelmasta. Päätaloon tulee vesi kaivosta, ja lämmintäkin vettä saadaan. Sähköhellalla ja -uunissa valmistuvat ruuat. Tiskikone pesee mökkiporukan astiat. Ulkohuusseja on kaksi, toinen rannassa pikkumökin tuntumassa, toinen päätalon vieressä ylhäällä. Sauna lämpiää puilla vaikka koko päiväksi, vesi pumpataan järvestä pataan ja vateihin.  Televisiota ei mökillä ole, sillä sitä ei siellä tarvita. Maisemat riittävät ajanvietteeksi, jos uiminen ja lepäily alkavat kyllästyttää.

Ikimummille ja ikiukille tämä kesä on viimeinen Mukulamäessä. Paikan ylläpito alkaa olla liian raskasta, eikä mäkisessä maastossa ole kovin helppo liikkua paikasta toiseen. Nyt mietinnässä on, mitä Mukulamäelle tapahtuu. Yhteisomistusta ei kannateta, eikä paikkaa haluttaisi ulkopuolisille myydä. Isoisovanhemmat ovat asiasta luonnollisesti suruissaan. Omin käsin tehty on kuin se viides lapsi, josta on tullut kovin rakas ja osa omaa historiaa.

Kamala tilanne: nettiyhteys pätkii eikä telkkarikaan toimi.

En kiellä olevani täysin riippumaton netistä tai telkkarista. Voisin jopa tunnustaa tykkääväni molemmista niin paljon, että silloin, kun on mahdollisuus, luen sähköpostini useampaankin kertaan päivässä. Tai päivitän facebook-statustani :) Telkkarin edessä vietän iltoja neuloen samalla. Ihanaa aivojen nollausta.

Osaan kyllä olla ilmankin. Hyvä kirja tai radio-ohjelma, ja aika kuluu siinä. Eikä nettitaukokaan tee tiukkaa - jos siitä tietää etukäteen.

Ongelma on siinä, että kun tulee paikkaan, jossa oletuksena on toimiva laajakaista ja ainakin viisi näkyvää tv-kanavaa (Ylet ja maksuttomat kaupalliset), niin angsti iskee, kun netti pysyy pimeänä ja tv samoin. Ja se jos mikä on todella ärsyttävää.

Siksi kirjoitan tätä postausta tähän aikaan vuorokaudesta: katsoin tuossa Ylen esittämän elokuvan (Valiojoukko. Ihan kelpo elokuva se oli, ja samalla nautin pari lasillista valkkaria ja neuloin kesäistä toppia valmiimmaksi), kun mikään muu kanava ei näkynyt ja netti on ollut katkolla syystä tai toisesta peräti parin vuorokauden ajan. Olin itse asiassa menossa nukkumaan n. tunti sitten, kun satuin vilkaisemaan Wlan-boksia. Hyvä, etten ääneen hurrannut, kun ADSL-valo parin päivän tauon jälkeen jälleen paloi. Ei muuta kuin kone auki ja silleen :)

Nyt onkin hyvä mennä nukkumaan, kun on saanut vieroitusoireet katkaistua ;)

Lomallahan lomaillaan, niih. Ainakin ilmat ovat suosineet, niin kuin lähes aina täällä Inkoon suunnalla.

Viikonpäivät ovat vain hurahtaneet ohi kaiken uimisen, syömisen, löhöilyn, neulomisen, lukemisen, ruohonleikkuun ja halonhakkuun lomassa. Ja huomaatteko, asiat tulivat tärkeysjärjestyksessä ;) Kun ilma on +25 ja enemmänkin ja merivesikin Fagervikenissä +22, niin eipä sitä oikein muuta huvita tehdä kuin pulikoida. Välillä käydään syömässä, että jaksetaan pulikoida lisää. Ja lapset ovat onnessaan. Nuorimmainenkin menee isojen perässä hyppäämällä laiturilta veteen :) Kellu-uikkarit on hyvä olla olemassa...

Hyötyliikunnan lisäksi olen kuin olenkin käynyt lenkkeilemässä. Varta vasten raahasin juoksukamat mökille, ja onhan se juokseminen ollut ihan mukavaa. Tänään sain lainata anopin sykemittaria (ja kun pääsin koneen ääreen, tilasin itselleni samanlaisen - hyvästi ylimääräiset kilot), ja totesin, että sellainen hyväntahtinen juoksu, jossa vielä jaksaa puhella, nostaa sykkeen 135-150 välille. Mainiota.

Lomaa olisi tarkoitus jaksaa koko heinäkuu. Ei tosin täällä meren rannalla, vaan myös kaupungissa. Mies on luvannut olla isäni apuna rakennushommissa, joten täytyy keksiä lapsille kehittävää tekemistä sitten, kun on sen aika. Se kehittävä tekeminen voi olla vaikka jotain tällaista:

Uuteen taloon tuotiin takkakivet mukavissa harjakattoisissa pahvilaatikoissa. Niistä omat ja naapurin lapset innostuivat tekemään "leikkimökkejä". Intoa riitti siihen asti, kunnes kaikki ovet, ikkunat ja tuuletusaukot oli sahattu pahviin. Eli n. kaksi päivää :)

"Vielä on kesää jäljellä, tulee aurinkoisia päiviä..." Näihin tunnelmiin :)

Herkullisen juhannuksen jälkeen en voinut olla huomaamatta sitä, miten vanhat farkut tänä aamuna tuntuivat tavallista kireämmiltä. Yritin urhoollisesti vetää vatsaa sisään ja ajattelin, että kyllä farkut käytössä vähän venyvät. Kun onhan se nyt selvää, että pesun jäljiltä ne ovat tiukemmat kuin parin päivän käytön jälkeen. Niin masokisti en sentään ollut, että olisin vaa'alla käynyt seisomassa. Jokin raja sentään...

Olin ollut kuukauden karkki- ja herkkulakossa (jätski sallittu), ja jo lakkoon ryhtyessäni päättänyt, että juhannuksena sen katkaisen. Eihän nyt juhannuksena voi olla syömättä namia, eihän? Niinpä söin sekä raparperipiirakkaa, jäätelöä (se oli sallittua), lettuja (raparperihillolla ja kermavaahdolla höystettynä) että pussillisen lempparinamejani. Ai niin, ja pari pääsiäisestä jäänyttä Mignon-munaa. Kaiken muun herkullisen ruuan lisäksi, siis. Kun tarkemmin ajattelen, en yhtään ihmettele, että olo on vähän turpeahko ja farkut kiristävät.

Aiemmin päivällä pääsin käymään ihan yksin alennusmyynneissä. Historiallista. Se ei ollut, etten itselleni löytänyt juuri muita kuin alusvaatteita. Lapsille olisi lähtenyt mukaan sitäkin enemmän, mutta henkilökohtaisen taloudellisen tilanteen tietäessäni osasin olla ostamatta liikoja. Harmittelin, ettei minulla ollut a) aikaa, b) rahaa ja c) sopivan hoikkaa kroppaa uusien vaatteiden metsästämiselle. Tavoitteena on yhä edelleen päästä eroon noin seitsemästä liikakilosta ennen töiden alkamista. Ei siis kannata ostaa mitään sellaista, joka voi jäädä jo parin kuukauden jälkeen ihan liian isoksi (nimim. optimisti).

Miehelle alkuillasta sitten kerroin shoppailufiiliksiäni ja valittelin turpeaa oloani. Sähäkkään tyyliinsä hän keksi heti ratkaisun: juoksukengät. Saimme jälleen lapset isovanhempien silmien alle, ja pääsimme ihan kahdestaan (ah, kuinka romanttista ;) ) porhaltamaan urheiluvälineliikkeeseen vain 10 minuuttia ennen sulkemisaikaa. Vauhdilla sovitin parin juoksujalkineita. Alennuksessa lähes puoleen hintaan, toki ne lähtivät mukaan. Mies nappasi itselleen toisen setin juoksuhousuja ja meille molemmille juoksusukat sekä kehotti minua vielä valitsemaan juoksupaidan. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua kauppaan astumisesta kävelimme sieltä tyynen rauhallisina ulos kauppakassi heiluen.

Kyllä kuulkaa kilot saavat kyytiä, kun hölkyttelen miehen rinnalla pururataa ympäri uusilla juoksukengilläni, uudet juoksusukat jalassa ja juoksupaita päällä *tirsk* Paidassa lukee rinnuksessa vielä "run", että varmaan muistaisin, mitä olinkaan pururadalla tekemässä.

Kas näin: kun on ongelma, kerro se miehelle, niin hän ratkaisee asian suit sait sukkelaan.

(Se seuraava ongelma onkin - ja tästä en hiisku miehelle sanaakaan - mistä saada aikaa lenkkeilyyn. Iltaisin olen kotiäitiydestä niin poikki, että ei juurikaan huvita lähteä vielä tuonne maastoon hikoilemaan, eikä muuhun aikaan vuorokaudesta homma onnistu yhtään sen paremmin. Todennäköisesti miehellä on jo jokin suunnitelma mielessä. Jännityksellä odotan huomista, jos silloin jotain tuosta selviäisi.)

Ai niin, kerrottakoon vielä, etten tykkää juoksemisesta yhtään.

Juhannusta vietettiin vaihtelevassa säässä. Mielialatkin vaihtelivat, mutta onneksi lopulta ihan aurinkoiseen suuntaan, kun kesäpaikkassa lapsia viihdyttämässä olivat myös anoppi ja käly avopuolisonsa kanssa. Oli mahtavaa, kun sai välillä vain istua ja kuunnella hiljaisuutta - eikä edes ollut yö ;)

Tämänvuotinen keskikesän juhla meni mukavasti omalla pienellä porukalla. Syötiin hyvin, levättiin hyvin, puuhasteltiin vähän, poltettiin kokkoa ja laulaa luikautettiin. Kylmä sää sai aikaan itikattomat illat, ja se oli mukavaa se. Nyt on kesäpaikassa siivottu, poltettu risuja juhannuskokossa, saatettu ranta lopulliseen kesäkuntoon, korkattu uusi laituri ja uusi vesilelu sekä testattu, että vanha moottorivene edelleen toimii. Ai niin, ja nurmikkokin leikattiin - eikä sitä ole vähän. Lisäksi tuli paikattua runkovesiputki, ja taisi ollakin ensimmäinen juhannus tuossa paikassa, kun ei tarvinnut vettä säästellä.

Enpä muuten tänä vuonna käynytkään meressä uimassa. Kun ilman lämpötila oli 12 astetta ja meriveden lämpötila 11 astetta, ei ero ollut niin suuri, että olisin kokenut pakottavaa tarvetta käydä vedessä vilvoittelemassa. Riitti, että istuskelin kuistilla hetken löylyjen välissä. Lapset sen sijaan olivat jälleen kerran oikeita vesipetoja. Ja mikäs oli ollessa, kun hiekkarannan veden aurinko tänään lämmitti n. 15-asteiseksi eikä juuri tuullutkaan. Minun kastautumiseni jääköön heinäkuun puolelle. Toisaalta, kun viime vuonna hoidin talviturkin pois jo Vappuna ja tänä vuonna jää heinäkuulle, niin keskiarvohan pysyy edelleen tässä juhannuksen tienoilla :)

Tämän postauksen loppuun jaan kaikille lukijoille herkullisen kanasalaatin ohjeen. Tällä aloitimme mittumaarin vieton perjantaina puolilta päivin.

Kanasalaatti 4-6 hengelle:

lehtisalaattia

kurkkua

punainen paprika

puolikas hunajameloni

paketti Kariniemen valmiiksi paistettuja kananfileitä (250g)

paketti Apetinan fetajuustokuutioita aurinkokuivatuilla tomaateilla maustetussa öljykastikkeessa

paahdettuja cashew-pähkinöitä

Salaatista tulee tosi maukas, kun sen antaa maustua jääkaapissa vähintään 30 minuuttia ennen tarjoilua. Johannalle kiitos tästä ohjeesta :)

Ja jälkkäriksi helppo raparperipiirakka vaniljakastikkeen kera, nam.

Onko ihan liian kliseistä sanoa, että aika on jälleen rientänyt?

Mutta kun se on :) Huomenna vietetään juhannusta, ja lomaa on takana kolmisen viikkoa. Vähän itsekehua peliin: olen ollut tavattoman ahkera koko kolme viikkoa. Ohjelmaan ovat kuuluneet niin suursiivoukset kuin pihanlaitotkin. Siivoaminen on kivaa (vaikka on kolme kerrosta siivottavana), mutta hieman ärsyttää se, että kun selkäni käännän, sotku ilmestyy juuri siivottuun paikkaan kuin tyhjästä. Edelleen jaksan ihmetellä sitä ilmeistä luonnonlakia, jossa kotiäidille jää siisteydestä huolehtiminen vaikka taloudessa asustaisi useampikin täysin siivoamaan kykenevä aikuinen. Veistä haavassa kääntää se, että kotiäidin siivoamista ei edes arvosteta, kun heti ollaan sotkemassa.

Omassa pihassa on se kiva juttu, että sitä saa varustaa kesäkuntoon mielin määrin :) Toukokuun alussa ostin ison erän orvokkeja, joita laitoin kuistin kaiteelle parvekelaatikoihin sekä keinuun amppeleihin. Ovat tuuhentuneet mukavasti, ja kukkivat tosi kauniisti. Vähän aikaisemmin perustin pari perennaa. Koska piha myllätään perusteellisesti ensi kesänä (toivottavasti viimeistään), en viitsinyt monivuotisia kasveja hankkia pioninsiemeniä lukuunottamatta. Nekin istutin paikkaan, johon ei todennäköisesti kosketa ollenkaan enää. Perennojen kohtalo tosin näyttää aika kurjalta. Ensinnäkin ne ovat täynnä rikkaruohoja. Toisekseen kahden kolmesta yli kävellään tai ajetaan kuorma-autolla mukavan säännöllisesti. Kolmanneksi sen kolmannenkin perennan onnistui mies tallomaan keskiviikkona pensasaitaa leikatessaan. Ja neljänneksi, kun puhutaan katekompostista, se tarkoittaa, että sitä ei missään nimessä kannata haudata maahan perennapenkin alle, sillä siitä on todennäköisesti kukille enemmän haittaa kuin hyötyä.

Koska perennoille näyttää käyvän ikävästi - tai sitten ne yllättävät minut heinä-elokuussa uskomattomalla kukkaloistollaan, se jää nähtäväksi - olen vieraillut orvokkienkin ostamisen jälkeen Kukkatalossa. Viimeisimmän reissun tein eilen, kun kävin hakemassa markettoja, auringonkukan ja kaksi nättiä sinkkiämpäriä. Ja kukkamultaa, sitä ei sovi unohtaa. Vips vain, ja pihassa portaiden vieressä oli kaksi kaunista "kukkapenkkiä". Ja sain samalla sen pitkään himoitsemani auringonkukankin :) Nyt toivon, että nuo pysyvät hengissä ja kaunistuvat vanhetessaan.

Pihaan haikailen vielä terassiakin, jolla voisi nauttia iltapäiväteen auringonvarjon alla. Paikka on jo katsottuna, mutta siinä on pieni ongelma: se sijaitsee isojen rekkojen tiellä. Siinä toisen perennapenkin kupeessa. Ei viitsi mitään rakennella, kun silloin eivät rekat pääse tuomaan raksalle tavaraa. Eli ensi kesään menee sekin.

Ja samaan aikaan saan kaihoten katsoa, kun naapurit tontin molemmin puolin tekevät hienoja pihoja. Toiselle puolelle on tehty hieno hiekkalaatikko ja leikkimökit siirretty sen välittömään läheisyyteen ja lisäksi - niin niin, suolaa haavoille - heidän terassinsa saa upean laajennuksen. Toiselle puolelle jo kaavoitetaan uutta taloa, mutta jäljelle jäävä piha onkin niin ojennuksessa, kuin olla saattaa. Ja minä vain mietin, että ensi kesänä mekin...

Lasten kanssa päivät ovat menneet yllättävän hyvin. Esikoinen ja keskimmäinen ovat tehokkaasti ulkoistaneet itsensä kavereille, hyvä että heitä kotona ensinkään näkee. Kuopuksen kanssa olemme sitten puuhanneet pihassa (ankeaa, kun ainoa hiekka, josta voi tehdä kakkuja, on sepeliä) tai lähteneet lähipuistoon. Jossa kuopus ei kuitenkaan viihdy ilman leikkiseuraa, eli muita lapsia. Hiljaista lähinnä ollut sillä rintamalla.

Viime viikolla pakkasin mukulat autoon ja huristelin kaupan kautta vanhalle pihalle. Siellä saivat painaa ympäri pihaa vanhojen kavereidensa kanssa, kun me äidit istuimme pihan penkeillä, joimme kahvia (minä join teetä) ja juorusimme. Ihanan rentouttavaa, sanoinko jo? Ekana päivänä sain lapset houkuteltua autoon vain 7,5 tunnin ulkonaleikkimisen jälkeen (eväiden voimalla virtaa riitti), tokana päivänä vanhalla pihalla remusimme viitisen tuntia. Uskotteko, että uni maistui ;)

Ja nyt olemmekin Inkoossa viettämässä juhannusta. Hommia täälläkin riittää. Tänään istutin taimia. Heh, ei mitään uutta, siis :) Leikkasin myös nurmikkoa ennen kuin leikkuri hyytyi. Illalla vielä öljysin kaikki n. sata (siltä se ainakin tuntui) kovapuusta valmistettua puutarhakalustetta, jotta ovat kunnossa, kun niitä olisi tarkoitus alkaa urakalla käyttää, ja siivosin vähän.

Huomenna saadaan polttaa kokkoa. Sen ja lounassalaatin lisäksi ei minun ohjelmassani olekaan muuta. No, kun telkkarista näkyvät vain Ylen kanavat (jostain syystä kesällä Maikkarin ja Nelosen kanavien signaalia ei ole täällä päin), netti tökkii eikä ruohonleikkurikaan toimi, pitänee varmaan joko lukea hyvää kirjaa tai neuloa kahta työtä eteenpäin (ja viimeistellä kolmatta). Kamalan vaikea valita ;)

Ai niin, ja varmaan pitäisi se talviturkkikin uskaltaa riisua. Juuri nyt, kun ulkona sataa tihuttaa ja lämpömittari näyttää 10 astetta, ei uiminen meressä järin houkuta. Huomenna ehkä kuitenkin ryhmäpaine (anoppi ja käly) voivat saada mielen muuttumaan. Mutta se jää nähtäväksi.

Vaikka Suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen, niin valoa ainakin piisaa. Siitä kannattaa kait nauttia.

Hauskaa juhannusta itse kullekin! Ja kesää noin niin kuin ylipäätään.

Kesälomaa odotellessa. Esikoisella on enää viikko koulua jäljellä, keskimmäisellä kolme leikkikouluaamua. Päivät menevät suht samaa rataa, eikä loma itse asiassa tuo asiaan suuriakaan muutoksia.

Toukokuu on ollut toisaalta mukavan vaiherikasta aikaa. Ensinnäkin olen ollut töissä muutamana päivänä. Se jos mikä on aivan ihanaa!! Ihan selvästi on aika siirtyä kotiäitiydestä uuteen elämänvaiheeseen, kun työn tekeminen saa minut hyppimään riemusta. Ja töiden tekemisen myötä myös kaipuu tanssimiseen on kasvanut potenssiin sata. Ei mene kauaakaan, kun saan pistää jalalla koreasti minäkin :)

Äitienpäivä oli jälleen kerran päivä muiden joukossa. Ironisesti sain aamiaisen kannettuna sänkyyn, tosin kantajana oli äitini. No, lapset olivat voidelleet leivät ja tehneet teen, joten äitini sai toimia vain statistina. Herätys oli klo 9, mutta mies päätti jäädä koisaamaan ja nousi ylös vasta yhdeltätoista - piikikkään kommenttini seurauksena. Jo siitä tiesin, että päivä ei tule menemään hyvin, vaan toukokuun toisen sunnuntain kirous sen kun vain jatkuisi.

Herättyään mies sai sen verran elämää itseensä, että otti lapset ja lähti heidän kanssaan uimaan. Minä käytin aikaani tyhjentämällä kompostoria, muokkaamalla kukkapenkkejä ja kylvämällä kukkien siemeniä niille. Jos Luoja suo (ja viherpeukaloni on ollenkaan voimissaan), meillä on heinäkuussa kukassa kaikenlaista värikästä ja kivaa :) Ja todellakin, äitienpäivä on näinä kotiäitivuosina ollut äidin oma päivä (tai niin olen joka vuosi toivonut). Silloin ei tarvitse olla muun perheen tai lasten kanssa, jos ei halua. Päivä toteutui kolmasosalla. Loput kaksi kolmasosaa olikin sitten ihan normaalia päivää ruuanlaittoineen sun muine perushommineen. Olen siis edelleen sitä mieltä, että äitienpäivän voisi vaikka lopettaa.

Kevään myötä eloon on luonnon lisäksi heränneet myös naapuruston lapset. Kun ulos menee, kuulee lasten ääniä kaikkialta. Myös omien lasten. Hyvä, että ne saa sisälle edes ruuan ajaksi. Onneksi rajanaapurimme ovat lapsiperheitä, ja heillä lapset meidän lasten kanssa suunnilleen saman ikäisiä. Ja tietäähän sen, miten homma toimii, kun oma piha on ihan myllerryksessä rakennusprojektin takia, ja toisilla pihassa on leikkimökit ja kaikki. Toistaiseksi naapurit ovat suvainneet meidänkin lapsia pihallaan leikkimässä. Ja säännötkin ollaan jo puhuttu. Ehkä tämä kesä menee leikkimisen suhteen ihan ok. Ja oikein ilahduttavaa on huomata keskimmäisen saaneen omia kavereitaan ihan naapurista. Eipä tarvitse hänen enää esikoisen kavereiden kanssa leikkiä (esikoisen iloksi ehkä enemmänkin).

Kesälomaa vietetäänkin sitten rakentaen ja remontoiden. Vanhempieni taloprojekti edistyy hyvää vauhtia, ja pienimuotoisia harjakaisia vietettiin tänään. Nyt ovat ikkunat ja ovetkin paikoillaan, lattia valettu ja kuisti tekeillä. Ja nyt hommat hidastuvat, kun on niin paljon pientä, mikä täytyy saada tehtyä. Ah, muuttoa odotellessa. Siis vanhempieni :) Jos ihan rehellisiä ollaan, niin nyt on tullut kiristeltyä hampaita useammankin kerran. Hoen itselleni jatkuvasti: "Se, mikä ei tapa, vahvistaa" ja yritän myös uskoa sen. Vaikeaa on...

Pienin askelin eteenpäin, ja jos vaikka sitä jaksaisi kesästä kuitenkin nauttia, vaikka hermo meinaakin mennä. Ikävää ajatella, että tämä kesä on tällainen "välikesä", mutta minkäs sitä mielelleen voi.

Kokemukset karttuvat itse kullakin.

Lähdimme Lappiin reilun viikon lomalle perheen kesken viikkoa ennen vappua. Anoppi ja miehen sisko (nato - ihan oikeasti, tosin vähän vanhahtavasti, kälykin kuulemma nykyään voi tarkoittaa puolison sisarta) lähtivät mukaan. Mies oli reissua suunnittellessaan väläytellyt matkustamista autolla pikkukaupungista Pyhätunturille (n. 1100 km), mutta ystävällisesti palautin hänet maanpinnalle muistuttamalla, että automatka kestäisi vähintään 12 tuntia ja että takapenkillä olisi matkaa vauhdittamassa kolme alamittaista. Hermoja säästääkseen (rahan sijasta) hän viisaasti varasi meille autojunapaikat mennen tullen. Loistava ratkaisu!

En voi kuin suositella autojunaa kaikille lapsiperheille (ja miksei muillekin). Juna lähti Helsingistä kohti Kemijärveä klo 19.30, ja jo ennen ensinytkäystä kuopus oli a) riisuutunut alushoususilleen ja b) kiivennyt yläsänkyyn peiton alle "kukkumaan". No, ei uni tullut silmään ihan heti, vaan piti niitä portaita ravata useamman kerran ennen uniaikaa. Iltapalaeväätkin syötiin ennätysajassa, jo ennen Pasilaa :) Isommat lapset viihdyttivät itseään juoksemalla makuuvaunun käytävää edestakaisin ja ympäri (alakerran kautta se kävi kätevästi). En jaksanut ajatella kanssamatkustajien aatoksia tuosta lasten huvituksesta. Kello ei kuitenkaan ollut edes kahdeksaa.

Uni voitti puoli kymmeneltä hammaspesun ja iltasadun jälkeen. Ja maistui kahdeksaan asti aamulla. Hyvä niin. Perillä Kemijärvellä oltiin puoli kymmeneltä, joten riehumisaikaa ei jäänyt aamupalan jälkeen kuin reilu tunti.

Vuokramökki oli ihan unelma - oikeasti. Täydellinen varustelu (pesukone ja kuivausrumpu mm.) ja iso kuin mikä. Lapset erityisesti oppivat arvostamaan laajaa videokokoelmaa ja kahta telkkaria. Emmekä me aikuisetkaan sitä pahaksemme panneet...

Mies ja isommat lapset hengasivat päivät rinteessä. Minä viihdytin kuopusta mm. pulkkamäessä ja hotellin edustalla olevalla leikkipaikalla. Anoppi ja nato/käly kävivät hiihtämässä kahtena aamuna, kun ladut eivät vielä olleet ihan liisteriä. Minäkin livistin nato/kälyn kanssa yhtenä aamuna aikaisin ladulle, ja tuli sitten hiihdettyä 21,1 km tuosta noin vain. Emme malttaneet kääntyä takaisin silloin, kun se olisi ollut järkevää, vaan painoimme menemään. Hiihdimme mm. tällaisen suoalueen halki:

Ja vesihiihdoksihan se meni parissakin kohdassa. Mutta sisulla painettiin eteenpäin, vaikka pitoa ei loppupuoliskolla ollut nimeksikään ja jalat huusivat hoosiannaa. Maasto oli hienoa ja maisemat upeat - ja kun ei enää ole rillejäkään, eivät nekään päässeet huurtumaan ;)

Vaikka olin vannonut (mielessäni), etten rinteeseen mene, löysin kuin löysinkin itseni sieltä kerran. Kuopus halusi ehdottomasti mennä laskemaan ("minä ite"), ja kun mies laski laudalla, katsoimme parhaimmaksi kokeilla ekalla kerralla avustettua laskettelua niin, että minä vuokrasin sukset, joiden välissä kuopus laski omillaan. Vuokrasin myös kypärän (heh), kun edellisestä laskettelukerrasta oli vierähtänyt lähemmäs 10 vuotta...

Niinpä Pyhärinteen perherinteessä mentiin sitten hissillä puoleen väliin ja kauniisti auraamalla tultiin alas. Muistin oikein, polvet eivät tuosta hommasta tykkää. Korvat myös väsyivät vinkumiseen, ja niinpä parin tunnin jälkeen hankkiuduin eroon koko hommasta. Seuraavana päivänä mies otti varmoin ottein kuopuksen mukaan, eikä hissimatkatkaan (ankkurihissillä) tuottaneet ongelmia. Minun huolekseni jäi päivän paistattelu ja naaman grillaaminen tasapuolisesti molemmilta puolilta rinteen ala-asemalla.

Vappuna sää oli aivan mahtava!

Punainen nenä tuli miehelle, joka ei "tosimiehenä" halunnut koskeakaan aurinkovoiteeseen. Todellinen vannoutunut vappuhemmo ;) Tai ikiteekkari ;)

Ja kuten kansallisten juhlapäivien yhteyteen kuuluu, emme säästyneet oksennukselta. Ensimmäisenä yönä mökissä esikoinen tuli herättämään kertomalla, että oli juuri oksentanut. Siitä se sitten lähti. Seuraava potilas oli kuopus, sitten keskimmäinen. Aikuisetkaan eivät vatsataudilta säästyneet. Kun lapset oksensivat kaksi kertaa ja nukkuivat puoli päivää, aikuisilla kiersi mahassa vuorokauden ja nukkua piti puolitoista. Onneksi sairastimme "vuoroissa", joten joku oli aina tolpillaan viihdyttämässä ja valvomassa lapsia.

Lumitilanne oli yllättävän hyvä. Rinteet muuttuivat sohjoksi vasta melko myöhään iltapäivällä, ja iltapalaa odotellessa annoimme television viihdyttää. Yöpakkaset tekivät sen, että aamupäivällä sekä rinteet että ladut olivat ihan siedettävässä kunnossa.

Paluumatkalla ennen junan lähtöä kävimme pikaisesti tutustumassa Kemijärven uimahalliin. Suosittelen. En tosin sitä vesiliukumäkeä aikuisille, sillä se on hurja.

Tällä kertaa olimme autojunassa kaksikerroksisen vaunun alakerrassa, jossa sai kaksi hyttiä välioven avaamalla yhdistettyä yhdeksi "huoneistoksi". Erinomainen ratkaisu vähän suuremmalle seurueelle. Yläkerran omaa vessa/suihkua ei ollut yhtään ikävä, kun tilaa sai vähän lisää. Unille päästiin pian yhdeksän jälkeen, ja aamulla meinasi tulla kiire, kun heräsimme vasta kahdeksalta. Puolessa tunnissa onneksi saimme tavarat pakattua ja vaatteet päälle. Aamiainen syötiin vasta kotona kymmenen aikaan.

Reissu oli kiva (vatsatautia lukuunottamatta, vaikka antoihan sekin pikantin vivahteensa lomaan), mutta kyllä oli kiva päästä kotiin takaisin. Ja nyt odotellaan jo koulun loppumista ja kesäloman alkamista - ja minä haaveilen elokuusta ja työhönpaluusta, mutta ei kerrota sitä kenellekään, eihän.

Missä iässä voi olettaa lasten osaavan pitää huolta tavaroistaan? Onko ekaluokkalainen liian nuori (vai onko vika huonoissa geeneissä)?

Esikoiselle, tuolle ihanalle ekaluokkalaiselle, ostettiin kännykkä vuosi sitten. Se oli ehtona, että saivat tulla kolmistaan eskarista kotiin: vanhan pihan kolme eskarilaista piti saada kiinni muutenkin kuin juoksemalla. Homma sujui hienosti jonkin aikaa. Kun lukutaito oli vielä nollissa, ohjelmoitiin pikavalintoihin äidin ja isän puhelinnumerot (ja niiden kahden eskarikaverin, jonka seurassa kotimatka taitettiin). Helppoa oli lapsen soittaa kotiin, kun muisti, että kakkosesta soi äidin puhelin ja kolmosesta isän.

Tuo ensimmäinen kännykkä sitten pääsi kuitenkin häviämään. Esikoinen antoi sen kuopukselle marraskuisena iltapäivänä tutustuttavaksi, ja sille tielle se on jäänyt. Löytämistä vaikeuttaa tyhjiin päässyt akku. Ironista on, että se luuri on täällä meillä jossain. Mutta kun vain tietäisi missä. (Onko meillä liikaa tavaraa, kun pieni matkapuhelin häviää, vai missä vika?)

Ilmeisesti sain heti joulun jälkeen jonkinlaisen ajatushäiriön, kun menin ja ostin esikoiselle uuden kännykän. Sain sen halvalla, kun samalla otin erään puhelinverkkoyhtiön puhepaketin siihen samaan. Ja kahden vuoden sopimuksella, tottakai. Koulumatkoille ei puhelinta tarvittu, mutta siitä oli paljon iloa silloin, kun esikoinen lähti jonkun kaverinsa luo leikkimään, ja piti soittaa ja pyytää tulemaan kotiin syömään tai nukkumaan. Yhtenä ehtona peräti kaverille menosta oli, että puhelin oli mukana. Eiväthän nuo nyt sisällä koko aikaa leikkineet, vaan saattoivat lähteä hakemaan kolmatta kaveria mukaan ja mennä sen jälkeen vaikka koulun pihalle leikkimään. Sen sijaan, että olisin juossut ympäri ämpäri pikkukaupunkia ja etsinyt puistoista ja kavereiden kotoa riitti, että soitin esikoisen luuriin ja sain puheyhteyden. Mahtavaa!

Kunnes tänään koin (ikävän, sanon sen suoraan) dejá vu:n. Kännykkä on kadonnut ja akku tyhjentynyt. Jippii! Esikoinen muistaa räplänneensä puhelinta kotimatkalla pääsiäislomalta (ja minä muistan hänen syöneen kännykkäpussin hihnaa samalla automatkalla), mutta sen jälkeen ei kapineesta ole näkö- eikä kuulohavaintoja.

Jos esikoista harmittaa, hän mestarillisesti peittää sen. Ja minua harmittaa niin, että taitavat naapuritkin olla asiasta selvillä (ja me siis asutaan omakotitalossa, tosin lähin naapuri on tuossa n. 15 metrin päässä). Maksellaan nyt sitten puhepakettia tunnollisesti kerran kuukaudessa, niin.

Tuli jälleen sellainen tunne, että mitään ei pitäisi ikinä kenellekään alamittaiselle hankkia, tai jos hankkii, niin saa varautua siihen, että ne hävittävät sen kuitenkin (eivätkä välitä asiasta yhtään).

Agrh! *turhautunutta puhinaa*

Häpeäkseni huomasin, että edellisestä kirjoituksesta on kulunut jo kuukausi. Mutta mitä sitä kirjoittamaan, kun päivät toistavat itseään: herätään, syödään aamupuuro, patistan esikoisen kouluun ja heitän keskimmäisen leikkikouluun, hengaan kuopuksen kanssa puistoissa tai asioilla (jos neiti on yhtään sillä päällä, että jaksaa - ja tämä on hyyyyvin harvoin), haen keskimmäisen leikkikoulusta, tarjoilen ruuat, kuuntelen lasten kitinöitä, selvittelen riitoja, pyykkään, viikkaan puhtaat pyykit, siivoan ja illalla peittelen lapset nukkumaan. Ei muuta raportoitavaa...

Päiväjärjestystä on hieman tuosta rutinoituneesta päässyt murtamaan ensinnäkin pääsiäisloma ja toisekseen työkeikat. Viime ja tällä viikolla olen ollut ihan oikeissa töissä! Jihuu!! Ja erittäin kivaa on ollut, olen nauttinut joka työminuutista (paitsi kotona, kun yritin suunnitella opetustunteja lasten hereilläollessa. Mitä oikein ajattelinkaan??) Tänään viimeeksi opetin 3 x 90 minuuttia ja sain kuin sainkin jalkani hieman kipeiksi ;)

Lisäväriä harmaaseen arkeen on tuonut talonrakennusprojektin etenemisen seuraaminen. Ensin kaivettiin (kaivuri oli suuri ja jännittävä!) takapihalla, sitten valettiin perustukset ja tuotiin isolla nosturiautolla (pieniä) ontelolaattoja, sitten siireltiin maamassoja vähän lisää tuolla isolla kaivurilla (mutta silti piha on edelleen yhtä savipeltoa, ja kuten arvata saattaa, sitä savea on myös sisällä. Yh.). Ja nyt eilen ja tänään on itse taloa pystytetty! Elementti kerrallaan takapihan perustuslaatta saa talon muodon. Jännittävää :) Ja niin huikaiseva on se ajatus, että kohta (no, puoli vuotta menee hujauksessa, meneehän) pääsemme mekin remontoimaan ja tekemään tästä lapsuudenkodistani meille ihan omaa kotia, että meinaa ihan taju mennä. Yhteiselo vanhempieni kanssa on mennyt ihan hienosti, mutta valehtelisin jos väittäisin, etten kaipaa yhtään omaa rauhaa ja omia tapoja, jotka sitten olisivat niitä oikeita. Tavoitteena on, että jouluksi vanhempani pääsisivät muuttamaan oman katon alle. Toivotaan, että pysyvät aikataulussa. Juhannukseksi tuota lienee turha toivoa...

Kevätaurinko ihan oikeasti piristää, vaikka toisaalta ikkunat eivät silloin ole edukseen ja se vähän ahdistaa ;) Kesälomaan on enää kuutisen viikkoa, ja onkin mukavaa, kun saa taas hetken elää ilman kelloon sidottuja aikatauluja. Ja jokainen päivä vie eteenpäin ja kohti työelämää. Ihan oikeasti, kuinka lapsenmielisen iloinen sitä voikaan olla (niin tylsästä asiasta kuin) työhönmenosta? Iloitsen myös toki siitä, että päiväkotiuran alkaessa myös keskimmäisen ja kuopuksen kaveripiiri laajenee. Ja juuri sitä he tuntuvat kaipaavan. Kotona hukumme kitinään, mutta heti, kun esikoisen koulukavereita on lähettyvillä, on ihan toinen ääni kellossa. Juu ei, äiti ei enää kelpaa parhaaksi ystäväksi eikä edes käypäiseksi leikkiseuraksi. Arvonalennus, siis.

Pääsiäislomasta muuten kerron sen verran, että olimme Inkoossa merenrantatilalla. Siivosimme rannan. Ihan yhtä kamalassa kunnossa se ei ollut (vielä) kuin viime Vappuna, mutta miehen kanssa saimme touhuun tuhrautumaan useamman tunnin. Oikeaoppisesti poltimme myös pari pääsiäiskokkoa. Tosin älkää kertoko kenellekään, että tarkoitus oli vain polttaa risuja trullien karkoittamisen sijasta ;)

Ja viikonloppuna lähden kolmeksi päiväksi Jyväskylään :) Aikuisten seuraan, juttelemaan mielenkiintoisista asioista. Ihanaa, että kohta on jo perjantai ;)

Juu, meille kuuluu ihan hyvää, mitäs teille? ;)

Pääsinpä (miehen avustuksella) sanoista tekoihin: hankkiuduin eroon silmälaseista. Mainoslause piti kohdallani paikkansa, toimenpide oli nopea ja kivuton. Uhkakuvista huolimatta silmät ovat operaation jälkeen olleet vain hieman kuivat silloin tällöin. Kosteuttaville silmätipoille on ollut käyttöä, mutta se on pieni paha, kun ajattelee, että syksyllä saan tehdä töitä ilman, että pitää varoa rillien singahtamista salin toiselta puolelta toiselle kesken piruetin, tai että pääsen vihdoinkin lasten kanssa uimaan niin, että myös näen, missä ne mennä vilistävät. Ikänäköön operaatio ei vaikuta, mutta jos nyt saan sen kymmenenkin vuotta nauttia lasittomuudesta (ja senkin jälkeen pidän laseja vain lukiessani), niin ehkä mä kestän ;)

Ja kun kerran uudistumisen aloitin, niin kävin samalla kampaajalla. Sinne salongin lattialle jäikin n. 20 cm hiuksistani. Kasvavat takaisin, jos oikein ikävä tulee. Ei tosin ole vielä tullut ;)

Työrintamaltakin kuuluu hyvää. Lyhyet työmatkat, sopivasti haastetta ja mukavat työkaverit. Mitä muuta sitä voi toivoa? Huomenna käyn vielä tapaamisessa, jos vaikka muutama keikkapäiväkin sitä kautta onnistuisi. Tärisen innostuksesta ja haluaisin aloittaa jo nyt enkä vasta viiden kuukauden päästä. No, onneksi on tuota aikaa, sillä lasten hoitokuviot on vielä selvittämättä. Eivät päässeet siihen liikuntapainotteiseen päiväkotiin, johon hakemukset vein loppuvuodesta, joten nyt katsotaan, pääsevätkö kunnalliseen lähipäiväkotiin vai jonnekin muualle. Todennäköisesti jonnekin muualle, asuinalueemme kun on muutto- ja lapsiperhevoittoista.

Niin, ja talonrakennusprojekti on nyt todenteolla alkanut. Viime viikolla kaivettiin takapihalle talon paikka (tai siis kaivuri kaivoi, me katsoimme tapahtumaa lasten kanssa yläkerran ikkunasta), ja tänään miehet kävivät paaluttamassa alueen. Talopaketti tulee tontille heti pääsiäisen jälkeen, joten ehkä jo uskaltaisi alkaa suunnitella vanhan talon remonttia...

Loppuhuipentumana todetaan, että kyllä, kevät on tulossa :) Hyvä mieli sen kun lisääntyy lisääntymistään. Kerrankin näin päin.

Meillä on ollut jonninverran taikuutta ilmassa viime aikoina. Esikoinen kun sai joululahjaksi taikurintarvikkeet, ja nyt on kovasti innostunut illuusion tekemisestä. Mikäs siinä, onhan se mukavaa muiden hommien lomassa päästä katsomaan "taikaesityksiä" :) Samalla näkee, miten innoissaan toinen on, ja miten paljon voi lyhyessäkin ajassa oppia, kun vain on riittävästi kiinnostusta.

Tänään kylässä oli yksi koulukavereista, ja hänellekin esikoinen esitteli innoissaan uusia taitojaan. Hieman veti meikäläisellä suupieliä ylöspäin, kun lastenhuoneesta kuului: "Miten sä ton teit??" ja esikoisen riemullinen käkätys (ja laajat selitykset tempun kulusta) perään ;)

Taikuutta ei kyllä ole sitten se, että lihakset ovat tuskasen kipeät. Mitäs innostuin jälleen kerran hiihtämään Tuusulanjärven jäällä kuuden kilsan lenkin suksilla, joissa ei ollut pitoa kuin nimeksi. Jos tarkkoja ollaan, niin toisessa suksessa pitoteippiä oli jäljellä päkiästä hieman eteenpäin, kun toisesta teippi oli jo kokonaan irronnut. On selvääkin selvempää, että jalkaterät normaalisti ovat hieman enemmän ulospäin kuin normaali-ihmisellä. Sen verran paljon sain tehdä töitä lonkanlähentäjillä (että sain sukset pysymään ladulla suoraan eteenpäin). Ja lonkankoukistajat huutavat myös apua joka kerta, kun nousen istumasta seisomaan. Kiitos lipsuvien suksien, sain tehdä ihan tosissani niillä lihaksilla töitä.

Hulluutta on monenlaista. Siitä todisteena tämäniltainen kauppareissuni, jolta ostin mm. uuden paketin pitoteippiä. Jos nyt kerran hiihdetään, niin tehdään se sitten kunnolla. Saa nähdä, ehdinkö enää Tuusulanjärven jäälle näillä lumilla, vai pitääkö tyytyä sivakoimaan Lapissa Vappuna ;)

Ja minä kun elävästi muistan, miten lukion viimeisen hiihtoa sisältäneen liikuntatunnin jälkeen vannoin, etten IKINÄ enää hiihdä...

Olemme viettäneet hiihtolomaa koko perheen voimin. Sää ainakin on suosinut tänä vuonna: pikkupakkasta ja lunta on riittänyt hienosti, ja aurinkokin on useampana päivänä käynyt tervehtimässä.

Miehellä ja minulla lomasuunnitelmat menevät usein vähän ristiin. Minusta olisi mukavaa myös vain olla ja löhöillä (ja neuloa ja lukea kirjoja), mutta miehestä oikeaa lomaa on se,  kun voi tehdä kaikkea sellaista, mihin ei arkena oikein ole aikaa. (Ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin minulla ei arkena ole juurikaan aikaa vain olla ja löhöillä, joten siinä mielessä ajatukset lomanvietosta ovat yhteneväiset.) Hän siis haluaa näin talvilomalla viedä lapsia luistelemaan, uimaan, laskettelemaan, pulkkamäkeen... Ja minua nuo suunnitelmat ihan hengästyttävät.

Mutta olemme käyttäneet tämän loman hyvin paljon miehen suunnitelmien mukaisesti. Lapset ovat olleet luistelemassa (sekä jäähallissa että luonnonjäällä), laskettelemassa, pulkkamäessä ja uimassa. Minä olen skipannut luistelut ja laskettelut, mutta kuopuksen kanssa olin pulkkamäessä ja koko perhe oltiin eilen Serenassa.

Ja kun miehestä on kyse, mitään ei tehdä vain vähän aikaa. Niinpä keskiviikkona Talmassa vierähti kahdeksan tuntia (tosin minä ja kuopus oltiin siellä vain 2,5 tuntia) ja eilen Serenassa reilut kuusi. Ja ihan rehellisesti voin sanoa, että itse olin melko lailla riittävän liottunut jo 3,5 tunnin uimisen jälkeen, mutta "lapset" halusivat olla pidempään...

Ai niin, ja torstaina mies vei lapset Hyrylän uimahalliin uimaan. Sanoi reissun kestävän pari-kolme tuntia. Tulivat kotiin reilun viiden tunnin kuluttua. Jep jep.

Pitkissä reissuissa ei sinällään ole mitään vikaa. Kyllä minäkin silloin nuorena... Mutta n. 2,5-vuotias kuopus ei ihan jaksa veljien vauhdissa hyvistä yrityksistä huolimatta. Ja kun kuopus väsyy, kitinä alkaa, ja minä väsyn siihen kitinään. No, eilinen vesipuistoreissu meni loppujen lopuksi ihan kivasti. Olimme kaukaa viisaita, ja otimme hyvät eväät mukaan. Eväshetkiä vietimme kaksi tuon kuusituntisen aikana. Lisäksi kuopus käytti kellu-uikkareita, joten vedessä telmiminen ja vesiliukumäkien laskeminenkin sujuivat molemmat hyvin ja ilman suurempia huolia. Isommat osaavat jo uida niin hyvin, että heidän välittömässä läheisyydessään ei tarvitse seistä. Tuo viisivuotiaskin.

Esikoinenkin sai hyvät naurut (ja minä kuulin mieluisan kohteliaisuuden), kun tulin hänen perässään alas vesiliukumäkeä. Ennen altaaseen molskahtamistani esikoisen minua jo siellä reunalla odottaessa altaan vieressä seisoi mies kahden poikansa kanssa. Reunalle päästyäni esikoinen hihitti:

E: Äiti, toi setä sanoi sua tytöksi!

Se mies: Joo, tota, tässä pojille sanoin, että laskeepa tuo tyttö lujaa.

E: Ja mä sanoin, ettei se oo tyttö, vaan se on mun äiti!

Minä: Heh, kiitos kohteliaisuudesta.

Että sellaista :)

Loma jatkuu viikonlopun yli, ja tänään siivotaan. Huomenna todennäköisesti tehdään jälleen jotain aktiivista miehen suunnitelmien mukaan. Sitä ennen pitääkin muistaa myös levätä ;)

Olen tässä viimeisen puolen vuoden aikana miettinyt useampaan otteeseen, miksi kotiäitiys ei enää tunnu sujuvan. En voi olla joka päivä miettimättä töihinpaluuta ja lasten päivähoitokuvioita. Nautiskelen siitä toistaiseksi tavoittamattomasta tunteesta mikä tulee, kun olen luovuttanut hoitovastuun jollekin toiselle keskellä päivää ja pääsen hetken olemaan ihan itsekseni. Tai siitä, kun tiedän, että se en ole minä, joka joutuu kuuntelemaan kaikki kitinät ja vinkumiset päivän aikana.

Tänään luistinradalta raivoavan kuopuksen kanssa kotiin kävellessäni sitten keksin, miksi kotiäitiys on viime aikoina ollut niin kovin raskasta. Kahdella sanalla: yksinäisyys uuvuttaa. Tajusin, että aikuiskavereita minulla ei ole samassa tilanteessa tässä lähellä yhtäkään. Kontaktit muihin aikuisiin ovat supistuneet olemattomiin, jos ei lasketa kontaktia mieheen ja omiin vanhempiini.

Leikkipuistoissa ei tule juteltua muiden vanhempien kanssa, kun jokainen niin tiiviisti seuraa omaa jälkikasvuaan. Onneksi pari kolme kertaa viikossa saan vaihdettua muutaman sanan keskimmäisen leikkikoulukavereiden äitien kanssa, ja sen jälkeen olenkin hetken kuin toinen ihminen. Ne hetket eivät valitettavasti juurikaan kanna paria tuntia pidemmälle, minkä olen suureksi surukseni huomannut.

Tilanne tuntuu entistäkin masentavammalta jo siksi, kun miettii aikaa ennen muuttoa. Vanhassa pihassa oli minun lisäkseni kolme muutakin kotiäitiä, jotka laillani aktiivisesti viettivät aikaa pihalla lasten leikkiessä omia leikkejään sulassa sovussa. Tuli siinä juteltua ummet ja lammet sekä lapsista että vähän kaikesta muusta. Opittiin tuntemaan toisemme muutenkin kuin naapureina ja hyvänpäivän tuttuina. Ei tarvinnut padota sisäänsä niitä asioita, jotka juuri silloin ottivat päähän, vaan toimimme toistemme kuuntelijoina ja empatiasäiliöiden täyttäjinä. En voi olla sanomatta, että kaipaan sitä aikaa. Kaipaan niitä kontakteja ja leppoisaa yhdessäoloa.

Jossain mieleni sopukoissa jyskyttää ajatus, että kun pääsen jälleen aikuisten maailmaan, "oikeisiin" töihin, ja kaikki lasten päivittäiset kitinät ja tappelut ja viihdyttämiset eivät kaadu minun niskaani, elämäni helpottuu. Voi olla, että minusta tulee jälleen se iloinen itseni, jona opin itseni tuntemaan tässä vuosien varrella. Inhottaa olla joka päivä pahalla päällä lasten komentamisesta. Empatiasäiliöni on tyhjiin ammennettu, haluaisin olla välillä se, joka saa eikä aina se, joka saa antaa. Tai paremminkin joutuu antamaan. Olen venynyt äärimmilleni, enkä pidä tästä tunteesta enää yhtään. Nolottaa tunnustaa, että virtuaalinen hiekkalaatikko on noussut arvoasteikolla ennennäkemättömän korkealle.

Kuka lohduttaisi uupunutta, (päiväkahvi)seuraa vailla olevaa kotiäitiä? Anyone? (Kun töihin pääsen vasta elokuussa...)

Isosta kerrostaloyhtiöstä pientaloon muuttaminen toi paljon muutoksia. Yksi niistä on se, että biojäte kopostoidaan omassa pihassa sen sijaan, että se kerätään bioska-pussiin ja roudataan taloyhtiön jätekatoksen bioroskikseen eikä siitä tarvitse sen jälkeen enää huolehtia.

Kompostorin ansiosta olen perehtynyt kompostointiin perinpohjaisesti. Mietin jatkuvasti sopivaa kuivikkeen määrää ja sekoitusta, että komposti ylipäätään toimisi. Olin innoissani, kun sain kompostorin kunnolla käyntiin pitkän eipäs-juupas -vaiheen jälkeen. Joka päivä kävin useaan kertaan katsomassa kompostorin lämpömittarista mieltähiveleviä lukuja: 30, 40, 45...

Kyllä harmitti, kun eilen huomasin lämpötilan taas pudonneen alle kahdenkympin, vaikka pahin pakkasjakso onkin takana. Piru vie, mitä tässä vielä pitäisi tehdä? En näköjään osaakaan tulkita kompostorini sielunliikkeitä, vaikka niin jo ehdin luulla. Vaikka mieli tekisi heittää kaikki jäte sekajäteastiaan ja siitä kaatopaikalle, niin sisu ei anna periksi. Kyllä minä sen kompostorin vielä kesytän, odotahan vain!

Aikaisemmin kompostijäte taisi olla liian märkää, nyt se on liian kuivaa - kai. Enkä millään jaksaisi alkaa lämpöisen veden kanssa läträtä. Vai pitäisikö vain odotella säiden lämpenemistä, että maatuminen käynnistyisi jälleen toden teolla...

Niin että jos jollain on vinkkejä jaettavaksi, niin kommenttilootaan niitä voi naputella. Tämä kiittäis :)

Paljon puhutaan kotihoidosta ja päiväkotihoidosta niin, että ne asetetaan vastakkain. Eri tilaisuuksissa ja eri foorumeilla sama vastakkainasettelu jatkuu. Heitänkin kysymyksen: miksi ei voitaisi ajatella, että päiväkotihoito ja kotihoito ovat samalla puolella, hoitamattomuutta (tai välinpitämättömyyttä) vastaan? Tarkoitushan on kasvattaa lapsista kunnon kansalaisia, oli hoitopaikka sitten koti tai "laitos".

Tänään leikkikoulun jälkeen jäin muiden äitien kanssa vähäksi aikaa juttelemaan, kun lapset leikkivät lumikasassa. Tuli puheeksi tämä lasten hoito, yllätys yllätys. Nythän on niin, että keskimmäisen ikäisiä ei juuri täällä kotihoidossa enää ole. Suurin osa n. viisivuotiaista on päiväkodissa, joko osapäivä- tai kokopäiväpaikalla. Ja silti kunnalliset leikkikoulut (kaikki viisi) ovat ihan täynnä. Onhan kolme tuntia kerrallaan kolme kertaa viikossa enemmän kuin ei mitään. Ja se leikkikoulu, missä keskimmäinen on, on tosi huippu. Mutta miksi ei voisi olla tarjolla jotain muuta? Tai edes jotain niille nuoremmille kotona hoidettaville sisaruksille? Leikkikouluun pääsee vasta kolmevuotiaana. Kuopus, n. 2v4kk haluaisi myös mennä leikkikouluun. Hänelle sen sijaan on tarjolla toimintaa vain vanhempien seurassa. Ja nyt joku sanoo, että niin pienen pitääkin olla jomman kumman vanhemman kanssa. Joo, kertokaa se kuopukselle.

Aikoinaan edellisessä paikassa asuessamme isommat lapset olivat päiväkodissa kuopuksen jo synnyttyä. Olin siis kolmena päivänä yksin kotona vain vauvan kanssa, ja minä, itsekäs ja huono äiti, vein vanhemmat lapset kavereiden kanssa leikkimään päiväkotiin. Ei siinä mitään, ihan hienosti meni se kolme kuukautta, jonka nuo äitiyslomani aikana siellä olivat, mutta hieman otti päähän se päiviksen henkilökunnan vihjailu siitä, että lasteni oli niin vaikea päästä viikkotoimintaan sisään, kun olivat vain kolmena päivänä paikalla. Ja tätä kun olin kuunnellut jokusen kerran, alkoivat lapsetkin jo sanoa, että päiviksessä on tyhmää, kun ei kukaan enää leiki heidän kanssaan. Ei muu auttanut, kun ottaa lapset kotihoitoon. Onneksi sain esikoisen kuudeksi tunniksi (2 x 3h) seurakunnan kerhoon. Keskimmäinen sai tyytyä yhteen 1,5 tunnin kerhosessioon viikossa. Muun ajan hengasimme kotipihassa. Satunnaisesti piipahdimme avoimessa pk:ssa, mutta sielläkin oli lähinnä niitä juuri kävelemään oppineita äiteineen.

Ja tuo sama tilanne jatkuu yhä. Puistoissa tuntuu käyvän vain sellaiset alle kaksivuotiaat äiteineen. Niistä ei ihan hirveästi ole seuraa kohta viisivuotiaalle, kun ei hän aina jaksa pikkusisaruksensakaan kanssa leikkiä. Ja koska leikkikoulu on kaupungin toisella laidalla, kaikki leikkikoulukaverit käyvät kotipäivinä ihan muissa puistoissa kuin me.

Mikä sitten olisi ratkaisu tähän tilanteeseen? En minä tiedä! Kunhan ei vain aina tuota ikuista vastakkainasettelua, josta kukaan ei mitään hyödy.

Olen tainnut tehdä henkilökohtaisen ennätyksen kävelyssä, kun kahden viimeisen päivän aikana olen kävellyt yhteensä noin kahdeksan tuntia. Auto vietiin huoltoon eilen aamulla ja haettiin tänä iltana, ja keskimmäisen kerhomatkat taittuivat kävellen. Lisähaastetta ja -rasitusta toi koitokseen mukaan kuomurattaiden lykkiminen, kyydissä kuopus ja seisomalaudassa keskimmäinen - jonka tosin laitoin kävelemään kaikki ylämäet, joita kerhomatkalla piisasi.

Sattuneista syistä keskimmäisen kerho sijaitsee suunnilleen pikkukaupungin vastakkaisella laidalla. Eilen, kun lumi oli teillä jo sopivasti tamppautunut, tuohon noin kolmen kilometrin matkaan meni 20 minuuttia. Tänään, kun maassa oli aamulla reilut 5 cm uutta lunta, matkaa tarvottiin 35 minuuttia. Ylämäkeen, alamäkeen, ylämäkeen, alamäkeen, yyyyyyylämäkeen, alamäkeen... Kotimatkat kestivät molemmilla kerroilla 45 minuuttia, kun ei ollut oikein mihinkään kiire (paitsi syömään). Vertailun vuoksi autolla samaan matkaan menee maksimissaan 10 minuuttia suuntaansa.

Keskimmäisen kerhopäivä on kolmituntinen. Meno- ja paluumatkan lisäksi kävelin sitten kuopus rattaissa ympäri kotikaupunkia asioilla. Puistossakin kävimme, ja sielläkin sain kävellä, kun mm. vedin kuopusta pulkan kyydillä mäkeen. Kotona tuon kolmituntisen aikana ei oikein olisi ennättänyt käydä.

Olen niiiiin onnellinen, että huomenna saan hoitaa kerhomatkat autolla ajaen. Tämä ilta menikin lonkankoukistajia ja hamstrinkeja venytellessä. Onneksi oli jooga. Jos sitä vaikka huomenna pääsisi sängystä ylös ilman kamalaa nitinää...

Viikonloppu mennä hujahti. Olin varautunut perusmeininkiin. Siis sellaiseen, että arki ei eroa viikonlopusta millään tavalla. No, toisin kävi.

Lauantaina mies lähti ensin lasten kanssa jäähalliin luistelemaan puoli yhdeltätoista. Minä nautin aamiaisen pitkän kaavan mukaan ja luin päivän lehdenkin hartaudella. Jäähallilta mies meni lasten kanssa isällään käymään, ja kävi vähän ennen kahta pikaisesti kotona. Esikoinen vaihtoi vaatteet ja valmistautui kaverisynttäreille ja kuopus kannettiin autosta sänkyyn nukkumaan. Minä jäin kotiin hengaamaan ja kuopuksen unta vahtimaan, kun mies vei esikoisen synttäreille ja lähti keskimmäisen kanssa käymään kaupassa. Kun synttärit loppuivat, mies haki esikoisen ja kävi kodin kautta hakemassa mukaansa kuopuksen ja uimakamat. Jotta ei ihan tylsistyisi, vei lapset vielä uimaan pariksi tunniksi.

Tuntui todella ihmeelliseltä olla käytännössä yksin kotona lähestulkoon koko lauantain. Lapsia näin aamulla ja uudelleen paremmin vasta illalla puoli seitsemän aikaan.

Sunnuntaina minulla oli sitten oma meno puolesta päivästä alkuiltaan ja mies jäi kotiin lasten kanssa.

Ei siinä mitään, oli tosi kivaa olla vapaana hoitovastuusta (ja keittiöhommista, kun rakas äitini huolehti sen puolen - miehenkin onneksi), mutta mikä ihme siinä on, että tällaisen viikonlopun jälkeen on todella syyllinen olo?? Tuntuu ihan väärältä jättää lapset isänsä hoitoon näin pitkäksi aikaa. Onhan mies arkisin päivät töissä ja kaipaa varmaan itsekin vähän vapaa-aikaa....

Ja sitten muistan, että niin, olen minäkin arkisin töissä, vaikka työ onkin kotona hääräämistä ja lasten perään katsomista. Ja kyllä minäkin siitä ansaitsen vapautusta aina silloin tällöin. Mutta silti on syyllinen olo. Aivan käsittämätöntä.

* *

Yritin karistaa itsesyytökset mielestäni keskittymällä iloisempiin asioihin, kuten vauvaonnittelukorttien askartelemiseen. Vähän helpotti (mutta ei paljon) :)

Mahtavan pitkä joululoma on päättymässä. Pieni ääni minussa ei malta olla lisäämättä: "onneksi!". Loma on kivaa, mutta rutiineiden puuttuessa aika raskasta. Ja minähän rakastan rutiineita. Mutta niiden aika koittaa huomenna, kun herätyskello herättää vähän yli seitsemän. Esikoinen kouluun, keskimmäinen kerhoon ja kuopuksen kanssa puistoon. Siitä se lähtee...

Jotten ihan lannistaisi mahdollisia lukijoita, tässä jokunen tunnelmakuva meidän joululomasta. Enjoy!

Jäätä Fagervikinlahdella:

Lasten leikkejä Kutemajärvellä:

Pakkasen taideteoksia:

Maisemia Kutemajärveltä:

Alan olla varteenotettava ehdokas paras vaimo ja äiti -kisaan. Eilen - sen jälkeen kun mies oli tullut humalassa viihteeltä kotiin - yllyin häntä myös kehumaan erinäisistä asioista. Vaikka olin koko päivän ollut lasten kanssa sisällä ja kuunnellut mekastusta ja riehuntaa, ja vaikka olin hoitanut iltapuuhat (ne ovatkin melkoiset tässä huushollissa) ainoana aikuisena paikalla, ei minua tippaakaan ärsyttänyt se, että mies oli alkuillasta ilmoittanut (tai no, kysyi hän ihan luvankin) menevänsä ystävänsä kanssa kaljalle. Eikä minua myöskään ärsyttänyt se, että mies tuli yöllä humalassa kotiin. Olin itse asiassa aika onnellinen :)

Ehdokkuuttani yllämainittuun kisaan puoltaa myös outo ruuanlaittoon kohdistunut innostuspyrähdys. Ihan vapaavalintaisesti kävin toissapäivänä kaupassa ostamassa keräkaalia, josta eilen tein - miehen ja itseni iloksi, lapset eivät kuopusta lukuunottamassa juurikaan välittäneet - kaalilaatikkoa. Minä. Kaalilaatikkoa. Voisin jopa väittää, että nyt ovat maailman kirjat menneet pahemman kerran sekaisin...

Kaikkea sitä tekee, kun vanhaksi elää ;)

Talvea, siis lumineen kaikkineen, on nyt kestänyt noin viikon. Lapset ovat olleet innoissaan: on laskettu pulkkamäkeä, tehty lumiukkoja (vähän heikko on ollut ukkojen kestävyys pakkaslumesta), kieritty lumessa, syöty lunta ja käyty luistelemassa. Ei ole ollut sellaista päivää, etteikö luistimia olisi vedetty jalkaan. Kuopuskin on ollut jäällä mukana (kypärä päässä) ja saanut mieheltä huimaa kyytiä pulkassa :) Esikoisen ja keskimmäisen luistelutaidot senkun kehittyvät, ja nykyään pysyvät jo enemmän pystyssä kuin kaatuilevat.

Säätiedotuksen mukaan tämä ilo on loppumassa vesisateen myötä. Harmi. Suksiakaan ei ehditty ostaa. Toivottavasti talvikelit jatkuvat vielä, että pääsevät lapset ladullekin. Ja minä vielä pulkkamäkeen :D

Loman jälkeen paluu arkeen on sitä rankempi, mitä enemmän rytmit ovat sekaisin. Esikoinen ja keskimmäinen ovat päässeet arkirytmiin ihan hyvin kiinni, vaikka aamulla herääminen klo 7.30 teki vielä hieman tiukkaa. Minulla rytmit ovat ihan totaalisen kadoksissa. Valvon pitkälle aamuyöhön, ja sitten tekisi mieli nukkua puolille päivin. Se vain ei ole mahdollista tässä huushollissa vielä moneen vuoteen, joten pelkään pikku hiljaa alkavani näyttää pandalta (= mustat renkaat silmien ympärillä). Mikä kumma siinä on, että yöllä ei väsytä? Eikä itse asiassa päivälläkään, mutta aamut ovat yhtä tuskaa (etenkin, jos erehdyn nukkumaan yli kahdeksaan - eikä sitä kovin usein tapahdu) puhumattakaan alkuillasta.

Kuopuksellakin on jokin ihme vaihe taas päällä. Ei riitä, että hän päivisin keksii apinatempuillaan ohjelmaa koko perheelle, vaan vielä yölläkin pitää temppuilla. Ensinnäkin illalla nukahtaminen on muuttunut tosi vaikeaksi. Mm. tänään illalla luulin tyypin alkavan harrastaa seinäkiipeilyä, kun niin aktiivisesti yritti kivuta makuuhuoneen seinää ylöspäin. Kun hän sitten nukahtaa, niin n. kolmen tunnin kuluttua alkaakin se varsinainen show. Venkoilua, kiemurtelua, sätkimistä, kitinää ja muuta riittääkin mukavasti koko yöksi. Tai siltä se ainakin tuntuu. Vaikeaksi homman tekee se, että kun juuri olin tottunut siihen, että myöhäisillat ovat omaa aikaa, niin nyt saan hypätä makkarissa vähän väliä toista rauhoittelemassa. Hermo menee totaalisesti.

Miksi ihmeessä lapsilla ei voi olla hyviä vaiheita kaikilla yhtäaikaisesti, vaan aina jollain joku mättää?? Just nyt tää ei jaksais yhtään.

Jo alkoi tapahtua, kun mies keksi, että varastosta voisi tavaraa viedä kierrätykseen tai autotalliin säilytykseen. Ilmeisesti tämä vuodenvaihde on otollista aikaa kaikenlaiselle siivous- ja remontointipuuhastelulle...

Mies siis eilen innostui tyhjentämään verkkovaraston kantamalla tavarat autotalliin (odottamaan jatkotoimenpiteitä). Sen jälkeen hän kantoi tavaraa asunnosta verkkovarastoon. Esikoinen ja keskimmäinen auttoivat. Minä olin hieman sekavissa tunnelmissa kotona kuopuksen kanssa. Onhan se hienoa, että ylimääräistä tavaraa viedään huoneista varastoon. Mutta miksi ihmeessä sinne pitää viedä käytössä olevia tavaroitakin? Mies perusteli tätä sillä, että koska varasto on lämmin ja tuossa seinän takana, sinne ei ole ylivoimainen matka mennä ja hakea se tavara, mitä kulloinkin tarvitsee. Niinpä huomasin illalla, että mm. työmappini ovat siirtyneet varastoon. No, enhän minä nyt mitään töitä edes tee, mutta oudolta tuntuu silti.

Miehen siivousinnostuksen jäljet näkyvät selvästi: kun meillä aikaisemmin kirjahyllyn hyllyt olivat täynnä tavaraa, niin nyt osa hyllyistä ammottaa tyhjinä. Ongelmaksi koen asian lähinnä siksi, että se tavara, joka aikaisemmin ei mahtunut mihinkään, ei edelleenkään mahdu mihinkään. Ei hirveästi hotsita avohyllyyn tunkea erinäistä kaappeihin tungettua tavaraa. No, nyt kun on sohaistu muurahaispesää, niin homma pitää hoitaa loppuun asti.

Olen totaalisen kyllästynyt avohyllymeninkiin. Haluan asunnon, joka ei näytä opiskelija-asunnolta! Haluan asunnon, jossa säilytystilat ovat niin hyvät, että tavaraa saa ovien taakse ja laatikoihin piiloon kaikkien katseilta! Haluan asunnon, jossa tavarat eivät ole levällään lattialla, vaan varman lapsilukon takana! Haluan asunnon, jossa kukaan muu kuin minä ei koske minun tavaroihini - tai ainakin osaa kysyä luvan ennen kuin koskee! Tämän vuodatuksen kun eilen illalla miehellekin purin, hän myötämielisenä lupasi, että lähdemme etsimään uutta kirjahyllyä (jossa on ovia - paljon ovia!) sekä sopivaa lipastoa (tasoja - haluan tasoja olohuoneeseen. Ja ehkä makuuhuoneeseenkin kanssa.) heti, kun ehdimme. Sitten tietysti sohvakin kaipaisi uutta verhoilua. Onhan siinä jo kolmen lapsen jäljiltä puklut ja jotain muutakin epämääräistä, rispaantuneesta kankaasta puhumattakaan. Verhoilu tulee vain niin kalliiksi, että voisi olla järkevämpää ostaa kokonaan uusi sohva (vaikka tuo vanha onkin tosi laadukas ja hyvä).

Kunhan vuosi tästä vaihtuu, niin päästään tositoimiin. Ellei sitten ehditä muuttaa sitä ennen... ;) 

Mitä kolmen alle kouluikäisen äiti voisi tehdä jouluyönä, kun kaikki muut ovat jo nukkumassa? No tietenkin istua rauhassa sohvalla, nauttia hiljaisuudesta, juoda glögiä ja syödä pipareita ja torttuja ja ajatella asioita. Ja neuloa aina silloin, kun muistaa sormiaan liikuttaa :)

Näin vanhemmiten joulut menevät ohi aina vain nopeampaa. Jotkut sanovat, että joulu on lasten juhla. Siten se on ainakin totta, että aikuiset hoitavat kaiken tarpeellisen: ruuat pöytään, lahjat kuusen alle, järjestyksen taloon. Täytyy myöntää, että tämä oli ensimmäinen joulu, kun koin olevani yksi noista vastuullisista aikuisista. Ja olo on kuin järjestysmiehellä ison keikan jälkeen.

Lapset olivat heti aamulla kuin tulisilla hiilillä: "Äiti, koska ne lahjat avataan, me ei jakseta odottaa!" Yritä siinä sitten selittää, että ensin käydään haudoilla, sitten saunotaan, sitten syödään paljon ja hyvin ja vasta sitten on lahjojen vuoro. Tämän joulun jälkeen minä koen olevani potentiaalinen anglikaanisen joulun kannattaja: kun kaikille on selvää, että lahjat saa vasta joulupäivän aamuna, ei ole mitään syytä kiukutella ja kitistä. Miehen kanssa ihmeteltiinkin, mikä kumma on saanut suomalaiset ryhtymään siihen, että lahjat jaetaan jo aattoiltana...? (Keskustelimme myös joulunvieton historiasta, mutta se on liian pitkä stoori kirjoitettavaksi näin jouluyön rentoutuneessa tunnelmassa :) ) Esikoinen kertoi mummolle, että joulupukkia ei ole olemassa, vaan että se on sellainen joulusatu. Mutta hyvin reippaasti lähti miehen ja keskimmäisen kanssa ulkoa vanhalta talolta katsomaan, oliko pukki kenties eksynyt, kun ei tänne kuulunut. Lahjojen jakaminen ja avaaminen sujuivat hieman rauhallisemmissa merkeissä kuin viime vuonna, jolloin tärkeintä taisi olla se, kuinka monta pakettia saa repiä auki. Tänä vuonna oli malttia katsoa, mitä paketista paljastui sekä seurata, mitä muut saivat lahjaksi. Hieman olivat lapset pettyneitä lahjojen vähäiseen määrään. No, kun menemme ottamaan uutta vuotta vastaan toiseen mummolaan, on sielläkin lahjoja odottamassa. Eikä se määrä vaan se laatu...

Kerrottakoon vielä sekin, että itse sain toivotun joogamaton lahjaksi. Siinä meni se viimeinenkin tekosyy olla treenaamatta kotona... ;)

Olen tainnut aikaisemminkin sanoa, että joulussa tätä nykyä parasta on joulunalusaika, ne kaikki valmistelut ja fiilistelyt. Hyvänä kakkosena tuleekin sitten tämä hetki, kun lapset ovat nukkumassa ja talo on hiljainen. Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Näihin tunnelmiin :)

Tuli eilen leivottua pipareita esikoisen ja keskimmäisen kanssa. Vartin sitä jaksoin - ja niin jaksoi keskimmäinenkin - ja kun homma alkoi mennä siihen, että piparimuottia läntättiin jo painettujen pipareiden päälle, kiitin lapsia avusta ja näytin ovea. Joo ei, en ole hyvä leipomaan lasten kanssa. Etenkään silloin, kun pikkuapulaiset eivät reagoi ohjeisiin millään tavalla.

Tästä keksinkin viime hetken lahjatoiveen: lehmänhermot aka pitkä pinna. Tai vaihtoehtoisesti lahjan voisi antaa lapsille, jolloin toivoisin heille kuulevia korvia ja tottelevaa mieltä.

No, piparit sain leivottua, samoin kuin joulutortutkin, ja tänä aamuna pakkaamisen ja hääräämisen jälkeen pääsimme lähtemään koko perhe joulun viettoon. Inkoosta kotiin tullaan Tapanina. Siihen asti nautimme rauhallisesta (?) joulusta jäättömän meren rannalla. Mieskin pääsee joulusaunasta uimaan :)

Tonttutyttö toivottaa sopivan leppoisaa joulua itse kullekin :) Kinkkua ja laatikoita ja pipareita ja silleen...

Edellisen postauksen kommenttilootassa kysyttiin, miten lapset suhtautuivat lastenhuoneen uuteen järjestykseen. Tämä onkin mielenkiintoista, ja ansaitsee siksikin ihan oman postauksensa :)

Esikoinen sanoi ensitöikseen aamulla: "Onpa täällä siistiä!" Sen jälkeen kysyi, olinko vienyt leluja varastoon. Keskimmäinen kysyi sen jälkeen, mitä leluja olin vienyt pois. Itsekseni siinä vaiheessa mietin, ettei lastenhuoneen raivaaminen ollut mitenkään pöntömpi ajatus, kun eivät lapset edes muista, mitä leluja siellä oli ollut!

Vastausta odottamatta kumpainenkin ryntäsi leikkimään - Brion junaradalla. Ei sanaakaan siitä, miten ikävää oli, kun tuo ja tämä lelu oli viety pois. Ja kun junarataleikki oli ohi, ei palojen kerääminen ollut mitenkään tuskaisaa. Uudesta lastenhuoneesta tykkää äitikin :)

(Ja niitä poisvietyjä leluja ovat: kaikki pehmolelut, kaikki legot, kaikki dublot, kaikki pikkuautot, kaikki isot autot - paria valioyksilöä lukuunottamatta - kaikki leikkiastiat, kaikki palapelit ja kaikki palikat - myös aakkospalikat. Näiden lisäksi karsin kuopuksen leluista kaikki vauvahelistimet. Jossain vaiheessa saatan palauttaa legot ja dublot, ehkä muutaman pikkuautonkin, mutta palapelit, palikat ja pehmolelut näillä näkymin joutavat kiertoon vauvahelistinten kanssa. Astioista en ole vielä päättänyt. Voi olla, että kuopus hieman kasvettuaan haluaa niillä kovasti leikkiä. Saa nähdä.)

Pehmeitä paketteja odotellessa...

Aikuisena on kiva olla. Voi syödä suklaata aina, kun tekee mieli (ja on rahaa sitä ostaa). Voi myös valvoa niin pitkään kuin huvittaa (vaikka aamulla silmät ristissä sitä katuukin). Lisäksi voi siivota lastenhuoneen ja kantaa sieltä noin puolet leluista varastoon vain siksi, että lapset itsepintaisesti kieltäytyvät siivoamasta omia sotkujaan.

Kyllästyin totaalisesti siihen, että ensin lastenhuoneen lattia kuorrutetaan leluilla niin, ettei siellä pysty kävelemään kompastumatta, ja sitten lapset siirtyvät leikkimään olohuoneeseen ja keittiöön ja tuovat lelut mukanaan - ja jättävät ne leikin päätyttyä jälkeensä. Olen pahoillani, mutta natsi minussa sai vallan. Kun lapset menivät nukkumaan, pääsin toteuttamaan itseäni oikein kybällä. Raivasin lastenhuoneen sentti sentiltä, ja (uhkaukseni mukaisesti) vein varastoon kaikki ne lelut, jotka edelleen, useiden siivouskehotusten jälkeen, olivat levällään lattialla. Eikä yhtään hävetä sanoa, että koin sadistista tyydytystä raivaustyötä tehdessäni. Jos ei kerran hyvällä, niin sitten pahalla. Ja nyt on lastenhuoneessa tilaa leikkiä niillä noin kymmenellä lelulla, jotka sinne hyväsydämisyyttäni jätin.

Päätin opettaa lapsille, miten tavaroista pidetään huolta. Harjoittelu aloitetaan vain muutamalla tavaralla. Kun tämä tasoista helpoin onnistuu sopivan pitkän ajan, lisätään vaikeusastetta ja tuodaan varastosta lelu tai pari lisää. Ja niin edelleen. Ja jouluhan on ihan kohta, jolloin leluvarastot todennäköisesti muutenkin täydentyvät - vaikka jos saan rehellisesti sanoa, niin arvostaisin lelupaketteja enemmän vaatepaketteja. Omat kupeitteni hedelmät tuntien taitaa kyllä käydä niin, että varastoon viedyt lelut voi ennen pitkää siirtää suoraan kiertoon ilman, että ne pääsevät takaisin meidän lastenhuoneeseen asti...

Joku joskus murjaisi, että ainoa, mikä pysyy ehjänä lasten käsittelyssä on metrin pätkä ratakiskoa. Empiiristen tutkimusten perusteella väittäisin, että myös Brion junaradan palikat pysyvät ehjänä, samoin kuin Dublotkin. Vaikka yritys niiden rikkomiseksi onkin ollut erittäin hyvä. Myös Shinkasen-sähköjunarata on aika hyvin pitänyt puoliaan kaikenlaisia koettelemuksia vastaan. Juuri eilen lapset nimittäin testasivat, miten käy, kun juna ajaa jyrkänteeltä alas *huoh*.  Miehen kanssa tänään juteltiinkin, että paras lienee heittää leluja pois sitä mukaa, kun niitä rikki menee. Mitä tuhlausta, sanon minä, mutta kai se on niin toimittava. Pakon edessä. Tässä taloudessa lisäksi täysin turhia leluja ovat olleet kaikki palapelit (äidin palapelejä lukuunottamatta - muista palat levitetään ympäriinsä ja puolet vielä hukataankin), vauvahelistimet ja pehmolelut (keräävät julmetusti pölyä vaikka ehkä söpöjä ovatkin - ja peittävät tosi tehokkaasti lattiapinta-alaa). Muutaman mainitakseni. Niistä on hankkiuduttava eroon asap. Joulunjälkeisiä kirpputoreja odotellen, siis.

Tämäniltaisen sortteeramisen jälkeen hieman jännittää huominen aamu. Toisaalta, voihan olla, että lapset eivät edes huomaa minkään muuttuneen... 

Joulu tulla jolkottaa, ja joulufiilistä yritetään hakea, vaikka maa on vieläkin ihan musta. Onneksi jouluvaloilla saa vähän kohotettua tunnelmaa, samoin kuin joululauluilla ja tietysti pipareilla. Ja suklaalla glögistä puhumattakaan. Kun vielä saisin joulukortit postiin, niin homma alkaa olla voiton puolella.

Kamalalla kiireellä ostin kuun lopulla lapsille Mauri Kunnaksen piirtämät joulukalenterit. Kuvakalenterit ihan vain siksi, etten jaksa kuunnella tappelua siitä, kun toinen ei anna omista kalenterisuklaistaan sille toiselle, joka heti ekana päivänä söi kaikki omansa. Kuinka ollakaan, kuvakalenterit ovat painuneet unholaan. Esikoinen naureskelikin, että hän avaa kaikki luukut kerralla sitten jouluaattona. Jos minä vaikka ensi jouluksi saan toteutettua sen pitkään haaveissa olleen joulukalenterin. Sellaisen kestokalenterin, kankaisen, jonka taskuihin saisi laitettua jotain pientä jokaiselle lapselle.

Joulupukista ollaan myös täällä puhuttu. Esikoinen on vahvasti sitä mieltä, että joulupukkia ei ole olemassa. Tai jos on, niin sillä on niin kiire, ettei se oikea ehdi meillä käydä, ja että ne joulupukit, joita tuolla ulkona jo näkee, ovat vain joitain miehiä, jotka ovat pukeutuneet joulupukeiksi. Minä hymistelen vieressä. Parempi olla hiljaa, jos ei halua valehdella. Tietenkin voisin kertoa joulupukin olevan vain satuolento samalla tavalla kuin Rölli on. Mutta olen päättänyt kertoa tämän suuren totuuden vasta sitten, jos sitä minulta suoraan kysytään. Mitä sitä nyt liikaa tietoa tuputtamaan...

Mies kysyi tuossa pari päivää sitten, mitä haluaisin joululahjaksi. Hieman nolona kerroin, miten olisi ihanaa saada olla yksin kotona 24 tuntia. Edellisestä kerrasta onkin vierähtänyt vajaat viisi vuotta. Onkohan tässä kyse ilmiöstä "ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella"? Toisaalta, kaiken tämän härdellin keskellä on sellainen selittämätön kaipuu omaan rauhaan ja siihen, ettei tarvitse olla vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestä. Mies lupasi järjestää asian keväämmällä :)

Esikoisella ja keskimmäisellä oli tällä viikolla tanssituntien jouluiset salijuhlat. Olipa hauska nähdä heitä esiintymässä :) Tulevat äitiinsä ;) Ensi viikolla on eskarin joulujuhla sekä keskimmäisen kerhon joulujuhla. Juhlia piisaa, mutta niinhän sitä sanotaan, että joulu juhlista jaloin :)

Ja kahden viikon kuluttua joulu on jo ohi.

Tarkoitus oli juhlia Suomen 90 itsenäistä vuotta juhlallisesti, mutta toisin kävi.

Mies varasi pari viikkoa sitten meille mökin Himokselta. Oli aika viedä esikoinen ja keskimmäinen laskettelemaan. Erinäisten aikataulullisten seikkojen takia vietimme Himoksella kaksi yötä ja vain yhden kokonaisen päivän - eilisen. Mies oli sisukkaasti lasten kanssa rinteessä melkein koko päivän. sateesta huolimatta. Minäkin kävin laskemassa pulkkamäkeä kuopuksen kanssa, mutta vietin myös aikaa mökissä. Esikoinen oppi laskemaan hienosti, sekä sauvojen kanssa että ilman. Keskimmäinenkin kyllä laski lastenrinnettä ihan hyvin. Jarrutusta hän ei vain halunnut opetella, vaan laski hienosti jalat ihan yhdessä. Jos piti pysähtyä ennen kuin vauhdit loppuivat itsestään, hoitui se pyllähtämällä. Ja jos vähänkin vinkkasi siihen suuntaan, että auratakin voisi, sai takaisin sellaisen mulkaisun, että.

Mistään lomasta - siis minun kannaltani - ei tosin voida puhua, kuopus piti siitä huolen. Olimme varanneet mökin, jossa ei olisi sisällä portaita. Kattia kanssa. Eteisestä olohuoneeseen oli kolme porrasta. Siinä saikin sitten pitää vahtia aika tiiviisti. Heti saavuttuamme mökille piti keittiön ruokapöydän tuolit kaataa kumoon, ettei kuopus kiivennyt pöydälle. Roskiskaapin vieressä piti seistä lähes jatkuvasti, ettei kuopus mennyt roskista kaivaamaan. Rahin nostin suosiolla sängylle, kun sen päältä hypittiin sohvalle. Kerrossängynkin kielsin lapsilta (julma äiti), kun leikit siellä alkoivat näyttää niin hurjilta. Klinkkerilattia oli liukas, joten hippaleikeistä sisällä piti tehdä myös loppu. Kaiken huipuksi mökissä kaikui, ja kun kuopus on innostunut kirkumaan, korvissa soi vieläkin. Onneksi sentään mies oli tehnyt ruuat valmiiksi, ja ne piti vain lämmittää ennen tarjoilua. Jotain helpotusta siis.

Lapset kyllä tykkäsivät, vaikka noinkin lyhyt reissu tuntui minusta pieneltä koettelemukselta. Miehelle autossa kotimatkalla sanoin, että seuraavan kerran olen valmis vastaavanlaiselle reissulle sitten, kun kuopus on ohittanut pahimman riiviövaiheen.

Oli muuten ihana tulla kotiin - ja vielä ihanampaa, kun lapset menivät nukkumaan ja talo hiljeni :)

Nuorin lapsista on tullut apinaikään. Se on se ikä, kun kaikkialle pitäisi kiivetä, mutta järki ei pysy touhuissa mukana. Laiskana äitinä en jaksa koko aikaa kulkea toisen perässä nostelemassa korkealta pois, vaan pyrin tekemään kodista turvallisen tällaiselle apinaikäisellekin. Meillä ei siis ole kovinkaan hehkeätä, kun mm. kaikki keittiön ja lastenhuoneen tuolit makaavat lattialla pöytien alla pitkin pituuttaan. Myös keinutuoli on kokenut saman kohtalon, ja tiedättekö, pitkin pituuttaan makaava keinutuoli vie paljon enemmän tilaa kuin jalaksillaan seisova keinutuoli. Puhumattakaan siitä, miten hankalaa keinutuolissa on nyt istua.

Onneksi tämä on vain vaihe, ja mennee ohi puolen vuoden kuluttua, jos nuorimmainen tulee isosisaruksiinsa. Vaikka tiedänkin, että vaihe on vaihe ja menee ohi, en juuri nyt kyllä jaksaisi tätä vaihetta. Voisin melkein muuttaa pois täksi aikaa...

Voisi kuvitella, että olen raskaana (en todellakaan ole!), kun pesänrakennusvietti jyllää yllättävän voimakkaana. Ainakin ajatuksissa jos ei niinkään itse teoissa. Haluaisin uuden keittiön vanhan vedellessä viimeisiään. Haluaisin myös raivata kaikki kaapit ja komerot ja kiikuttaa meille turhat tavarat kirppikselle tai muuhun kierrätykseen. Haluaisin lisäksi siivota kirjahyllyn järkevämmän näköiseksi, se kun tällä hetkellä toimittaa myös hätävarasijoituspaikan virkaa (ja siksi näyttää ihan järkyltä). Itse asiassa haluaisin eroon koko kirjahyllystä, tai vähintään siirtää sen olohuoneesta pois. Ja kirjahyllyn tilalle haluaisin ison lipaston tai senkin. Kaipaisin umpilaatikoita sekä laskutilaa kynttilöille ja valokuville. Jotain kaunista siis. Mies ei ole asiasta kovinkaan innostunut. Jo sanana lipasto saa hänellä karvat pystyyn. Lipasto on kuulemma käyttökelpoinen vain juhannuskokossa. Aina en jaksaisi edes yrittää ymmärtää sitä, miksi miestä ei tämä tavaran paljous ja epäjärjestys haittaa. Minua se haittaa ihan kybällä (vaikka mietinkin, haittaisiko se yhtä paljon, jos viettäisin päivittäin enemmän aikaa kodin ulkopuolella sen sijaan, että joka päivä saan epätoivoisesti järjestää tavaroita täällä). Jatkan asiasta puhumista ja idean omaksuttamista miehelle. Ja yritän järjestää jonkun sopivan hetken kirjahyllyn siirtämiselle ja siivoamiselle.

Joulukoristelun sain sentään jo aloitettua ripusteltua jouluvalot partsille joulukuun alkamisen kunniaksi. Täysin tyytyväinen en tosin ole sommitteluuni, joten kun aika on kypsä (ja sitä on riittävästi), sommittelen valot uudelleen. Sitä odotellessa pähkäilen kynttelikköjen sijoittamista ikkunoille. Ehkä joulunalusviikolla saan jotain aikaiseksi.

Satuinpa tässä taannoin katsomaan Innoa. Tulisikohan se Marko tänne meillekin laittamaan uusiksi koko 76,5 neliötä? Kaipaisin apua - tai vaihtoehtoisesti enemmän neliöitä :)

Heräsin aamulla märkään oloon: keskimmäisellä oli tullut yöllä pissa housuun. Ei muuta kuin pyykkäämään. Harmitti vietävästi. Onneksi näitä ei satu kuin ehkä kerran kuukaudessa tai harvemmin, mutta ketutus (lähinnä pyykinpesun aiheuttama) on silti suuri, kun näin tapahtuu. Lakanat nyt pesee helposti, ei siinä mitään. Enemmän harmittaa silloin, kun suojaukset pettävät ja pissa kastelee myös petarin (ja jousipatjan). Kuten tällä kerralla.

Pieneen pesukoneeseen ei tungeta paksua 160-senttistä petaria edes hyvällä tahdolla tai supervoimilla. Sitä en myöskään lähde juuriharjalla tai muulla käsin pesemään. Ja tänä aamuna koin suurta tarvetta puhdistaa petarin jollain keinolla. Ei muuta kuin googlaamaan.

Olen kuullut hyviä asioita höyrypuhdistamisesta. Hakusanaksi siis höyrypingviini, ja löysin itseni Hobby Hallin sivuilta. Lupaa kysymättä menin ja tilasin sieltä höyrypingiinin. Jee! Kun se saapuu toivottavasti viikon kuluttua viimeistään, "pesen" sillä patjat, sohvat ja matot sekä vessanseinän kaakelien saumat. Ikkunatkin voisin sutaista, ei se haittaa tekisi. En malta odottaa...

Kunnostauduin tänään ruuanlaiton saralla. Olen seikasta erityisen ylpeä siksi, että en oikeasti voi sietää ruuanlaittoa. Jos ei olisi näitä huollettavia, en varmaan söisi - enkä taatusti tekisi - lämmintä ruokaa koskaan. Olen lopen tympääntynyt siihen, että ruokaa pitää tehdä joka päivä. Tai ainakin kolme kertaa viikossa, jos vaikka joskus onnistun tekemään jotain ruokaa niin paljon, että siitä riittää useammalle aterialle. En jaksa enää miettiä, mitä milloinkin teen, ja tuntuu, että pyöritän paria kolmea ruokalajia päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Ja kaiken lisäksi lämmintä ruokaa pitäisi tarjota kaksi kertaa päivässä. Ei jaksa!!!

Mutta tänään, kun olin näissä tunnelmissa ja mietin välipalan aikaan, mitä ihmettä teen iltaruuaksi (vai tilaanko pitsan), sain ilmeisesti jonkinlaisen kohtauksen, sillä päätin tehdä lasagnea. Ekaa kertaa elämässäni ja ihan alusta alkaen itse, ei mitään puolivalmista eineslasagnea. Lukuunottamatta lasagnelevyjä, jotka oli kaappiin ostettu jo aikaisemmin sekä jauhelihaa, jonka nostin pakastimesta tiskipöydälle sulamaan. Ei muuta kuin hihat ylös, käsipesulle ja hommiin.

Jauhelihakastikkeen tekeminen sujui rutiinilla. Juustokastike tarjosi enemmän haastetta, mutta onnistuin kuin onnistuinkin olemaan polttamatta kastiketta pohjaan. Sitten vain ladoin kastikkeita ja lasagnelevyjä vuokaan vuorotellen ja törkkäsin vuoan uuniin. Neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua keittiöstä leijaili herkullisia tuoksuja :) Mies tuli sopivasti kotiin, ja oli (ehkä liiankin) yllättynyt. Itse taisin olla vielä enemmän yllättynyt, sillä a) lasagnen tekeminen "alusta asti" ei ollut ollenkaan vaikeaa (edes vauva kantoliinassa) eikä työlästä ja b) se oli oikeastaan ihan hauskaakin - enkä olisi ikinä uskonut edes ajattelevani ruuanlaittoa hauskana!

Pienessä päässäni olin ajatellut, että lasagnea riittäisi huomiseksi päiväruuaksikin (ja näin välttäisin kahden ruuan tekemisen huomenna), mutta kattia kanssa. Ilmeisellä moukantuurillani olin onnistunut tekemään ekasta lasagnestani niin maukasta, että esikoinen, keskimmäinen ja mies tekivät parhaansa tyhjentäessään vuokaa ruuasta. Tarkoittaa sitä, että joku meistä voi vielä huomenna syödä lasagnea päiväruuaksi, mutta ei todellakaan kaikki. Parasta ehkä delegoida huomisen ruokahommat miehelle, jos hänellä vaikka mielikuvitus tällä saralla toimisi hieman aktiivisemmin kuin minulla...

Eilen se oli Iltasanomien nettisivuilla ja tänään Hesarissa. Otsikko kuuluu: HKL pitää lasten kantoliinaa vaarallisena.

Jutussa vedotaan rattaiden turvallisuuteen ja kritisoidaan lasten kuljettamista sylissä, kun äkkijarrutuksessa lapsi voi sinkoutua pitkin bussia. Puhisin tästä itsekseni eilen illalla, kun luin jutun ekaa kertaa. Minulla sentään on kantoliinakokemusta kuuden vuoden ajalta.

Mietitäänpä. Olen liikkeella rattailla, ja bussi on täynnä. Ei mitään mahdollisuutta päästä kyytiin, kun bussissa on jo kahdet rattaat eikä enempää turvallisuussyistä oteta kyytiin. Siinä meni se bussi sitten, ja todennäköisesti myöhästyn sieltä, minne olenkaan menossa. Tai vaihtoehtoisesti joudun odottamaan seuraavaa bussia rattaissa kitisevä vauva (kun meidän lapset eivät ole oikein koskaan rattaissa nukkuneet tai olleet rauhallisesti). Tulee seuraava bussi, jonne pääsen kuin pääsenkin kyytiin. Mutta bussi on hieman myöhässä aikataulustaan, ja tunnollinen kuski tekee parhaansa saadakseen asiakkaat ajallaan perille. Kiihdytykset ja jarrutukset ovat rajunpuoleisia, samoin mutkissa vedellään haipakkaa vauhtia. Olen parkkeerannut rattaat kuten kuuluukin. Jarru päällä, kahva oveen päin (kun niin päin nousin kyytiin matalalattiabussiin). Saan tehdä kaikkeni, että pysyn itse pystyssä, ja yritän samalla vakauttaa rattaitakin. (Ja tässä kohdassa tietysti ihmetellään, miksi en ole kääntänyt työntöaisaa ikkunaan päin, ja laittanut sitä niihin tangon koukkuihin kiinni. No siksi, että vieressä on toiset rattaat, eikä omien rattaiden kääntäminen onnistu ahtaassa tilassa. Lisäksi bussi lähti vauhdilla pysäkiltä liikkeelle, eikä rattaiden liikuttaminen liikkuvassa bussissa vaikuta kovinkaan järkevältä teolta. Ja se kolmas seikka on se, että ne koukut on tarkoitettu ensisijaisesti kassien ripustamiseen, ei rattaiden. Ovakin ihan hassulla korkeudella rattaiden työntöaisaa ajatellen. Rattaat kuuluu kiinnittää pyörätuolin tavoin omilla jarruilla ja turvavyöllä - joka valitettavan usein on joko rikki tai puuttuu kokonaan.) Ei vaikuta kovinkaan turvalliselta, mielestäni. Ja turvallisintahan olisi, jos lapsi voisi rattaissa matkustaa selkä menosuuntaan, mutta eihän bussiin silloin mahtuisi kuin yhdet rattaat.

Pääsen kuin pääsenkin ehjin nahoin perille, ja helpoituksesta huokaisten sydän kurkussa astun ulos bussista. Yhtään ei mieltä lämmitä se, että matka oli ilmainen.

Sama matka vauva kantoliinassa sujuu (lähes poikkeuksetta) näin: Pysäytän bussin, joka on lähes täynnä, mutta muutama istumapaikka on vielä vapaana. Maksan matkani matkakortin arvolla (eikä tunnu missään), ja menen istumaan vapaalle paikalle, joka sattuu vielä olemaan yksi niistä harvoista selkä menosuuntaan -paikoista (joita suositellaankin, kun liikutaan kantoliinan kanssa). Vauva pysyy tiukasti liinassa. Bussin rajummanpuoleiset kiihdytykset ja jarrutukset mutkien oikaisuista puhumattakaan eivät tunnu missään, eikä vauvan pitely ole ollenkaan ylivoimaista. Siinähän tuo pysyy, liinassa. Kun jään pois, syke on normaali ja sekä minulla että vauvalla hyvä mieli siitä, että matka meni hyvin.

Niin että kumpi tapa näistä nyt olikaan se turvallisempi?

nimim. liukuestepiikit käytössä, kun talvella liikun vauva kantoliinassa. Turvallisuus ennen kaikkea.

Olin ajatellut skipata uhkaavan tehy-lakon kommentoinnin, mutta enää en saata pitää suutani kiinni. Minullakin on asiasta mielipide, nimittäin.

Tällä hetkellä hallituksen toiminta vaikuttaa kovasti hölmöläisten hommalta, oli se sitten valon kantamista sisään tai peiton jatkamista. Jos hallituksessa ollaan sitä mieltä, että lakko vaarantaa ihmishenkiä, niin mitä järkeä on ryhtyä pakottamaan hoitajia töihin, kun he voivat sen sijaan kokonaan vaihtaa alaa? Miksi on niin vaikea höllätä vähän kukkaronnyörejä, ja antaa sairaanhoitajille, noille työn raskaan ja vaativan raatajille, kunnollinen korvaus ihmishenkien varjelemisesta? Jos on tahtoa, niin on kyllä keinojakin. Voisinkin kysyä, kumpi on tärkeämpää (ja vaikuttaa ihmishenkiin enemmän): sairaanhoitajien työ vai puoluetuet? Lyhyellä matematiikallakin voi laskea, että jos puolueet luopuisivat vaikka kolmasosasta saamistaan tuista, saisivat sairaanhoitajat jo mukavan palkankorotuksen. Kun siihen lisätään vielä viidesosa kansanedustajien palkoista, tilanne sairaanhoitajien kohdalla näyttää jo huomattavasti valoisammalta.

Toisaalta, harva haluaa antaa omistaan, mutta kun kaikkea ei voi saada. Suomen hallituskaan. Jos ihan oikeasti halutaan varjella ihmishenkiä, niin ei se pakkolailla onnistu - ei ainakaan kauaa.

Niih.

Minäkin olen jo siellä :)

Menin ja rekisteröidyin Facebookiin reilu kuukausi sitten, kun halusin liittyä yhteen ryhmään siellä. Sitten kun oli jälleen aikaa koko systeemiä tutkia, löysin sieltä Lontoon aikaisien ystävien profiileja. Ja nyt: en ole mitenkään koukussa Facebookiin, mutta en kiellä, etteikö siellä olisi mukava käydä päivittäin :)

Toistaiseksi koko hommassa on vain kaksi ärsyttävää seikkaa. Ensinnäkin Facebook on tosi hidas. Sivun latautuminen kestää vähintään viikon, vaikka samaan aikaan muualle nettiin pääsen sadasosasekunnissa. Ihme homma. Olenkin ottanut tavakseni neuloa odotellessani sivun latautumista. Jotain tekemistä käsille, nääs. Se toinen ärsyttävä juttu on se, että pystyäkseen käyttämään kaverin profiilissa jotain tietokilpailua tai vastaavaa, se kyseinen sovellus pitää ladata omaankin profiiliin. On varmaan sanomattakin selvää, että meikäläisen profiilisivu on pitkä kuin nälkävuosi - eikä mikään ole siellä turhaa.

Ja lopuksi: tarkoitukseni ei ole haalia kavereikseni kaikkia hyvänpäivän tuttujakin, vaan myönnän olevani valikoiva. Sallin vain vanhojen tuttujen pääsevän katsomaan profiilisivuani. Jotain kontrollia sentään, ettei homma ihan leviä käsiin :)

Kun tämä nuorin lapsista oli ihan vauva, olimme miehen kanssa ihan ihmeissämme, kun se vain söi ja nukkui. Täydellinen oppikirjavauva! Jos vauva olisi ollut esikoisemme, ei ikäeroa seuraavaan olisi varmaan tullut niinkään paljon kuin 2v2kk. Jotenkin kuvittelin, että tämä kolmas olisi sitten vanhempanakin rauhallisempi ja ei-niin-raisu kuin kaksi vanhempaa sisarustaan. Kattia kanssa.

Esikoinen ja keskimmäinen vetelevät sisällä niin, että matot ovat jatkuvasti rullalla. Hyvä, että rauhoittuvat syömään. Eikä yleensä sitäkään, vaan ruokapöydässäkin pitää jalkaa tai kättä heiluttaa  koko ajan. Oikeastaan ainoa hetki, kun ovat hiljaa paikoillaan on lastenohjelmien aikaan. Öisin ovat kyllä hiljaa, mutta eivät paikoillaan...

No, katraan pahnanpohjimmainen antaa loistavan harjoitusvastuksen kahdelle isommalle. Vaikka pituutta ei ole hirveästi siunaantunut (pikkuisen yli 70cm), niin keinot ovat sitäkin moninaisemmat. Ei tarvita muuta kuin notkeat jalat ja vikkelät kädet. Huis vain tyyppi on kiivennyt sohvalle repimään tavaroita alas. Ja kun esikoisen tai keskimmäisen pää eksyy tyypin käsien ulottuville, niin hiuksista vedetään ja lujaa. Sängyssä peuhaaminen (ns. jähnääminen) vaikuttaisi olevan kaikkien kolmen lempipuuhaa - minun ärsytyksekseni.

Keskimmäisen suusta usein kuulee "äiti, mulla loppuu virta!", jos nälkä alkaa olla kova. Kuopukselta virta loppuu vasta, kun uni voittaa. Kuten tänään: päiväunia tyyppi nukkui kokonaiset 40min, ja niillä jaksoi touhuta seuraavat kahdeksan tuntia. Ja kun sitten oli illalla aika mennä nukkumaan, niin kamala touhotus päällä, kun oli ottamassa uniammaa. Jalat viuhtoivat minkä kerkesivät, vaikka silmät olivat jo tiukasti kiinni. Ihan siinä itse hengästyi sitä menoa katsoessa.

Jos kaiken sen energian, mitä nuo kolme tuottavat, saisi valjastettua jotenkin, niin voisin pistää pystyyn oman voimalan. Ai niin, lapsityövoiman käyttö taitaa olla kiellettyä...

Tarkoitus oli kirjoittaa siitä, miten olen tänään askarrellut isänpäiväkortteja. No, kortit ovat edelleen tekemättä (ehtiihän sitä vielä...), ja askartelun sijaan menen pian sytyttämään kynttilän keittiön ikkunalle Jokelan koulusurman uhreille. En liene ainoa yhtä tyrmistynyt. Sanattomaksi vetää tällainen.

Pyryn päivä oli yllättäen yllätyksetön sään osalta, mutta lauantaina saimme nauttia ensilumen leijailusta.

Lauantai oli muutenkin kiva päivä: en tehnyt mitään. Ehkä hieman tosin liioittelen, mutta pitkästä aikaa oli sellainen päivä, että vain olin. Istuin sohvalla, neuloin ja katsoin televisiota. Vaatteetkin vaihdoin vasta myöhään iltapäivällä, kun lähdin lasten kanssa pihalle. Sisällä olo ilman mitään velvollisuuksia on kyllä mainio tapa ladata akkuja. Yleensä siitä ei samalla tavalla pääse nauttimaan, kun pitää tehdä ruokaa (olin ollut kaukaa viisas ja tehnyt ruuan etukäteen), pestä pyykkiä (jätin pyykkäämisen maanantaille) ja ehkä siivotakin. Nyt en tehnyt mitään noista, vaan juuri sitä, mitä halusinkin :) Yllättävän hyvin lapsetkin siihen sopeutuivat, sillä leikkivät nätisti keskenään (ja minä mietin, mihin seinään ja kuinka suuren rastin piirrän).

Mies lähti tänään Jenkkeihin lyhyelle huvimatkalle. Kun on aikoinaan siellä asunut, on mukava silloin tällöin käydä ihan vain kavereita moikkaamassa. Joo, minä saan taas pitää kivaa kotona lasten kanssa. Ei, en oikeasti ole yhtään katkera, vaikka siltä ehkä kuulostankin. Aika menee nopeasti, ja kaiken sen työnpaiskimisen jälkeen on ihan oikeus ja kohtuus, että mieskin saa huvitella. (Siitä huolimatta en suuremmin odota kaikkia niitä tulevia iltoja, kun saan - tai joudun, jos ihan rehellisiä ollaan - hoitamaan kaikki lasten iltatoimet ihan yksin.)

Onneksi minulla on illat. En todennäköisesti tule menemään kovin aikaisin nukkumaan nyt, kun mies on matkoilla. Kun lapset menevät nukkumaan viimeistään puoli yhdeksältä illalla, jää minulle omaa aikaa "yksin kotona" ainakin neljä tuntia. Enemmänkin, jos tekee mieli valvoa. Jihuu!!

Ja kun mies tiistai-iltana kotiutuu, voin hyvillä mielin pyytää häntä hoitamaan parin illan härdellin *rakastava hymy*

Olin jokin aika sitten kovasti sitä mieltä, että lapsille ei kännykkää ennen kuin menevät kouluun. Säilytin kuitenkin itselläni Veto-oikeuden, ja hyvä olikin. Torstaina nimittäin kävin hakemassa esikoiselle, tuolle innokkaalle eskarilaiselle, oman liittymän. Omaa puhelinta hän ei sentään saanut, vaan saa lainata minun vanhaa (Mikki Hiiri-) kännykkääni. Syy tähän mielenmuutokseen on niinkin pieni, kuin että meidän pihan kolme eskarilaista alkoivat kulkea keskenään eskarista kotiin reilu viikko sitten. On huomattavasti helpompi kolme- ja yksivuotiaiden kanssa näppäillä esikoisen numero kännykkään ja pirauttaa, jos lapset eivät ole kahdessakymmenessä minuutissa löytäneet tietään kotipihaan, kuin lähteä tielle tarpomaan ja etsimään niitä. Laiskuus - se on päivän sana :)

Esikoinen on luonnollisesti ihan innoissaan puhelimesta. Tänäänkin soitti pihalta ja ilmoitti tuovansa repun sisälle vasta, kun tulee välipalalle. Hinku oppia lukemaan on myös kova, sillä kun osaa lukea, voi lähettää ja vastaanottaa tekstiviestejä. Ensimmäinen tekstari kilahti puhelimeeni lauantaina, ja siinä luki "Oltiin hoplop" :)

Kun esikoinen harjoittelee puhelimen käyttöä, voisin toivoa miehenkin keskittyvän samaan. Tänään iltahärdellin aikaan - kun miehen oli tarkoitus kylvettää kuopus ja suihkuttaa kaksi vanhempaa - hän päättikin puhua pitkän puhelun jostain frickin' mp3-soittimista. Ja loppujen lopuksi minä sain hoitaa kuopuksen ja kaksi muuta puhtaiksi ja kuiviksi. Sanotaanko kauniisti, että hieman syletti. Miksi, oi miksi on niin vaikea sanoa, että kuule, nyt on huono hetki puhua, soitan sulle heti, kun saan lapset nukkumaan? Tai miksi, jos tuo on todella liian vaikeaa, ei voisi sitten sanoa, että kuule, on vähän muuta, mutta tosi lyhyesti, jos on tosi tärkeetä asiaa? Onneksi on siideri jääkaapissa odottamassa.

Keskimmäisellä on mielikuvitusystävä, "mun kaveri", joka tekee kaikenlaisia juttuja, sekä hauskoja että ei niin mukavia. Esimerkkinä mainittakoon vaikka maidon kaataminen pöydälle tai piereskely. (Jokainen voi miettiä, kumpi noista on esimerkki hauskasta jutusta ;) ) Tämä "kaveri" onkin vielä sellainen, että. Tilanteesta riippuen se on yhtä nuori kuin keskimmäinenkin. Tai sitten paljon vanhempi kuin äiti. Se myös asuu usein ihan yksin ja saa syödä karkkia joka päivä kilokaupalla - tai sitten se asuu vain iskän kanssa eikä ole koskaan karkkia syönytkään.

Joka tapauksessa tämä "kaveri" on ihan harmiton tyyppi (vaikka Valituissa Paloissa oli juttu, jossa vihjattiin, että joskus lasten mielikuvituskaverit voivat olla haamuja, jotka eivät syystä tai toisesta pääse lepoon). Eräs toinen osittain mielikuvituksen tuote aiheuttaa minulle harmaita hiuksia (jotka onneksi eivät vaaleista hiuksista niin helposti näy - minäkö turhamainen).

Tämä toinen tyyppi on lapsivaras. Eikä tästä puhu pelkästään keskimmäinen, vaan esikoinen myös. Lapsivaras kuulemma ajelee autolla ympäriinsä, ja nappaa lapsia mukaansa. Lisäksi se myy huumetta ja antaa lapsille paljon karkkia. Koska se on paha, sitä vastaan pitää hyökätä (aseena esim. harava). Mitä pimeämpi ulkona, sitä varmemmin jutut kääntyvät lapsivarkaaseen. Huoh.

Toisaalta ihan hyvä, että tätä asiaa käsitellään jo nyt, mutta olen silti saanut miettiä pääni puhki, millä saan lapset ymmärtämään, että ketään vastaan ei hyökätä. Ei ainakaan ketään tuntematonta, joka sattuu autollaan ajamaan taloyhtiön pihaan. Sieluni silmillä näen, kun joku pahaa-aavistamaton setä saa haravanvarresta päähän tuossa meidän pihalla iltahämärissä...

Puheet lapsivarkaasta ovat johtaneet keskusteluihin siitä, miten namia ei oteta keneltä tahansa, ja miten kenenkään tuntemattoman matkaan ei koskaan lähdetä. Ja että mieluummin lähtee pois kuin hyökkää kenenkään niskaan.

Toivottavasti tämä tästä, eikä kenenkään sivullisten tarvitse saada tuta lasten puolustusvimmaa...

Voi vinde, mikä päivä. Toisaalta se ei tunnu enää yhtä kamalalta syötyäni 400g karkkia ja yhden suklaapatukan. K..pä otsassani on ainakin laskenut huomattavasti eikä päätäkään enää särje.

Miten voi olla, että tuollainen himpun vaille neljävuotias osaakin olla niin käsittämättömän raivostuttava?? Mitään ei kuunnella, tai jos kuunnellaan, niin ei ainakaan totella. Eikä varsinkaan silloin, jos äiti pyytää. Tai käskee. Ei mitään reaktiota. Käsittämätöntä.

Kun tänään marssittiin hakemaan eskarilaisia, tyyppi onnistui menomatkalla potkimaan jalastaan yhden kumpparin (ja sitten vinguttiin märkää sukkaa) ja tulomatkalla sen toisen (ja sama vinkuminen jatkui). Eikä millään olisi jaksanut kävellä, mutta sitäkin enemmän olisi ollut halua ja energiaa peuhata pihalla.

Esikoinen ja keskimmäinen leikkivät hippaa sisällä - kaikista kielloista, lopettamiskehoituksista, kiristyksistä ja uhkailuista välittämättä. Kunnes esikoinen kaatua mätkähti, ja sai huulen sisäpintaan (onneksi) pienen haavan. Tyynen rauhallisena kävelin luokseen ja kehoitin huuhtelemaan suuta kylmällä vedellä. Kysyin vielä (ihailtavan hallitulla eikä yhtään korotetulla äänellä), juokseeko vielä lisää täällä sisällä. Ei kuulemma juokse. Jos vaikka oppi kerrasta.

Mistään tappeluista ja voimainkoitoksista en pidä, mutta tänään käytiin sellainenkin, kun minä ja keskimmäinen mittelimme. Olin kieltänyt hyppimästä sohvalta lattialle. Tehostin kieltoa lupaamalla vieväni seuraavan sohvaltahyppijän nukkumaan. Kello oli seitsemän illalla. Keskimmäinen katsoi minuun virne naamallaan - ja hyppäsi sohvalta. Olen sanani mittainen nainen, joten ei muuta kuin keskimmäinen kainaloon, vaatteet narikkaan ja tyyppi peiton alle. Puolen tunnin huutamisen ja mesoamisen jälkeen noin neljävuotias simahti. Minä olin istunut koko sen puolituntisen tyypin vieressä, sanonut sanottavani hiljaisella mutta auktoriteettia huokuvalla äänelläni ja silittänyt tyypin päätä, mikäli olin ylttänyt. Mitä zeniläistä tyyneyttä. Uskomatonta hermojen hallintaa. Tässä sen näkee, miten upeasti kotiäitiys kouluttaa kriisitilanteisiin ja mielenhallintaan ;)

Nyt toivon vain, että huominen sujuisi hieman paremmin. Tai että minun ei tarvitsisi kuunnella jatkuvaa vinkumista ja kitinää. Sormet ristissä kyynärpäitä myöten, jos vaikka...

P.S. Oikein hyvää Imetysviikkoa vain kaikille!

Kaksi vanhinta ovat todenteolla löytäneet kirosanat. Itse asia ei minua liiemmin haittaa, mutta ikävältä tuntuu kuulla heidän kiroilevan. Tekisivät sitä yksinään jossain ilman että kukaan kuulee, niin asia olisi ok. Eilen autossa sainkin sitten selittää, mitä jumalauta tarkoittaa ja miksi sitä ei ole (lasten) soveliasta käyttää.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Myönnän kiroilevani. Yritän tosin aina tehdä sen niin, etteivät lapset kuule, mutta toisinaan tulee puhistua itsekseen niin, että vaikka luulee olevansa yksin, niin pienet korvat siltikin nappaavat kaiken epäsopivan. Siinä sitä sitten ollaan.

Aikoinaan Lontoossa opiskellessani sain (kyseenalaisen kunnian) toimia harjoituksissa kasettisoittimen käyttäjänä. Olin kelannut kasettia liikaa, ja kun musiikin piti alkaa, kuului pelkkää tyhjää (ja vaimeaa kohinaa, kuten C-kasetista aina). Mitä teen minä? Useamman opettajan odottaessa (vähän matkan päässä) töksäytän: "Bollocks" (=pallit) ja yritän epätoivoisesti löytää musiikista oikean kohdan. Kun kuulin tanssikavereitteni tirskuvan musaa odotellessaan, tajusin myös opettajien kuulleen möläytykseni, ja punastuin komeasti. Heh.

Mutta kyllä kuulkaa painokkaasti ja oikealla hetkellä sanottu "Voi Venäjän vittu sentään!!" rentouttaa kummasti :)

Heh, :D

Näin se lähti jälleen tämä juhlakausi meillä käyntiin, kun vietettiin tänään kuopuksen 1v-synttäreitä. Poikkeuksellisesti mies hoiti kaikki käytännön järjestelyt ihan kakun leipomisesta alkaen. Minä hengasin lasten kanssa pihalla ja neuloin. Siivoamisessa autoin hieman, ja se mitä en siivonnut, jäi siivoamatta - keittiöä lukuunottamatta, sillä mies hienosti siivosi omat jälkensä kakun koristelunkin jälkeen. (Ja sanattoman sopimuksen mukaan sitten minä siivosin juhlien jälkeen.)

Seuraavat juhlat - joita tuskin juhlitaan edes tässä mittakaavassa kuin kuopuksen synttäreitä - on miehen synttärit puolentoista viikon kuluttua. Jos me nyt miehen kanssa käydään syömässä vanhenemisen kunniaksi, niin se on jo hyvä.

Ja parin kuukauden kuluttua vietetään esikoisen 6v-synttäreitä. Hän tosin on muutamankin kerran uhonnut (kun ei ole saanut mitä on halunnut), ettei äitiä niihin juhliin kutsuta, mutta silloin tuskin on juhliakaan...

Sitten tuleekin jo joulu, joka vietetään näillä näkymin Inkoossa. Ja veikkaisin, että saan kantaakseni melkoisen osan jouluvalmisteluistakin.

Joulun jälkeen on taas parin kuukauden tauko ennen keskimmäisen 4v-synttäreitä. Ja sitten voidaankin huokaista hetkeksi ennen juhannusta ja minun omia synttäreitäni - joita edelleen vietetään hyvin pienessä mittakaavassa.

Ja ennen kuin huomaammekaan, olemme jälleen tässä samassa pisteessä, juhlimassa kuopuksen 2v-synttäreitä - ja minä huokailen syntymäpäiväjuhlaputken alkamista ;)

P.S. Se miehen leipoma kakku on tosi hyvää! Ja sen kaikki vieraatkin myös mainitsivat. Lisäksi siitä tuli jättikakku. Neljäsosa jäljellä. Saa nähdä, saadaanko se perheen kesken syötyä.

Tähän aikaan vuosi sitten pötköttelin tuhiseva vastasyntynyt masuni päällä sairaalapaidan alla Naistenklinikan synnyttäneiden osaston yhdessä neljän hengen huoneista ja olin onnesta soikeana. Käsittämätöntä, miten nopeasti vuosi onkaan mennyt! Vastahan vauva (ja pitänee varmaan keksiä uusi nimimerkki, kun taaperohan tuo jo on - juokseekin jo) syntyi, ja nyt juhlitaan jo 1v-synttäreitä.

Vastasyntyneet ja pienet vauvat ovat niin suloisia, että perinteisesti näihin aikoihin alkaa tehdä mieli jälleen uutta vauvaa ;) Varsinaista vauvakuumetta en tunnusta potevani, enkä varmaan ihan tosissani neljännestä kantoliinassa kannettavasta haaveile. Vaan olisihan se ihan kiva, jos vaikka vielä viiden vuoden päästä saisi kokea raskauden, synnytyksen ja niitä seuraavan vauvavuoden. Mitä kaikkea tekisin toisin - vai tekisinkö mitään...

Omaan äitiyteeni etenkin pienen vauvan kanssa olen tyytyväinen. Kantoliinoista, kestovaipoista, perhepedistä ja pitkästä imetyksestä olen löytänyt sen itselleni parhaiten sopivan tavan olla äiti. Ja kun esikoinen ja keskimmäinen raivaavat tietä, on minunkin helpompi seurata mukana ja kasvaa isompien lasten äidiksi - joka ei kuitenkaan valitettavasti vieläkään ihan täydellisesti hallitse hermojaan eikä venytä pinnaansa määrättömästi. (Naapurit todennäköisesti voivat tuon todistaa, jos sitä heiltä kysyy. Ja kyllä hävettää *punastuu*)

Ja muuten, rauhallisesta vauvasta on vuoden aikana tullut taapero, joka on sekä rauhallinen että vilkas jotenkin juuri sopivassa suhteessa - ja joka osaa pitää puoliaan isompien sisaruksiensa kanssa :D

Keväällä mies kysyi, kiinnostaisiko minua käydä katsomassa balettia. Totta kai kiinnostaisi, joten mies varasti meille liput Ballet Mikkeliin. Lauantaina koitti ainakin puoli vuotta odotettu hetki: jätimme lapset Kutemajärvelle mummin ja papan hoiviin ja ajaa hurautimme tunnin matkan Mikkeliin katsomaan Joutsenlampea. Ah ja voih. Edellisestä kerrasta katsomossa oli kulunut valehtelematta ainakin viisi vuotta, joten olin hieman herkässä mielentilassakin. Baletti oli hieno, tanssijat mahtavia ja tunnelma huumaava. Eniten kuitenkin sykähdytti se, että tämän nautinnon minulle tarjosi mies, jota ei oikeasti baletti voisi vähempää kiinnostaa. Lisäpisteitä tuli siitä, että kyseinen mies myös oli mukana katsomassa esitystä, joka tunnetusti on yksi pisimmistä klassisen baletin ohjelmistossa, vaatimattomat kolme tuntia väliaikoineen. :) Ei kuulemma nukahtanut, kun orkesteri soitti niin kovaa ja silloin kun ei soittanut, tanssijat tömistelivät näyttämöllä :) Väliajalla mies tarjosi minulle vielä kupin teetä, suklaaleivoksen sekä lasillisen punaviiniä. Olin ihan hurmiossa, kun ajoimme takaisin mökille - jossa lapset tuskin olivat edes tajunneet, että olimme miehen kanssa olleet poissa viitisen tuntia.

Näin esityksen jälkimainingeissa hinku päästä balettiin, oopperaan ja teatteriin vain kasvaa. Olen hieman kade niille, jotka pääsevät. Minäkin menisin hieman useammin kuin viiden vuoden välein, jos vain saisin lastenhoitajan.

Kaikki päättyy aikanaan. Vai voiko edes sanoa kesän päättyvän? Konkreettisesti sen kuitenkin koin tänään, kun Inkoossa tyhjensin lasten vesileluista ilmoja pihalle. Sitä mukaa, kun puhallettava, kahdenistuttava lentokone sihisi tyhjäksi, kesän vaihtuminen syksyyn tuntui entistä konkreettisemmalta. Sentimentaalista tai ei, mutta kun vein myttyyn rytätyn lentsikan kellarin nurkkaan, mutisin sille hyvän talven toivotukset sekä toiveet nähdä jälleen (ehjänä) ensi kesänä.

Puissa lehdet ovat jo alkaneet vaihtaa väriään. Muitakin syksyn merkkejä on enenevässä määrin nähtävillä. Tänään mm. nappasin hienosta lintuaurasta valokuvankin. Ja kun aikaisemmin lahdella on näkynyt vain yksi joutsenpariskunta, niin tänään siellä taisi olla jonkinlaiset kokoontumisajot, kun valkoisia täpliä näkyi niin runsaasti. Niin, ja niiden joukossa niitä ruskeitakin, rumia ankanpoikasia, joista kasvaa ihania joutsenia. (Oikeasti joutsen ei ole ollenkaan ihana. Etenkin silloin, kun sen mielestä kesäpaikan hiekkaranta on sen reviiriä eikä ollenkaan lapsille tarkoitettu, ja kun kyseinen hiekkaranta on joutsenenläjiä täynnänsä. Linnulle, jonka siipien väli voi olla melkein 2m, ei kannata alkaa uhota, sillä siinä voi hyvinkin jäädä toiseksi - ellei satu olemaan pesäpallomailaa takataskussa.)

Mies roudasi halkoja kuivumaan katokseen sekä sisälle puuvajaan. Talo saatiin kuin saatiinkin lämpöiseksi polttamalla usea pesällinen isoja pöllejä. Sinne se suloinen lämpö jäi, kun lähdimme iltahämärissä ajamaan kotiin päin. To do -listalla on vielä useampi kohta: veneet pitää nostaa, laituri pitää nostaa (ellei halua keväällä rakentaa uutta, kun jäät vievät vanhan mennessään), ruoho pitää leikata, omenat pitää kerätä (onneksi niitä tänä vuonna ei tule kovinkaan paljon), rojuja pitää siivota. Näin syksyisin viikonloput vain ovat kortilla, ja seuraavan kerran kun meillä on mahdollisuus mennä Inkooseen, aikaa on vierähtänyt pari kolme viikkoa. Siinä ajassa hyväkin talo ehtii jäähtyä melkoisesti, ja sen lämpimäksi saaminen kestääkin sitten koko viikonlopun.

Syksyssä parasta on raikkaus ja pakkasenpureman aavistus tuoksuna ilmassa. Sateisella kelillä ihaninta on käpertyä sohvannurkkaan lämpimään vilttiin kääriytyneenä, kaakaokupponen kätösissä (Fazerin sininen käden ulottuvilla) ja kuunnella sateen ropinaa ikkunoihin. No, kuten tiedämme, menee vielä jokunen vuosi ennen kuin tuota voi edes harkita toteuttavansa... (ne lapset, ne lapset)

Syksy on käynnistynyt ihan kivasti, vaikka jatkuva sade (siltä se ainakin tuntuu) vähän latistaa tunnelmaa. Esikoinen käy eskarissa puolipäiväisenä ja tykkää kovasti. Keskimmäisellä on kerhoa kaksi kertaa viikossa, ja vaikka kerhoon lähteminen onkin aina välillä tuskaisaa, niin reippaasti hän siellä touhuaa ja on. Ja vauva - vauva on oma valoisa ja iloinen itsensä. Kovasti tapailee jo sanoja, ja voisin vaikka vannoa, että "äiti" on tyypin suusta jo kuultu (tosin tosi tiukkana ja korkealta sanottuna komentona). Kävelykin alkaa melkein olla jo juoksua - mikä tarkoittaa myös sitä, että äitikin saa askeltaa vähän rivakammin.

Vauvasta on pakko kertoa vielä sellainen juttu, että hän on kovin ihastunut haarukkaan. Lusikkaruoka ei juurikaan kelpaa, mutta kun pöperön tarjoaa haarukalla, niin johan aukeaa suu kuin linnunpojalla :) Eivätpä ne määrät edelleenkään päätä huimaa, mutta mitäpä sitä stressaamaan, kun toinen on ihan hyvinvoiva pullukkaposki ja -reisi :)

Itse olen päässyt treenaamisen makuun. Joka keskiviikko pääsen ammattilaisten aamutunnille, ja mikäs sen mukavampaa. Puolitoista tuntia tiukkaa ja hikistä treeniä, eikä siinä todellakaan ajatukset harhaile kotiasioihin. Voi, kun pääsisi useamminkin...

Ei siis mitään uutta tämän katon alla.

Ikään kuin bipolaarisen oireyhtymän kourissa aiheet heilahtelevat synkästä valoisaan aika vauhdilla. No, sellaista sattuu :)

Tänään oli kiva päivä. Niin kiva, että vieläkin on hymy huulilla ja nauru herkässä. Oikein puhkun onnea ja iloa. Ja miksi? Ihan vain siksi, että mies otti lapset aamulla mukaansa ja lähti heidän kanssaan uimaan ja Keravalle Sirkusmarkkinoille - ja minä sain olla lähes koko päivän ihan yksin!! Kyllä tätä oli odotettukin - ja kyllä siitä sitten otettiinkin kaikki ilo irti :)

Ensin, kun asunto oli hiljentynyt ja viimeinenkin kaiku lasten äänistä rappukäytävästä hävinnyt, surffasin tovin netissä. Siinä surffatessani aloin päästä tunnelmaan, siihen yksinolemisen tunnelmaan, kun ei tarvitse yhtään miettiä, kuka tarvitsee apua seuraavaksi, tai kenet pitää vielä ruokkia, vaihtaa kuiviin, auttaa vaatteet päälle, tai sen sellaista. Kun olin sisäistänyt sen, että todellakin olin ihan yksin kotona ja saan olla vielä useamman tunnin, pistin hihat heilumaan. Siivosin vauvan vaatekaapin. Se ei ollut isokaan urakka, kunhan vain poistin pinoista ne vaatteet, jotka olivat käyneet liian pieniksi. Sitten pääsin itse asiaan. Kannoin ompelukoneen ja saumurin keittiön pöydälle ja ryhdyin hommiin. Tein valmiiksi jo vuosi sitten aloittamani kangaskassit esikoiselle ja keskimmäiselle. Vuosi sitten tarkoitukseni oli tehdä heille liikkarikassit, mutta kun tänä vuonna he ovatkin tanssitunneilla, niin kasseista tulikin tanssikassit. Hyvä niin. (Ja hieman hävettää, sillä kangaskassi on maailman yksinkertaisin ommeltava, ja silti noiden valmiiksisaamiseen meni vuosi.) Seuraavaksi surautin vauvalle valmiiksi kolme taskuvaippaa. Aikaa tuhraantui kuminauhojen ja tarranauhojen ompelemiseen, muuten taskuvaipat oli jo valmiiksi kootut. (Ja nyt nuo vaipat on jo pestykin, joten huomenna pääsee niitä heti testaamaan.) Viimeisenä hoitelin itselleni uuden imetysyöpaidan. Onneksi olin leikannut sen jo, joten puolet työstä oli käytännössä tehty. Siitäkin tuli ihan kiva.

Kaiken ompelemisen jälkeen olin juuri syömässä ja lukemassa lehteä, kun mies soitti ja ilmoitti, että olivat tulossa jo kotiin. Oltuaan reissussa ruhtinaalliset 7 tuntia. Oli muuten ihan kiva nähdä lapsia taas, eikä iltatoimien aikana palanut hermo kertaakaan. Mahtavaa!

Saa nähdä, koska seuraavan kerran saan kaivettua ompelukoneen kaapista. Eivät nimittäin nuo ompeluprojektit tähän loppuneet. Kummitytölle pitäisi saada vihdoinkin tehtyä se takki, johon kankaat ostin jo viime keväänä...

Olimme tänään jälleen hautajaisissa. Päätin jo eilen, että vain mies menee siunaustilaisuuteen, ja minä jään lasten kanssa kappelin ulkopuolelle. En ole millään muotoa hautajaisihmisiä (onko sellaisia edes?) ja erittäin itsekkäistä syistä poisjääntipäätöksen tein. Mielestäni noin kuusi- ja neljävuotiaiden ei tarvitse nähdä suuren joukon surua ja vielä siten, ettei heille kukaan pysty kunnolla kertomaan, miksi ihmiset itkevät. Yritin kyllä, kun istuimme lasten kanssa siunauskappelin ulkopuolella. Lupasin kertoa esikoiselle tarkemmin, mitä ovat hautajaiset, kun vain keksin jonkin järjellisen ja helppotajuisen selityksen. Huomasin nimittäin, että eskarilaisen oli vielä vaikea käsittää, kun lähestyin aihetta jäähyväisten ja perinteen kautta. Muistotilaisuuteen menimme kyllä, jossa tosin keskimmäinen vähän ihmetteli, kun yksi oli joukosta poissa...

Kun läheisten kuolemantapauksia on tässä parin vuoden aikana ollut muutama, on tullut mieleen yhtä jos toistakin kuolemasta ja hautajaisista. Äitini tapasi kertoa sukulaismummostaan, joka ihan innolla suunnitteli hautajaisiaan jo hyvissä ajoin. Sattui tosin sitten elämään pitkän ja rikkaan elämän, ja suunnitelmat menivät uusiksi monta kertaa. Itse pähkäilen - niin groteskilta kuin se kuulostaakin - valintaa tuhkauksen ja tavallisen hautauksen välillä. Jälkimmäisessä suoraan sanottuna ällöttää ajatus siitä, että ruumis jää maan uumeniin matojen sun muiden armoille (vaikka itse ihminen ei siitä enää siinä vaiheessa mitään tiedäkään). Mutta ei tuhkauskaan ihan niin yksinkertaista ole, kuin miltä se kuulostaa. No, näin surun keskeltäkin elämä jatkuu...

On kiva, että on kivoja naapureita. Esikoisen eskariryhmässä on pari muutakin pihan lasta, ja jotta meidän kolmen äidin ei tarvitsisi joka päivä puolen päivän jälkeen ravata yhtenä rintamana (tai jonossa peräkkäin) eskariin ja takaisin lapsia hakemaan, olemme sopineet hakuvuoroista. Yksi hakee kaikki kolme, ja kaksi muuta pääsevät vuorollaan helpommalla. Voisivatko asiat hoitua yhtään paremmin, kysyn vain :)

Lisäksi mieltä piristää treenituntien aloittaminen. Ihan totta, sain kuin sainkin aikaiseksi käydä treenaamassa. Tosin vain kerran viikossa, mutta kerta se on kertakin :) Balettisalin tuoksu, treenimusiikki, lattian tuntu jalkojen alla, hien suolainen maku huulilla, se ihana tunne, kun lihakset alkavat lämmetä, se mahtava fiilis, kun huomaa, että nilkka ojentuu ja polvi suoristuu ylösvedosta puhumattakaan. Aivan mieletöntä - tätä lisää!!

Että sellainen kilpailu tällä kertaa. Eipä siinä tanssista juuri ollut kyse, vaan ihan show-meiningistä. Onneksi sentään palkinto meni tanssille :)

Mitä tanssimiseen tulee, niin esikoinen ja keskimmäinen molemmat aloittivat tällä viikolla tanssitunnit. Ja kumpikin oli tuntinsa jälkeen intoa täynnä kuin ilmapallo. Mies oli keskimmäiseltä kysynyt, mitä tunnilla oltiin tehty, johon keskimmäinen oli vastannut, että hän oli kiipeillyt. Mies siihen, että kiipeilivätkö muut, johon keskimmäinen sanoi, ei. Hmm... Pitänee jutella opettajan kanssa, jahka tässä muutama tunti on vielä ollut.

Syksyssä on muuten se hyvä puoli, ettei enää sisälläkään ole kuuma. Miinusta saa sitten se flunssa, joka tuntuu joka syksy iskevän, teki mitä tahansa.

Mikään ei miellytä kaavoihin kangistunutta kotiäitiä yhtä paljon kuin vakiintuneet rutiinit ;)

Aamulla herätys on seitsemältä tai viimeistään puoli kahdeksalta. Aamupesun yhteydessä panen pyykinpesukoneen päälle. Aamupalan jälkeen esikoinen lähtee miehen saattamana eskariin. Minä otan imurin kauniiseen käteeni ja imuroin asunnon. En voi sietää hiekkalaatikkohiekkaa pitkin poikin meidän lattioita! Imuroinnin jälkeen on vuorossa keittiön siivous. Sitten puen vaatteet itselleni ja vauvalle ja patistan keskimmäistäkin pukeutumaan. Puoli kymmeneltä, tai viimeistään kymmeneltä, siirrymme pihalle, ellei ole keskimmäisen kerhopäivä (jolloin imurointi ja keittiön siivoaminen olisi tyynesti skipattu, ja sen sijaan kirmaisimme kieli vyön alla kerholle). Sekä keskimmäinen että vauva viihtyvät pihalla tavattoman hyvin.*  Jopa niin hyvin, että on hyvin usein vaikea saada lapsia takaisin sisälle. Pihalla ulkoillaan pari-kolme tuntia kelistä riippuen. Ulkoilun jälkeen kipaistaan hakemaan esikoinen eskarista, ellei sitten esikoinen tule jonkun toisen hakemana. Sitten mennään syömään päiväruoka. Päiväruuan jälkeen ripustan pyykit kuivumaan ja sitten painutaan takaisin pihalle. Vauva saattaa ulkona nukahtaa rinnalle, ja jatkaa uniaan rattaissa. Kolmen aikaan saan jälleen houkutella lapsia sisälle välipalalle. Välipalan jälkeen imuroin jälleen pikaisesti (ne saamarin hiekat lattioilta!) ja siivoan keittiön ennen kuin siirryn lasten kanssa jälleen pihalle. Vähän viiden jälkeen tulen vauvan kanssa sisälle tekemään iltaruokaa, joka syödään yleensä kuudelta. Tai minä syön, kun lapset katsovat lastenohjelmia eikä mies ole vielä kotona. Ja jos mahdollista, ruuan jälkeen esikoinen ja keskimmäinen kirmaavat pihalle vielä vähäksi aikaa. Iltapalalle siirrytään viimeistään varttia vaille kahdeksan, jonka jälkeen imuroin vielä kerran hiekat pois eteisen lattialta. Viimeistään varttia yli kahdeksan on iltasadun aika (miehen nakki), ja valot sammuvat viimeistään puoli yhdeksältä.

Sitä luulisi, että tämän jälkeen saa kotiäitikin hengähtää - mutta mitä vielä. Iltaruuan sekä iltapalan astiat ovat todennäköisesti levällään. Lisäksi kuivaustelineessä saattaa olla edellisen päivän kuivat pyykit odottamassa viikkaamista ja kaappeihin viemistä. Jos oikein hyvä tuuri käy, tiskin ja pyykkihuollon jälkeen voi kotiäiti istahtaa sohvalle joko neulomaan ja katsomaan televisiota tai läppärin ääreen nettiin surffaamaan.

Tässä eräänä iltana miehen tultua kotiin kysyin, miten oli päivä mennyt ja mitä kaikkea hän oli päivän aikana puuhaillut. Eipä mitään, oli vastaus. Siihen olikin sitten oikein tyydyttävää ladella tämä meidän päiväohjelmamme ;) Mies sen kuultuaan totesi vain, miten mukava on käydä töissä huilaamassa...

* Tulipa muuten eilen ulkoiltua vaatimattomat kuusi tuntia. Koska vauva on jo sen verran itsenäinen ja aktiivinen (kävely onnistuu kengät jalassa ja turvahiekalla ihan itse), ei minulla ole pihalla juurikaan mitään tähdellistä tekemistä. Kunhan vähän katson lasten perään, etteivät tee mitään ihan älyttömän tyhmää. Koska tyhjänpanttina oleminen ei tunnu mielekkäältä, kannan neulomusta aina mukana. Kuuden tunnin ulkoilun aikana saa muuten hyvin neulottua yhden villasukan kokoa 37.

Tämän päivän jälkeen levy maitosuklaata ja pullo siideriä eivät ole likaa pyydettyjä. Oli taas sellainen meininki päällä, että.

Eskari on ilmeisen rankkaa esikoiselle. Sen huomaa siitä, että kun hän tulee kotiin neljän eskaritunnin jälkeen, hän käy lähes heti keskimmäisen kurkkuun kiinni. Tai tekee jotain muuta yhtä fiksua. Miksi eskariin ei ole pehmeää laskua? Ensin kuukausi kolme kertaa viikossa ja sitten vasta eskaria joka arkipäivä. Tää tykkäis.

Vauvalla on pieni flunssa. Sen lisäksi hän tekee hampaita, nytkin on kolme tulossa yhtä aikaa. Ja aikaisemmin tässä osoitteessa asunut oppikirjavauva on hävinnyt jonnekin - äidin harmiksi. En yhtään ihmettele, että vauvaa vähän väsyttää, kun hän nukkuu 20min päikkäreitä hyvänä päivänä kahdet. Sitten onkin mukava roikkua äidin lahkeessa ja kitistä. Onneksi, onneksi ulkona pihalla viihtyy nyt, kun turvahiekalla kengät jalassa käveleminenkin sujuu kuin vanhalta tekijältä.

Sitten tämä keskimmäinen. Siinä onkin sellainen lapsi, ettei toista :) Ja suurella rakkaudella sanottu tämä. Meillä on pihalla kukkapenkissä maa-ampiaisten pesä. Lapsille on kerrottu, mitä tapahtuu, jos ampiaisia härnää. Heitä on myös suorasanaisesti kielletty puuhaamasta mitään pesän lähellä. Tai ylipäätään kukkapenkissä. Keskimmäisen mielestä harjanvarrella pesän suulle tökkiminen ei ole ampiaisten härnäämistä tai pesän lähellä olemista. No, se ampiainen, joka tänään pisti tyyppiä yläluomelle ja oikeaan korvanlehteen oli selvästikin eri mieltä. En olekaan nähnyt yhtä turvonnutta ja umpeen muurautunutta silmää pitkiin aikoihin. Tuli jälleen kerran soitettua terveysneuvontaan, jossa kerrottiin, että Heinix-antihistamiinia saa 2-5 -vuotiaille antaa puolikkaan tabletin 24 tunnin välein tilapäiskäyttöön. Tunti tapaturman jälkeen keskimmäinen leikki (yksisilmäisenä) ihan tyytyväisenä hiekkalaatikolla. Tarvinneeko sanoa, miten tyytyväinen olen, että ampiainen pisti silmäluomeen eikä kaulan alueelle.

Ja jos joku vielä murjaisee, että olen "vain kotona", niin täältä pesee.

Nimim. ei kotiäiti tylsää päivää nää (ja onneksi tämä erittäin vaiherikas päivä on jo loppusuoralla)

Imde ei liene kuitenkaan vienyt kaikkia harmaita aivosoluja, vaikka siltä välillä tuntuukin. Tuli nimittäin näin yösydännä tehtyä Tieteen Kuvalehden älykkyystesti. Kuinka ollakaan sain huipputuloksen: kokonaispistemäärä peräti 135! En olisi itsestäni (etenkään tähän aikaan vuorokaudesta) uskonut.

Loppuraportissa kerrotaan, että keskimääräinen maailman kaikkien ihmisten älykkyysosamäärä on noin 100 (125 on tohtorintutkinnon suorittaneiden keskiarvo ja 115 korkeakoulututkinnon suorittaneiden keskiarvo). Tuo minun huipputulokseni on korkeampi kuin 99%:lla väestöstä keskimäärin. Noin. Nyt onkin hyvä fiilis mennä nukkumaan. Pitäähän näiden aivojen saada joskus levätäkin... ;) Ja makkarin oveen lappu: "hys, nero nukkuu." Heh.

Viime vuoden asuntomessuilla mennä tilasin Talo&Koti -lehden. Oikein viihdyttävä pläjäys, ja saahan siitä kaikenlaisia ideoita (joita tuskin ikinä toteutan, mutta haaveilla voin aina).

Olen jo pitkään harmitellut sitä, että nykyään aika on niin kortilla, ettei edes ompelemaan ehdi. Ja se jos mikä harmittaa. Tai jos ehtisi, niin ennen kuin saan koneet viriteltyä keittiön pöydälle, on aikaa jo kulunut vähintään vartti, joka on luonnollisesti pois ompeluun varatusta ajasta.

Kuinka ollakaan uusimmassa T&K -lehdessä ongelmaani on ratkaisu: ompelukaappi! Ihan oikein. Kaksiovinen kaappi, jonka sisuksiin on kätketty ompelukone ja kankaita ja muita ompeluun liittyviä välineitä. Kun haluaa ommella, avaa vain kaapin ovet ja se on siinä. Ja kun pitää hommat lopettaa, niin virrat pois ensin, ja sitten kaapin ovet kiinni. So simple.

Enää pitäisi ostaa se kaappi (ja miettiä, mihin sen täällä tunkee)...

Uutinen läheisen ihmisen kuolemasta on kuin isku palleaan. Se tulee yllättäen eikä sitä osaa varoa. Mitä parempikuntoinen iästä puhumattakaan, sitä rajumpi isku. Vastahan me viime viikolla nähtiin, juteltiin, naurettiin.

Voi itku.

Herätys todellisuuteen ei tänä aamuna ollut erityisen juhlava, kun unenpöppörössä menin aamupalalle ja aloin lukea Hesaria - tapani mukaan. Eilen illalla olin jo netistä lukenut uutisen nuoren miehen menehtymisestä metrojunan alle. Miehen sanottiin olleen noin kolmekymmentävuotias. Siis nuori. No, Hesarissa sama mies olikin jo keski-ikäinen. Kääk!!! Noin kolmekymmentä onkin keski-ikäinen.

Ja minä kun olen pitänyt itseäni vielä ihan nuorena, vaikka olenkin jo päälle 30...

Huh hellettä.

Sen kunniaksi tein rohkean teon ja lähdin lasten kanssa rannalle. Autossa matkalla uimaan korostin ja alleviivasin kahta tärkeää sääntöä reissua varten: syvältä uidaan matalaan päin ja äiti määrää. Perustelin säännöt sillä, että yhden aikuisen (= minun) on vaikea vahtia kolmea lähes uimataidotonta, jos sääntöjä ei totella. Sanoin myös uhkauksena, että jos on vaikea totella, aina voi tulla autoon odottamaan, että muut saavat uitua tarpeeksi.

Alku rannalla sujui yllättävän hyvin. Esikoinen säntäsi rantaveteen uimaan käsipohjaa ja polskuttamaan. Keskimmäinen puki kellu-uikkarit ja seurasi perässä ja vauva tyytyi ripottelemaan hienon hienoa rantahiekkaa päällensä viltin lähellä.

Harmillisesti rannalla käyskenteli myös parvi superkesyjä pullasorsia. Tulivat syömään kädestä eväsleipiäkin - ilman lupaa. Sen jälkeen homma alkoikin levitä käsiin: vauva tajusi, että ollaan rannalla, joten hän aloitti määrätietoisen lähestymisen kohti rantaviivaa. Kaksi vanhempaa huomasivat, että sorsat juoksivat hassusti karkuun, kun niitä alkoi jahdata takaa. Ja esikoinen ei millään tahtonut muistaa, että todellakin ensin kävellään tarpeeksi syvälle, ja sitten uidaan kohti rantaa ja matalaa.

Siinä vauvaa uittaessani (tyyppi sai kamalat kilarit, kun yritin tuoda häntä pois reilu 20-asteisesta vedestä)  seurasin samalla parhaani mukaan kahta vanhempaa koohottajaa. Ja näin jälkeen päin tuntuu, että joka toinen minuutti huusin pari kertaa: "Älkää jahdatko niitä sorsia!!" ja joka toinen minuutti: "Syvältä matalalle päin, ui syvältä matalalle päin!!"

Olin melko helpottunut, kun tuli aika lähteä kotiin päin. Valitettavasti autossa sorruin motkottamaan sääntöjen noudattamisen vaikeudesta ja tärkeydestä. Esikoinen kuunteli kyllä ihan kiltisti (keskimmäinen ja vauva nukkuivat), kun kerroin, että kaikkien tulee totella joitain sääntöjä. Auton ratissa pitää totella liikennesääntöjä. Jos ei tottele (ja poliisi näkee), saa sakot. Baarissa jos ei tottele sääntöjä, saa porttikiellon. Kadulla jos ei tottele sääntöjä ja tekee tyhmyyksiä, pääsee putkaan. Esikoinen esitti loogisen kysymyksen: "Miksi?" "Koska ihmisiä on täällä niin paljon, että on pakko olla jotkut säännöt, niin ei satu vahinkoja niin paljon." Lisäsin vielä, että se nyt vain on niin, että aikuiset määräävät ja lapset tottelevat. Jolloin esikoinen sanoi, että sitten kun hänestä tulee aikuinen ja hän saa omia lapsia, saavat lapset riehua sisällä aina, kun haluavat. Lupasin muistuttaa häntä tästä säännöstä sitten, kun minä olen mummi :) 

Juu, tässä ääni käheänä mietin, koska sitä uudelleen uskaltaisi lähteä lasten kanssa yksin rannalle. Ehkä sitten, kun ovat täysi-ikäisiä...

* Uvula = kitakieleke, eli se pieni hassu "nyrkkeilysäkki", joka tuolla suussa nielun alussa roikkuu.

Anoppi on unitutkija. Tuli vain tuossa männä viikolla maalla saunassa puhetta henkilökohtaisesta vuorokausirytmistä ja unentarpeesta ja sen sellaisesta.

Minä kun lähes päivittäin itselleni noin kolmen aikaan iltapäivällä lupaan mennä illalla säädylliseen aikaan nukkumaan, niin aika katteettomiksi nuo lupaukset kyllä jäävät. Tähän aikaan vuorokaudesta kun ei väsytä enää yhtään - tai ei väsyttäisi, jos en ajattelisi sitä, että vauva herättää aamulla viimeistään klo 8 (usein jo n. tuntia aikaisemmin). Väsymys tulee iltapäivällä vähän kolmen jälkeen. Armoton väsymys. Onneksi silloin usein lähdetään lasten kanssa pihalle, missä raitis ilma pitää hereillä. Väsymystä kestää noin iltaseitsemään, joka on aivan liian aikainen hetki mennä yöunille. Ja olisihan se perin hassua, jos minä menisin silloin jo nukkumaan ja jättäisin lapset selviämään iltatoimista miten parhaiten taitaisivat. Kun sitten viimeistään puoli kymmeneltä illalla viimeinenkin keskenkasvuinen on unten mailla, minä virkoan ja alan nauttia hiljaisista ja rauhallisista tunneista. Enkä malta mennä nukkumaan ennen aamukahta.

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Huomenna taas haukotuttaa niin, että meinaa leuat mennä sijoiltaan. Pahus. Kun olisi tässä vielä kaikenlaista pientä hommaa...

Näin helteiden alkamisen kunniaksi palaamme arkirutiineihin, kunhan tämä yö on nukuttu ensin. Aina ei voi voittaa. Maalle en lähde yksin kolmen alle kouluikäisen kanssa, vaan kärvistelen kerrostalokolmiossa, jossa sisälämpötila kohonnee yli 30 asteen. Onneksi on tuulettimia. Eikä siellä maallakaan niin kamalan kivaa olisi, kun sinilevät kukkivat ja silleen.

Esikoinen kysyy joka päivä, koska hänellä alkaa eskari. Keskimmäinen on enemmän kuin pettynyt, kun hän ei vielä pääse eskariin. Vauva on onnellisen tietämätön eskarista - ja muistakin aikatauluista, että sen puoleen.

Minä suunnittelen innolla syksyn treeniaikatauluja. On vielä erittäin paljon suunnittelun asteella, kun muuttuvia tekijöitä riittää: minä päivinä menen, minne saan lapset hoitoon treenin ajaksi, mitkä tunnit otan, mitä lajia haluan treenata, riittääkö yksi aamupäivä vai onnistuisiko lisäksi yhdet iltatreenitkin, jos onnistuisi, niin mitä lajia ja milloin, mitä käy muille iltaharrastuksille, jos miehelle sopii, että olen menossa vain yhtenä iltana viikossa, mistä rahat iltatreeneihin (yhdessä paikassa aamutreenit ovat ammattilaisille ilmaiset)... Lyödäänkö vetoa, että vielä joulunakin mietin näitä samoja juttuja?

Suunnittelen myös käsitöitä: polvisukat on kivoja neuloa, ja niihin saa hyvin uppoamaan kerien loput, puuvillalangasta saa neulottua ensi kesäksi ihania toppeja sekä itselleni että lapsille, maalle anoppi kaipailee parempaa pöytäliinaa, jonka olen hövelisti luvannut tehdä virkkaamalla ja ompelemalla, maalle pitäisi myös meidän sänkyyn saada tehtyä päiväpeitto, kankaita on vino pino odottamassa muuttumista imetyspaidoiksi, takeiksi, hameiksi, mekoiksi, housuiksi, pul-kankaista pitäisi tehdä vauvalle taskuvaippoja (vielä kun niitä tarvitaan), joululahjojakin olisi tarkoitus neuloa puikot savuten... Nyt jos koskaan ottaisin kiitollisena vastaan muutaman ylimääräisen tunnin vuorokauteen, kun nukkuakin täytyy, tai ei jaksa.

Edellämainittujen tekemisten lisäksi polttelisi siivota verkkovarasto, vaatekaapit, kirjahyllyt, keittiön kaapit ja eteisen kaapit. En vain kaipaa pikku apulaisia, jotka, vaikka erittäin avuliaita ovatkin, eivät ihan ymmärrä, miten haluan heidän minua auttavan. No, nyt kun loma on ohi ja arki alkaa, on mieskin jälleen suurimman osan ajasta poissa, joten hommista, joita haluaisin mielelläni tehdä aivan yksin, saan vain haaveilla. Eipä mitään, viimeistään eläkkeellä on aikaa.

En ole keittiöihmisiä, mutta leipomisesta tykkään.

Anoppi toi mukanaan uuden talolehden "Oma koti kullan kallis". Siinä oli  yhden jutun kylkiäisenä Mudcaken ohje. Oli pakko kokeilla, kun sitä on niin perso suklaalle. Tuli aivan mahtavan herkullinen kakku!

Jotta muutkin pääsisivät tuosta herkusta nauttimaan (täällä se on syöty jo), laitan tähän ohjeen. Bon apetit!

Irtopohjavuoka n. 23cm, voiteluun 2rkl voita

200g tummaa suklaata
200g voita
4 munaa
2dl sokeria
2,5dl vehnäjauhoja

Sulata suklaa ja voi, ja jäähdytä.

Vaahdota munat ja sokeri hyvin ja sekoita jäähtyneeseen suklaa-voi -seokseen varovasti vispilällä, ei koneella.

Sekoita vehnäjauhot joukkoon varovasti siivilän läpi.

Paista 225 asteessa noin 20min. Suklaa jää kakun keskelle sulaksi massaksi. Kakun reunat paistuvat kakkupohjaksi. Anna kakun jäähtyä ja koristele se tomusokerilla (ja tuoreilla mansikoilla). Nautiskele (kermavaahdon ja vaniljajäätelön kanssa).

Jonkinlaiseksi perinteeksi on meillä muotoutunut asuntomessuilla käyminen. Niinpä piipahdimme tänään Hämeenlinnassa. Tällä kertaa reissu oli helppo: esikoinen ja keskimmäinen muksulaan kolmeksi tunniksi, vauva liinaan ja miehen kanssa taloja katsastamaan.

Ja olihan niitä, taloja. Emme vaivautuneet yhteenkään rivitaloasuntoon, vaan käytimme tuon kolmetuntisen tehokkaasti omakotitaloja koluten. Vaikka kovin yritimme innostua kivitaloista (Lammi ja Jämerä noin esimerkkinä), ne eivät kuitenkaan sykähdyttäneet samalla tavalla kuin puurakenteiset talot. Pari helmeäkin löytyi, mm. Vihervaara (vaikka hieman ehkä muokkaisin pohjaa) ja se yksi hirsitalo. Jostain kumman syystä jäin monesti kaipaamaan sitä neljättä makuuhuonetta. Eivätpä taida talosuunnittelijat uskoa, että Suomessa on perheitä, joissa on enemmän kuin kaksi lasta...

Perinteinen kesälomaviikko Kutemajärvellä on nyt takana. Vaikka sää olikin vaihtelevaa, niin tekeminen ei juurikaan poikennut: saunomista, uimista, neulomista, soutelua, onkimista, syömistä, nukkumista. Sekalaisessa järjestyksessä. Pari kertaa tuli käytyä myös kaupassa.

Kutemajärven vesi oli ihanan lämmintä: + 22 astetta. Kelpasi käydä pulahtamassa mihin aikaan päivästä halusi. Esikoinen ja keskimmäinen halusivat noin viiden minuutin välein :) Tai aina silloin, kun eivät olleet papan kanssa onkimassa (saivat aivan hurjan paljon isoja ahvenia!) tai soutelemassa. Puulämmitteinen sauna lämpeni melkein joka päivä. Mikäs on lämmitellessä, kun puutkin tulevat omasta metsästä - ja niitä on paljon. Oli mukava lasten kanssa palata nuoruuteen sen verran, kuin mitä saunaan-uimaan-saunaan-uimaan -touhu mahdollisti. Vauvakin (joka tosin ei tullut meidän kanssa saunomaan) innostui uimisesta.  Katsokaa vaikka:

Tai läiskyttelyähän tuo enemmän on kuin uimista. Vedestä ei olisi halunnut millään pois, mutta kaikki kiva loppuu aikanaan (tough life).

Minä neuloin. Olin ottanut mukaan pari UFO:a (unfinished objects), tosin niinkin vaatimattomat kuin kaksi paritonta sukkaa. Niiden lisäksi tekaisin itselleni ensimmäiset polvisukat. Mallikappaleet. Tuli kokeiltua myös tiimalasikantapäätäkin. Aikaisemmin olen neulonut kantapäät perinteisesti, mutta tämä tiimalasi on kyllä mainio - ja uusi suosikkini :)

Lanka on Supersockea (100, Linie 3), ja 100g:n kerästä jäi 20g jäljelle. Puikot ihanat ruusupuiset 2,5. Malli oma, kantapäätä lukuunottamatta. (Huomatkaa nilkan ojennus. Treenin puutteessa sain tämän kuvan jälkeen parannella armotonta suonenvetoa jokusen minuutin.) Nyt kuumeisesti mietin, mitä saan tehtyä 20g:sta lankaa. Vauvalle sukat? Tumput? Myssyn?

Itikoita, anteeksi, hyttysiä :), mökillä oli ihan liikaa. Vieläkin syyhyttää, vaikka kotona ollaan oltu jo kuutisen tuntia. Äitini oli kuitenkin rohkea, ja kävi mustikkametsässä. Ystävällisesti antoi meille mukaan pakastettavaksi jokusen litran. Kyllä minunkin oli tarkoitus omin käsin käydä mustikoita keräämässä, mutta ei sitten kuitenkaan ollut tarpeeksi naista sitä tekemään - niin, ja antihistamiinit olivat unohtuneet kotiin.

Vauva oppi tämän mökkiviikon aikana ainakin seisomaan tuetta, kävelemään tukien ja ottipa muutaman askeleenkin ilman tukea. Hauskaa oli toisen oppimista seurata. Ja niin on suuren taiteilijan elkeet, että: noustuaan seisomaan ennen ensimmäistäkään askelta vauva näyttää, että nyt pitää taputtaa. Ja kun katsojat taputtavat, hän ottaa muutaman askeleen ja riemusta kiljuen sitten kaatuu vastassaolijan käsivarsille :D Kohta tuo jo juoksee. Harmi, ettei vieläkään ole ehditty toiselle hankkia sopivankokoisia kenkiä.

Tänään, kun tehtiin lähtöä, mökkipihan nurmikolta löytyi ikävä yllätys: kyy. Isäni oli onneksi nopea ja ehti tehdä kyystä entisen. Ehkä valitettavasti, sillä ikävältä tuntuu eläimiä tappaa. Aika rohkea käärme, kun kaiken sen metelin ja töminän keskellä uskalsi ihan pihaan asti tulla. Pituutta tuolla luikertelijalla taisi olla reilut 50 senttiä. Tosin se vain arvioitiin. Väritykseltään kyy oli musta, mutta sahalaitakuvio erottui hyvin (irtileikatun) pään takana selässä. (Tuossa kuvassa heti lapion punaisen kärjen jälkeen.)

Mökillä oli kaiken kaikkiaan erittäin mukava olla, ja minäkin sain nauttia lomasta. Palvelu oli viiden tähden luokkaa, ja emäntäkin pysyi tyytyväisenä, kun tiskasin kerran päivässä :) Ruuat hoituivat pöytään "ihan itsestään", ja pappa oli mitä mainioin lapsenvahti. Mies ei ihan hirveästi tylsistynyt, kun pääsi välillä purjelautailemaan järvelle. Ja minä sain hyvällä omallatunnolla katsoa telkkaa ja neuloa.

Kaiken kehun jälkeen oli kieltämättä kuitenkin mukava palata kotiin. Vaikka heti pitikin alkaa tehdä ruokaa. Hieman vain laukkuja purkaessani mietin työnjakoa. Minä hääräsin pyykin, ruuan ja laukkujen kanssa, kun mies kävi kaupassa ja sen jälkeen istui koneella. Paluu arkeen oli ehkä liiankin konkreettinen minun makuuni...

Miehellä on lomaa vielä viikko. Saas nähdä, mitä sitä keksitään. ;)

Niin vain se aika kuluu ja viisaus karttuu - toivottavasti.

Miehelle tuossa jokunen aika sitten vitsailin, että tänään olisi hyvä päivä mennä naimisiin: ei tarvitsisi muistaa kuin vuosiluku, niin hääpäivän muistaminen tulisi siinä samalla. Mieskin piti ajatusta hyvänä, mutta koska kaikki avioliiton solmimiseen liittyvä pikkusälä (kuten esim. esteettömyyden todistaminen) jäi kesäloman jalkoihin, niin tässä sitä edelleen ollaan. Toisaalta, tällaisia vuosilukupäiviä tulee tässä useampi vuosi peräkkäin, niin että ehtiihän sitä :) Ja olisihan se pidemmän päälle ollut aika tylsää juhlia hääpäivää yhtä aikaa synttäreiden kanssa, minusta.

Kesäsynttäreissä on hyvää se, että on kesä. Kesä on aina hyvä juttu. Huonoa on taas se, että on kesä ja kesälomat. Ihan turha edes yrittää järjestää minkäänlaisia juhlia, kun kaikki kaverit ovat aina mökkeilemässä tai lomailemassa jossain muualla. Yritetty on muutamana vuonna, mutta kun vieraskato oli suuri, ei motivaatiokaan juhlien järjestämiseksi oikein riittänyt. Juhlitaan sitten perhepiirissä. Perinteisesti synttäreilläni on syöty mansikkakakkua: sokerikakkupohja (itsetehty, tai jos oikein laiskottaa, niin kaupasta ostettu), joka kostutetaan tilkalla maitoa, välissä mössättyä banaania ja kermavaahtoa (sokeroimatonta, kerma on parasta siten) ja päällä herkullisia tuoreita mantsikoita ja kasoittain kermavaahtoa. Tänään jää kakku syömättä, kun unohdettiin eilen ostaa mansikat ja kerma. Eikä juuri nyt huvita lähteä ajamaan kauppaan, kun tuo kauppareissu täällä maalla kestää aina vähintään tunnin. Mutta koska olen jo elämää nähnyt, en jää tällaisessakaan tilanteessa seisomaan neuvottomana sormi suussa :) Pihalla notkuvat punaviinimarjapensaat painavia ja mehukkaita marjoja täynnä. Kävin reippaana tyttönä keräämässä kupillisen kypsiä marjoja, ja nyt on piirakka uunissa. Sen päälle kun lurauttaa reilulla kädellä vaniljakastiketta (löytyi jääkaapista), niin avot!

Eipä tässä muuta kuin että juhlinta jatkuu :)

Mies sai kuistin valmiiksi (siitä tuli hieno!) ja päätettiin tulla käymään kotona. Päätökseen puoltavasti vaikuttavia seikkoja olivat kaivoveden vähyys yhdistettynä pyykinpesutarpeeseen, kaivoveden vähyys yhdistettynä peseytymisen tarpeeseen (no joo, meressä voi uida, mutta hiuksia en lähde merivedellä pesemään) sekä lasten kaipuu kavereiden kanssa leikkimään. Keskimmäisen sanoin (ja tähän sellainen kitisevän vinkuva intonaatio): "Ikkä, mulla on hiiveä ikävä mun pikku keulipyölää." Niinpä hellyimme miehen kanssa ja lähdimme tänään aamupalan jälkeen ajamaan kotiin päin.

Loppupäivä meni sutjakasti pyykätessä, järjestäessä, siivotessa ja peseytyessä. Esikoinen ja keskimmäinen leikkivät pihalla, hyvä että malttoivat tulla sisälle syömään. Mies kävi vauvan kanssa ensin ruokakaupassa ja myöhemmin vielä rautakaupassakin. Huomenna homma jatkuu samaan tyyliin: lapset leikkivät kavereiden kanssa ja minä häärään ja hoidan asioita. Miehen tekemisistä ei vielä ole selvyyttä - hän todennäköisesti lomailee kaikessa rauhassa.

Takaisin maaseudun rauhaan siirtynemme alkuviikosta. Sitä ennen haluaisin saada ommeltua sekä taskuvaippoja vauvalle (tilasin iiiiihanaa pul-kangasta tässä taannoin) että pari uutta vaatekappaletta itselleni. Ja neuloakin tekisi kovasti mieli; pari projektia ovat jo loppusuoralla, ja viimeistelyn välttääkseni voisin aloittaa jotain uutta ;) Miehen loma jatkuu vielä seuraavat kolme viikkoa, joten ei mitään kiirettä.

Näihin tunnelmiin...

Mitluana haastoi minut mukaan seiskameemiin. Mikäs siinä. Meemin säännöt ovat seuraavat: Mukaan haastetut kertovat 7 satunnaista faktaa/tapaa itsestään sekä pelin säännöt omassa blogissaan. Sitten heidän tulee haastaa 7 muuta bloggaajaa mukaan ja ilmoittaa haastettujen nimet. Heidän tulee myös jättää kommentti asiasta ko. henkilöiden blogeihin, jotta nämä tietävät ottaa osaa peliin ja katsoa ohjeet haastajan blogista.

No, minähän en ketään haasta, sillä tuntuu, että kaikki ne, joiden blogeja luen, ovat tähän meemiin jo osallistuneet. Nopeat syö, hitaat ei - tai jotain sinne päin.

1. Vaikka olenkin horoskooppimerkiltäni vesielementti ja vaikka tykkään suunnattomasti vedestä, on minusta kuitenkin parempi jäädä niin sanotusti rannalle. Vesi on mukavaa silloin, kun on kuivaa maata jalkojen alla. Jää on parasta silloin, kun se on tehty hiekkakentän päälle. Leppoisa soutelu järvellä menettelee, mutta ajatus purjehtimisesta jossain ulapalla... no thanks.

2. Uskon jälleensyntymiseen. En hindulaisittain tosin, en siis tavoittele lehmän olomuotoa ;) Mutta minulla on sellainen tunne, että olen ollut joku muu. Olen siis elänyt aikaisemminkin. Todennäköisesti Aurinkokuninkaan hovissa :) Tai Egyptissä faaraoiden aikaan.

3. Historia on intohimoni. Lukiossa hurmasin historianopen tietämällä vastaukset kaikkiin nippelikysymyksiin (sen jälkeen, kun ope oli edellisellä tunnilla kaikki vastaukset ensin kertonut ja minä ne kynä savuten kirjan marginaaleihin ja kappaleiden väleihin pienellä käsialalla kirjoittanut). Siskoni hurmasi saman open vuotta myöhemmin samalla taidolla ;)

4. Suuntavaistoni on surkea. Olen tosin hyvä maantiekartturi, sillä karttoja osaan lukea ilmiömäisesti. Näkömuistista on myös tässä apua. Mutta jos minut vietäisiin metsään (no, iso kauppakin käy) ja käsketään etsimään tie ihmisten ilmoille, niin hullusti kävisi.

5. Kutian erittäin herkästi. Kun olen oikeassa mielentilassa, riittää, että minuun päin imitoidaan kutittamista. Kutittaminen myös sattuu, ei siis vain tunnu kivalta.

6. Haaveilen jatkuvasti eri tavoista käyttää vähintään miljoonan euron lottovoitto. En kuitenkaan juuri koskaan muista lotota, joten haaveeksi taitanee tuo jäädä.

7. Olen tasan kaksi kertaa ollut niin sanotusti räkäkännissä. Ja siinäkin on kaksi kertaa liikaa.

Näin sateisena päivänä ei oikein ole mitään tekemistä. Tai no, minulla olisi, mutta lapsilla vähemmän. Mieskin on työllistetty kuistin rakentamisessa, tekee sitä omien sanojensa mukaan kuin "Iisakin kirkkoa" :) Ei mikään kiire, mihin sitä nyt kesälomalla kiire edes olisikaan...

Olen vauvan kanssa huristellut kaupunkiin (tai no, kunnan keskusta on kyseessä, ei sentään mikään kaupunki) noin joka kolmas päivä. On ihanaa päästä ruokakauppaan! Ja muutenkin ihmisten ilmoille. ADSL-yhteys on jostain syystä ollut kumman oikutteleva, samoin kuin se digiboksikin, joten helposti tulee olo, ettei tämän taivaankannen alla ole ketään muita meidän lisäksemme (lukuunottamatta sitä kolmen tyypin porukkaa, joka tuossa lahdella poutaisena päivänä ajaa moottoriveneellä edestakaisin yhden vesihiihtäessä siinä perässä). Kun sitten hyppään autonrattiin ja huristan tuon n. 14 kilsan matkan yhteen suuntaan, pääkin samalla tuulettuu.

Maanantaina käytiin koko konkkaronkka kotona. Matka tuli vähän ex tempore, kun alun perin piti käydä vain lähirautakaupassa hakemassa lisää ruuveja. Kun niitä ei siitä löytynyt, ajettiin "omaan" rautakauppaan. Samalla reissulla poikettiin kotona, että sain täydennystä neulelankoihin: viikonlopun olin tuskissani, kun lankakin loppui juuri kesken kuumeisen neulomisen. Nyt jos loppuu uudelleen, niin on muita lankoja mukana, ja voin aloittaa uusia töitä :)

Uimassa on tullut käytyä harvakseltaan. Isommat lapsethan nyt tuossa rannassa puljaavat harva se päivä, ja keskimmäinen saunoisi vaikka koko ajan. Omaa uimisinnostustani hillitsi viikonloppuna poukamaan kerääntynyt sinilevä. Nyt alkuviikosta tuulet ovat olleet sen verran suotuisia, että levä on hävinnyt laiturin vierestä. Uimarannalla sitä ei edes oikein ollutkaan, kun siihen tuuli kävi sopivasti muutenkin.

Jos huomenna jälleen aurinko paistaisi, pääsisi ruohonleikkuuseen. Ja uimaan oikein kunnolla.

Vietimme eilen parisuhdeaikaa (vauvan kera) kaupungissa: kävimme ostoksilla. Isommat lapset jäivät mummon kanssa maalle, ja heillä oli erittäin mukava päivä. Me miehen ja vauvan kanssa ajoimme ensin kaupunkiin, kiersimme kaupoissa, pesimme pyykkiä ja ajoimme takaisin maalle jatkamaan lomaa. Perille pääsimme hieman iltayhdentoista jälkeen, mutta tulipa pyykit pestyä ja välttämättömiä tavaroita hankittua. Jostain kumman syystä täällä eivät hommat lopu kesken...

Ennen kuin jälleen palaamme kaupunkiin, työlistalla on mm. alakuistin lattian päällystäminen puulla (puut ostettiin eilen), paikan imurointi kunnolla (imuri hajosi pari päivää sitten, ja eilen ostettiin uusi, jota olen jo testannutkin - hyvin toimii), katiskojen tarkistus (isommat lapset halusivat laittaa katiskat veteen ja ne käydään katsomassa joka aamu. Saalis perataan ja paistetaan rannalla grillissä.), mato-ongella onkiminen, pakastimesta viimeisten viimevuotisten vadelmien ja marjojen syöminen, terassin tekeminen rannalle (puut vielä hakematta), keittiön kaappien siivous (ovat niin täynnä kaikenlaista, että jotain tarttee tehrä), uiminen (vesi sopivasti n. 20-asteista, vaikka merivettä onkin. Siinä ui ihan ilokseen, ja virkistyykin vielä.), nukkuminen (makkariin hankittiin eilen pimennysverho, joten on mahdollista, että nukahtaminen alkaa sujua helpommin - lapsilta) ja yleinen lystinpito :)

Tässä kun aikaa kuluu (ja anoppi palaa kesälomapurjehdukselta), on aika alkaa suunnitella vähän vaativampia askareita. Talo tarvitsee keittiö-, kylpyhuone-, vessa- ja saunaremontit. Puuliiteri pitäisi siivota ja uusi rakentaa, rantaan miehet haluaisivat venevajan, porakaivokin pitäisi tehdä, ettei vesi lopu kaivosta (kuten meinasi jälleen kerran käydä, siksi pyykitkin vietiin kaupunkiin pestäviksi) ja ruoho leikata. Tosin se pitää tehdä joka kerta, kun täällä käy.

Työnjako on seuraava: minä touhuan vauvan kanssa täällä sisällä ja mies isompien lasten kanssa tuolla ulkona. Voisin veikata, että kun loma loppuu, arkeen on ihan mukava palata... ;)

Lomaa miehellä takana virallisesti pari päivää, ja jo oli ohjelmassa yksi puhelinpalaveri. Se oli onneksi lyhyt, joten annettakoon se anteeksi. Muuten loma on alkanut oikein mallikkaasti. Ilmatkin hellivät - jälleen. Vuosi sitten lomailimme Ahvenanmaalla samanlaisen kelin vallitessa.

Keskimmäinen on oikea vesipeto. Jos hän ei ole uimassa, hän on uimaan menossa tai sieltä juuri tulossa. Tai muuten vain kirmaamassa pitkin tiluksia ilkoisen alasti. Hyttyset tykkäävät :) Mikäs on uidessa, kun merivesikin on tällä hetkellä rannassa n. 20-asteista. Siitä ilosta pitää nauttia, sillä sitten, kun vesi tuulen tai muun vastaavan vaikutuksesta sekoittuu, on onnekas, jos pääsee uimaan edes 15-asteiseen veteen.

Esikoinen ei tällä kertaa vedestä ja uimisesta niin välitä, sillä hänen pitää edelleen varoa sitä toukokuun alussa leikattua korvaa. Eikä sellainen uimapanta päässä ole ilmeisesti yhtään kivaa. Ymmärrän häntä täysin, sillä ei minustakaan olisi.

Päivärytmit ovat nyt jo heittäneet häränpyllyä (äidin suureksi harmiksi). Aamulla lapset heräävät joskus yhdeksän aikaan, vaikka menevät nukkumaan - kuten tänään - vasta iltayhdeltätoista. Vauvakin nukahti seitsemältä vain herätäkseen vajaata paria tuntia myöhemmin pirteänä kuin peipponen. Toisaalta ihan kiva, ettei herätys ole aamukuudelta, mutta saisivat silti mennä nukkumaan viimeistään iltakymmeneltä.  Menevät kaikki tv-ohjelmat minulta sivu suun, kun olen juuri parhaaseen katseluaikaan makkarissa ylipirteitä kakaroita nukuttamassa.

Onnekasta on muuten myös se, että kotimme kaupungissa kuuluu kaapelitalouksien ylevään joukkoon. Siirtyminen huonosti ja epävarmasti toimivan digiboxin palvelun varaan ei kiinnosta. Tarpeeksi pätkittäisiä lähetyksiä, tekstityksen puutetta ja muuta ongelmaa on täälläkin, vaikka ei homma analogisestikaan täällä kunnolla toiminut. Paras moka, minkä olen digiaikana todistanut on ollut se, että ohjelmassa oli pitkän aikaa ihan eri ohjelman tekstitys. Edelleen jatkuvasti telkkarin ääressä tulee miettineeksi, miksi ihmeessä jostain lähes varmasta pitääkin siirtyä niin epävarmaan. Edes Yle-Teeman näkyminen ei saa minua liiemmin innostumaan digi-tv:stä. Eihän minulla olisi edes aikaa katsoa kaikkia niitä mielenkiintoisia dokumentteja, mitä sieltä tulee.

Jatkan omasta ajasta nauttimisesta hiljaisessa talossa upeaa auringonlaskua ikkunasta ihaillen. Bonuksena rauhoittava merinäköala :)

Kesän ainoat häät on nyt juhlittu. Ja tällä kertaa ilman lapsia :) Sattui niin sopivasti, että mummi ja pappa olivat (jälleen) käytettävissä, ja mielellään touhusivat lasten kanssa lauantaina, kun me olimme häissä.

Mielenkiintoista oli. Sulhanen oli norjalainen, morsian suomalainen ja olivat tavanneet Ruotsissa. Vihkiminen Fagervikin pienenpienessä (ja tautisen vanhassa) ristikirkossa vedettiin ruotsiksi, samoin hääjuhlassa suurin osa puheista pidettiin ruotsiksi tai norjaksi. Onneksi muutama puhe oli myös englanniksi, ettei tarvinnut meikäläisen niin pinnistellä. Toinen kotimainen (norjasta puhumattakaan) kun ei ole vahvuuksiani...

Häitä on tullut koluttua jo useammat, mutta nämä olivat toiset sellaiset, joissa pöytäjärjestys oli ennalta mietitty. Niinpä löysin itseni istumassa täysin tuntemattomien ihmisten vieressä. Esittelyiden jälkeen sovimme puhuvamme englantia (lähimmät pöytänaapurit olivat Ruotsista, Norjasta, Suomesta ja Belgiasta), ja sen jälkeen juttu luistikin oikein mainiosti.

Viini virtasi ja niin edelleen. Koska oloni muuttui illan kuluessa yhä vain tukalammaksi, oli minun aika lähteä kotiin päin iltakymmeneltä. Mies päätti tulla mukaan, sillä juhlapaikalta matka kotiin olisi ollut melkoisen hankala ilman omaa autoa. Myöhemmin saimme kuulla, että missasimme mehukkaimmat palat hääjuhlasta, kuten esim. sulhasen melkoisen humalatilan (joka aiheutti kaatumisen häävalssin aikana) ja marenkisen hääkakun leikkaamisoperaation. Jotenkin minusta tuntuu, etten ole tilanteesta ollenkaan pahoillani.

Muutaman norjalaisen hääperinteen soisin kotiutuvan tänne Suomeenkin. Ensinnäkin oikein hauskaa oli se, että norjalaisen perinteen mukaan kaikki naiset ryntäävät pussaamaan sulhasta heti, kun morsian poistuu paikalta (esim. vessaan). Ja toki miehet kiirehtivät pussaamaan morsianta heti, kun sulhanen poistuu paikalta. Toisekseen jossain vaiheessa puheiden välissä aloitetaan kova meteli (esim. kilistämällä lasia tms.), ja ainoa keino saada meteli lakkaamaan on se, että morsiuspari nousee pöydälle seisomaan ja suutelee pitkään ja hartaasti. Siihen asti, että meteli loppuu. Vähän lisäjännitystä niiden normaalien hääkujeiden, sukkanauhan ja morsiuskimpun heittämisen lisäksi.

Häät aloittivat meidän lomakauden. Kaupunkiin ei tällä kertaa ole mikään kiire, vaan maalla jatkamme oloamme vielä ainakin viikon. Lapset tykkäävät, kun pääsevät uimaan. Ja juuri tälläkin hetkellä nukkuvat miehen kanssa pihaan pystytetyssä teltassa. Vauvakin on saanut tutustua nurmikon ihmeisiin. Niin, ja minä olen ihan paukamilla, kiitos pirullisten hyttysten. Ei liene inhottavampaa ääntä kuin hyttysen ininä kesäyössä - sisällä makuuhuoneessa.

Havahduin tänään huomaamaan, että vanhempainrahakauteni päättyy vajaan kahden viikon kuluttua. Tämä havahtuminen tapahtui sen jälkeen, kun olin miehelle puhissut, miten ärsyttävää on joka päivä miettiä, mitä tekee ruuaksi ja vielä ärsyttävämpää kuulla, "yäk, en syö!" sen jälkeen, kun on ruuan saanut valmiiksi. En siis todellakaan ole mikään keittiön hengetär ja wanna-be kokki. Havahtumista edesauttoi miehen heittämä ehdotus vuoron vaihtamisesta. Kun tajusin, että hän puhui ihan muusta kuin kokkausvuorojen vaihtamisesta (minä kokkaan arkisin ja pyhinä ja lauantaisin, mies kokkaa silloin, jos olen jostain syystä estynyt - mikä on äärettömän harvoin, valitettavasti), sitten siis havahduin.

Ryntäsin koneelle kesken keittiön siivouksen ja klikkailin itseni Kelan sivuille. Noin minuutin niitä sivuja luettuani aloin kaihoisasti kaivata Kela-suomi -sanakirjaa. Muutama asia kuitenkin tuli selväksi: jos mies haluaisi jäädä ihan oikeasti isäkuukaudeksi kotiin, se pitäisi aloittaa heti, kun vanhempainvapaan maksukausi loppuu. (Jos vauva olisi syntynyt vasta tämän vuoden puolella, isäkuukautta voisi siirtää alkamaan meille paremmin sopivana ajankohtana, mutta jos jossitellaan niin lehmätkin lentäis.) Ongelma tulee vastaan siinä, että tuon isäkuukauden aloittamisesta olisi pitänyt ilmoittaa sekä Kelaan että miehen työpaikalle viimeistään kaksi kuukautta ennen kyseistä ajankohtaa. Että se siitä sitten. Kun tarkemmin ajattelen, niin isäkuukausi olisi ollut aivan verraton juttu: minä olisin päässyt treenaamaan vaikka päivittäin ja vaikka parikin kertaa päivässä, kun mies olisi ollut kotona lasten kanssa, ja saanut siitä vielä "palkkaakin"! Vaikka tosin epäilen - hyi minua - että olisimme olleet koko isäkuukauden maalla, mies ruohonleikkurin varressa ja minä sisällä kokkaamassa, siivoamassa, nukuttamassa vauvaa ja luppoaikoina surffaamassa netissä tai virkkaamassa. Siis koska minullahan ei ole töitä. Tai ehkä olisi, mutta näin huonossa kunnossa en voi niitä tehdä.  Toinen vaihtoehto on tietysti se, että mies jää pariksi kuukaudeksi lasten kanssa kotiin ja minä ryhdyn ankaran treenin avulla saattamaan itseäni työkuntoon. Huonoa tässä vaihtoehdossa on tosiasia, että treenit eivät tuo rahaa, vaan vievät sitä. Ja kotihoidon tuki on sisaruslisien (tai mikä nyt niiden virallinen nimi onkaan) kanssa 415e/kk. Tosin siinä vaiheessa, jos minä lähtisin treenaamaan (ehkä voisin mahdollisesti opettaa viitisen tuntia viikossa), perheen tulot olisivat sitä luokkaa, että olisimme oikeutettuja saamaan kotihoidon hoitolisää, jolloin etuus olisi peräti 583,99e/kk.  Kun tuosta rahasta maksaisimme asuntomme vastikkeen, käteen jää (verojen jälkeen - huom!) hyvällä tuurilla pari kymppiä. Pari kymppiä kuussa ei riitä ruokkimaan neljää nälkäistä suuta (vauvan suuta ei vielä lasketa). Joten jollei lotosta kolahda jättipottia tilille, voimme haudata kuolleena syntyneen ajatuksen miehen jäämisestä kotiin lasten kanssa.

Kaiken tavaamisen ja harmaiden aivosolujen vaivaamisen jälkeen tulin sitten siihen tulokseen, että minun on parasta vain pysyä kotona, hellan ääressä. Treenaan itseni kuntoon joskus toiste ja mietin työasioita joskus toiste. Kotona on itse asiassa ihan kiva olla, jos joku toinen tekisi ruuat. Edes pari kolme kertaa viikossa. Kaksi kertaa päivässä. Toivonko liikoja?

Keskikesän juhlaa juhlittiin erittäin maltillisesti tällä kertaa. Tai me juhlimme. Kutemajärven rannalla. Railakkaaksi juhlintaa ei saanut millään, sillä mieskin väsähti iltayhdeksän aikaan nukkumaan. Mutta kaunis oli juhannus tänä vuonna. Aurinko paistoi ja hyttyset inisivät. Aurinkoisella paikalla hyttysiä oli vähemmän, mutta huitomislihakset tulivat kuitenkin otetuiksi käyttöön. Järven vesi oli lämmintä (+23 astetta) ja talviturkki tuli riisuttua. Myös vauvalta :) Isommat lapset eivät muuta tehneetkään kuin puljasivat rantavedessä. Ihan turhaan tuli otettua vaihtovaatteita mukaan...

Nelostie oli yllättävän rauhallinen sekä mennessä että tullessa. Hieman tosin ihmetytti eräiden tielläliikkujien käyttäytyminen. Yksikin auto (Audi) teki ihan järjettömiä ohituksia nelostiellä välillä Hartola-Heinola. Ei ollut vain kerran, kun kolme autoa ajoi rinnakkain kaksikaistaisella tiellä. Varmaan kuskin mieltä lämmitti olla viisi minuuttia aikaisemmin perillä hurjien ohitusten jälkeen kuin mitä olisi ollut, jos olisi ajanut jonossa (kasikymppiä) muiden lainkuuliaisten ajajien joukossa.

*

Juhannuksen Iltasanomien välissä olevasta tv-lehdestä sai lukea jopa parin viikon tv-ohjelmien tiedot. Mökillä kun useinkin tulee luettua jos jonkinlaista lehteä (aikoinaan lapsena luin mummolassa aina tätini sinne ostamia Alibeja), niin tuli tuokin tv-lehti selattua läpi. Diili, tuo Donald Trumpin oma ohjelma on edennyt täällä Suomessakin jo neljännelle tuotantokaudelle. Ja samainen ohjelma on yksi suosikeistani :) Nyt en tosin tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun tuli "nuolaistua ennen kuin tipahtaa". En tämän tarkemmin viitsi kertoa, jos joku toinen ei halua tietää tapahtumia etukäteen. Jos taas asia kiinnostaa, niin kehotan lukemaan tuon tv-lehden kahden seuraavan keskiviikon ohjelmatiedot - tai vierailemaan Diilin omilla nettisivuilla.

*

Vielä viikko, ja sitten miehenkin kesäloma alkaa. Minähän nyt olen aina lomalla, kun olen "vain kotona" :-P ... Tällä kertaa emme suunnista merta edemmäs kalaan. Toisin sanoen lomailemme kotikulmilla, jos sellaisiksi voidaan laskea mökkitontit Inkoossa ja Kutemajärvellä. Inkoossa on työtäkin tarjolla: isovaarin taloa pitäisi remontoida ja rantaan rakentaa kunnon terassi. Että ei ainakaan miehen aika käy pitkäksi lomallakaan. Kesä voisi oikeasti olla paljon pitempi - tai loma ainakin. Kertoneeko stressistä tai jostain, kun nyt jo harmittelen mielessäni loman lyhyyttä. Siis ennen kuin se on alkanutkaan.

Ehkä tämä tästä.

En yritä tällä seuraavalla päästä marttyyriluokkaan, vaikka se siltä voi vaikuttaakin :) Kunhan ajattelen ääneen.

Mies on päivät töissä (ja illatkin, kun tulee monesti kotiin vasta iltakasin tienoilla) ja minä lasten kanssa kotona. Näin kesäisin kotonaolo on pitkälti ulkonaoloa. Ei siinä mitään, vaikken mikään suuri ulkoilmaihminen olekaan. En vain ole vielä oppinut yhtä asiaa: kun suunnittelen mielessäni tekemistä niille hetkille, jolloin mieskin on kotona (tai läsnä), suunnitelmat harvoin toteutuvat niin kuin olen ajatellut. Ei siinäkään mitään, mutta välilllä harmittaa se, että monesti se olen nimenomaan minä, joka joustan. Usein siis tehdään niin kuin mies on mielessään suunnitellut.

Konkreettinen esimerkki: olin ajatellut täksi viikonlopuksi kaivaa ompelukoneen kaapista ja käyttää kaiken (vaikkakin vähäisen) vapaa-aikani ompelutöiden aloittamiseen ja loppuunsaattamiseen. Olin siis ajatellut, että olisimme kotona ja mies minun sijastani hengaisi pihalla lasten kanssa (ja mahdollisesti touhuaisi myös keittiössä hellan ääressä - minä voin kyllä siivota ruokailun jälkeen). Mies oli taas ajatellut, että tottahan toki me lähdemme maalle, kun kaupungissa olo kuumana (?) kesäviikonloppuna on monesti yhtä tuskaa. Perjantai-iltana esitin kainosti omat suunnitelmani. Miehen naamasta näki, että pieleen meni ja lujaa. Mitä sitten tapahtuikaan?

Lauantaina, kun vauva oli herännyt aamupäiväuniltaan (ja kaksi isompaa riehuneet tarpeeksi) ja mies tarpeeksi pitkään valitellut, ettei ollut mitään tekemistä, lähdimme viemään lapsia HopLoppiin purkamaan energiaa. Sen jälkeen huristimme kaupan kautta maalle. Nyt täällä mies saa tehdä ulkona hommia, eikä tylsistyminen uhkaa (toisin kuin kaupungissa). Ompeluprojektini ovat edelleen jäissä, mutta onhan minulla virkkuuni ja tämä tietokone.

Kaikkea ei voi saada (vaikka olisi kiva, jos edes joskus saisi jotain siitä, mitä toivoo).

Ajattelin vain tulla kertomaan iltaohjelmastani:

Mies osti (pyynnöstäni) minulle purkin Aino maitosuklaa-jäätelöä. Arvaatte varmaan loput ;)

Nimim. herkkuvieroitus* alkoi eilen

* Siis kaikki juontaa juurensa siihen, kun pari päivää sitten suihkusta tullessani satuin vilkaisemaan alastonta itseäni eteisen kokovartalopeilistä. Jos raskausaikoja ei oteta lukuun, en ole ikinä eläissäni ollut vielä näin paksussa kunnossa. Järkytys oli suuri ja taisin vähän vinkaistakin peilikuvan nähdessäni. Siltä seisomalta päätin, että kun edelliset herkut on kaapeista syöty, en uusia enää osta. Okei, paksuus on suhteellista, mutta jos on koko ikänsä joutunut katsomaan itseään kriittisesti peilistä vähissä vaatteissa (ts. tanssitrikoissa) ja kerran viikossa käymään vaa'alla, niin tämä nykyinen olomuotoni ei miellytä tippaakaan. Uimapukukaudelle en enää voi mitään (muuta kuin että uimapuvussa minua ei nähtäne tänä vuonna), mutta ennen kuin treenikausi syksyllä alkaa, olen toivottavasti muuttunut parempaan suuntaan. Kunhan olen ensin maistanut tätä uutta Aino-jätskiä ;)

Heh, pelästytinkö? ;)

Meille ei ole tulossa lisää lapsia (vielä ainakaan), mutta ihan huvikseni tein testin, joka vinkkaa tulevan lapsen sukupuolesta. (Hesarissa oli asiasta juttua muistaakseni pari päivää sitten.)

Testin mukaan:

"Out of ten possible categories, your score put you in Category 4.

Of all the women who have taken this test so far, 20% have had scores that put them in Category 4.

Of those women, 45% of them have conceived and given birth to boys, and 55% have conceived and given birth to girls.

So for you we would predict, if you become pregnant within the next 4 - 5 weeks, you would be 55% likely to conceive a girl and 45% likely to conceive a boy."

Mielenkiintoista :)

Huoh. Eikä tänään ole edes maanantai.

Aamulla ensimmäinen ikävä ylläri: ampiaispesä parvekkeen katossa. Parvekkeen ovi on pysynyt koko päivän visusti kiinni, ja ilma sisällä on sen mukainen.

Päivällä toinen ikävä ylläri: pesukone hajosi. Eikä ole kuin muutama koneellinen pestävää pyykkiä. Hieman lohduttaa se, että pyykkitupa on käytettävissä - vaikka pyykin raahaaminen sinne ja takaisin ei juuri houkuta.

Noiden lisäksi vauva on kitissyt koko päivän, ja esikoinen ja keskimmäinen olleet tavallista rasittavampia pyörremyrskyjä. Onnistuivat mm. hajottamaan potkulautansa tuosta noin vain.

Pisteenä i:in päällä mies on vieläkin töissä. Ja minä olen odottanut jo ainakin viikon pääseväni kangaskauppaan _ihan yksin. Haaveeksi jää tänäänkin, kun kauppa menee vartin kuluttua kiinni.

Jotain hyvääkin sentään: välipalaksi söin pussillisen Pollyjä. Vaatimattomat 220g (ja n. 1000kCal). Äsken otin raparperipiirakan (ihan yksin leivottu!) uunista ja pitihän sitä myös maistaa. Ja iltaa varten jääkaapissa odottaa siideri - ai niin, ja amme on pesty, jos mielin kaiken tämän schaissen jälkeen vaahtokylpyyn. Kunhan talo hiljenee ensin.

Tämä alkava viikonloppu vietetäänkin yksilapsisena. Esikoinen ja keskimmäinen lähtivät mummin ja papan kanssa viikonlopuksi mökille Kutemajärven rannalle. Voi sitä onnea ja iloa, kun papan auto mummolan pihalta tänään iltapäivällä starttasi kohti Etelä-Savoa! Minä jäin pihalle vilkuttamaan (vauva rinnalla), ja taisipa siinä yksi pieni kyynelkin vierähtää poskipäälle. (Ilostako? No comment.) Sitten hyppäsin minäkin autoon ja huristin takaisin kotiin. Hiljaiseen kotiin, jos saan tunnustaa.

Mies kyseli, mitä haluaisin viikonloppuna tehdä. Tiesin heti, mitä en ainakaan halua tehdä: ruokaa. Minä pärjään vallan mainiosti ilman minkään valtakunnan lämmintä ateriaa. Ja nyt, kun ei ole muita suita ruokittavana kuin vauvan, minun ei tarvitse seistä ensin jääkaapin edessä miettimässä, mitä ruokaa tekisin ja sen jälkeen hellan edessä valitsemaani ruokaa hämmentämässä. Oi tätä onnea ja autuutta!! :)

Vaikka ruuanlaitto jääkin pois ohjelmasta, lista tehtävistä hommista on silti kunnioitettavan pitkä. Ajattelin pestä ikkunat. Siihen menee n. 20min per huone, eli keksi- ja suklaatauon kanssa noin puolitoista tuntia. Pyykkiä pitää pestä. Varastonkin voisi siivota. Ja koitan vielä ehtiä ommellakin. Imetysmekko ja -paita ovat odottamassa, samoin kuin juhlamekko yksiin häihin kuun lopulla. Sitten haluan virkata. Juuri niin, päädyin sitten kuitenkin virkkaamaan itselleni pitsiponchon, ja yritän saada sen valmiiksi noihin edellämainittuihin häihin. Alku ainakin näyttää hyvältä :)

Ei miehenkään tarvitse toimetonna tätä viikonloppua viettää. Hän otti hommakseen maalata lastenhuoneeseen liitutaulun sekä vahvistaa reilu vuosi sitten maalattuja magneettiraitoja. Lisäksi huoneessa pitää suorittaa kevyttä paikkamaalausta, jotta kynänjäljet seinistä saadaan piiloon...

Voisimme myös käydä ostoksilla. Parveke kaipaa edelleen verhoja blokkaamaan pahinta kuumuutta pois. Vauvan kanssa ostoksilla oleminen on kuin olisi yksin reissussa - siis erittäin vaivatonta. Lisäksi kaupoissa usein on ilmastointi, jolloinka rahan tuhlaaminen hakkaa kuus-nolla tämän +28 asteen saunan. Läpivedolla.

Illalla kahdeksan aikaan tuli tekstari mummilta: retkue oli päässyt perille ja lapset olivat paraikaa uimassa. Järvivesi on kuulemma mukavat 23 plusastetta. Kelpaa siinä uida - minäkin voisin :) Laitoin vastauksena tsemppausviestin ja toivottelin hyviä viikonloppuja. Lupasin olla soittelematta perään. En usko kokevani siihen mitään tarvetta :)

Tunnustan kuitenkin olevani hieman kade omille lapsilleni: minustakin olisi mukava olla mökillä mummin/äidin hemmoteltavana ;)

Neulekärpänen on jälleen puraissut (tai purema on aktivoitunut, miten vain), ja puikot kilkattavat joka päivä. Myös pihalla, jos vauva sattuu nukkumaan. Innostuksen vauhdittamana sain kokoamista vaille valmiiksi yhden neuletakin ja nyt olisi suunnitelmissa ystävän häihin omaa juhla-asuani täydentämään (ja imetystä peittämään) pitsineuleponcho.

Meni vain sormi suuhun. Mistä kummasta löydän kivan ohjeen? Langan paksuus voisi olla jotain sellaista, että sen voisi neuloa 2,5-3 puikoilla. Pitsineule voisi olla ei kamalan paljastavaa mutta ei myöskään kovin peittävää. Ja aika helppokin kuvio, sillä häät ovat kuun lopulla.

Omat lehdet olen selannut jo useampaan kertaan (ja löysinkin yhden kivan, mutta virkatun ponchon ohjeen, eikä virkkaaminen juuri nyt oikein nappaa) eikä netissä ole aikaa roikkua senkään vertaa, että googlettamalla olisi edes mahdollisuuksia löytää mitään kivaa ohjetta.

Jos tätä blogia lukee joku käsityöihminen, joka sattuu tietämään jonkun hyvän ohjeen, pyydän nöyrimmästi: linkki kommenttilootaan, pliis. *katsoo anovasti ja räpsyttelee ripsiään*

Taloyhtiössä oli tänään pihatalkoot. Koska olen hallituksen jäsen, olin jo senkin puolesta velvoitettu osallistumaan talkoisiin. Olisin toki osallistunut muutenkin - esikoista ja keskimmäistä ei olisi talkoista pitänyt poissa mikään.

Normaalisti talkoisiin on osallistunut kourallinen ihmisiä. Tällä kertaa oli toisin. Pihalla hääräsi yhteensä noin kolmisenkymmentä aikuista ja siihen vielä kaikki lapset päälle. "Vauvallisia" kaikista oli itseni lisäksi neljä muuta. Ja silloin, kun vauvat eivät nukkuneet vaunuissa, he keikkuivat mukana joko kantoliinoissa tai rintarepuissa. Ohimennen satuin kuulemaan kolmen vauvallisen keskustelusta pätkän. Hymyilin sisäisesti, kun heillä tuli puhetta kestovaipoista (kaikki käyttivät vauvoillaan niitä) ja kantoliinoista. En vain voi sille mitään, että ne "hörhöjutut", jotka ovat itsellenikin kolahtaneet, saavat hymyn naamalleni etenkin silloin, kun kuulen muidenkin niihin hurahtaneen :)

Talkoiden ohjelma oli rennon letkeä ja tällaiseen helteiseen kesäkuun iltaan juuri passeli: pientä siivousta sekä hiekkalaatikon hiekkojen vaihtaminen. Naiset hoitivat ensimmäisen ja miehet jälkimmäisen. Nyt on suurin osa hiekkalaatikon vanhasta hiekasta siroteltu ja levitelty pitkin pihan nurmikoita. Huomenna aamulla tulee laatikkoon uusi kuorma hiekkaa, joka toivonmukaan ei sisällä yhtä paljon käpyjä, neulasia, karkkipapereita, rautanauloja, rakennusjätettä ja muuta ei-hiekkaa kuin tänään laatikosta tyhjennetty tavara. Ja toivon myös, että huomenna tilalle tuotavaa hiekkaa on enemmän kuin yksi säälittävä traktorinkauhallinen. Vähän jännitystä elämään ;)

Kun siinä sitten rankimpien hommien jälkeen istuimme grillikatoksessa ja nautimme pihagrillin antimista (sekä raikkaista alkoholipitoisista juomista kukin tyylillään), tuli - yllätys yllätys - puhe lapsista. Ihan huviksemme siinä naisporukalla suoritimme pikaisen päässälaskun, ja totesimme, että mikäli kukaan "lapsellisista" tai sellaiseksi tulevista perheistä ei muuta pois, hiekkalaatikolla on ensi kesänä 12 taaperoa hiekkakaakkuja tekemässä. Vilinää tiedossa, siis. On muuten mukavaa, että lähes aina, kun pihalle menee heilumaan, niin sinne saa seuraa. Ja erittäin mukavaa tuo on lasten kannalta: leikkikaverit löytyvät läheltä, eikä ainakaan kesäisin ole siis mikään kiire sisälle.

Kun nyt olen saunonut (mies on edelleen talkoosaunassa, toivottavasti henki vielä ainakin pihisee) ja nauttinut erittäin maltillisesti virvokkeita, on mieli hyvä, lämmin ja hellä. Mikäs täällä on asuessa, kun seura on hyvää ja sitä on paljon :) Eikä niin hirveästi näissä tunnelmissa haittaa se, että keittiö vetelee viimeisiään, oma sauna puuttuu, toinen vessakin olisi kiva juttu ja että kohta tarvitsemme yhden huoneen lisää...

Perinteisesti olen juhlinut (usein itsekseni) kesän alkamista näin kesäkuun alussa. Tänään juhlistan tilaisuutta istuttamalla auringonkukansiemeniä parvekelaatikoihin.

Keskimmäinen päätti yllättää ja alkoi ajaa polkupyörällä ilman apupyöriä. Ikää kohta 3v4kk. Ihan hyvä aika oppia sekin taito :)

Esikoinen harjoittelee kovasti r-kirjainta. Porkkanana toimivat vesi-ilmapallot. Kun on edellisenä päivänä tarpeeksi harjoitellut "dan-dan-dan" -juttuja, niin seuraavana aamuna saa yhden tai pari vesi-ilmapalloa. Sama porkkana on käytössä myös keskimmäisellä, joka yrittää päästä peukusta eroon. Ei siis kirjaimellisesti, sillä peukalo on kiva olla olemassa, vaan koitetaan vain luopua tavasta tunkea peukku suuhun joka tilanteessa. Homma toimii niin, että jos päivä on mennyt ilman peukkua - tai jos se on vahingossa suuhun eksynyt niin huomaa ottaa sen pois suusta - niin seuraavana päivänä saa ulos ainakin yhden vesi-ilmapallon. "Peukkuvieroitusta" on nyt mennyt pari päivää, ja erittäin hyvältä näyttää.

Vauva on tänään 8kk. Keskiviikkona neuvolassa vaaka näytti 8kg ja mittanauhalla saatiin pituutta 65cm. Pieni pötkylä, siis :) Tutkimusmatkailija parhaassa iässä: joka paikkaan pitää kiivetä (tai ainakin nousta pystyyn). Sen lisäksi osaa istua ja istuutua ja ryömiä ihan mielettömän kovaa vauhtia. Puhettakin tulee. Olen ihan varmasti kuullut hänen sanovan "nälkä" ja "äiti" ;), vaikka normaalisti kuuluu "tä-tä-tä" tai "hät-hät-hät" tai vastaavaa.

Kesän alkamisen kunniaksi eräs ystäväni sai vauvan, järjestyksessä toinen poika perheeseen. Isot onnitteluhalit täältä! Miehen ystävästä tuli toisen kerran isä pari viikkoa sitten. Jotenkin surullista on kuitenkin se, että kummallakaan meistä ei ollut mitään tietoa siitä, että vauvoja näihin perheisiin edes odotettiin. Selvä merkki siitä, että yhteydenpito on syystä tai toisesta jäänyt hoitamatta. Harmi. Mutta onneksi aina on mahdollisuus korjata tilanne :)

Pidetään siis yhteyttä - toiseenkin suuntaan :)

Hienolle Suunnitelmalleni on käymässä ohraisesti, pahus vieköön. Tänään päätin ryhtyä tuumasta toimeen. Istuinosan kaavat oli helppo piirtää, mutta hitto tuon kuomun kanssa. Siitä ei saa kankaita irti edes pesua varten, ellei käytä ratkojaa rankalla kädellä. Ja tarkoitus olisi kuitenkin, että nuo alkuperäiset kankaat pysyisivät kunnossa, jos niitä joskus haluaisi taas käyttää. Ei varmaan auta muu kuin kuomun käsipesun jälkeen vain ommella uusi kuomu, jolla tuo vanha sitten "huputetaan". Toinen ongelma on jalkapeite. Tarkemmin sanottuna ne nepparit, joilla se kiinnitetään rattaisiin kiinni. Niitä kun ei saa mistään kaupasta. Pitäisikö siihenkin tehdä "huppu", vai jättää tylysti pois käytöstä.

Musta väri tuntui kuusi vuotta sitten hyvältä vaihtoehdolta - etenkin kun rattaita lähdettiin ostamaan juuri silloin, kun vanhat mallit oli lähes kaikki jo myyty eikä uusia ollut vielä tullut kauppoihin. Ja rattaat piti tietysti saada siitä huolimatta, että niille tuli tarvetta vasta viisi kuukautta ostopäivän jälkeen. Ai miten niin ajoissa? Jos vielä käännetään veistä haavassa, kerrottakoon, että rattaat olivat käytössä ekat puoli vuotta (kävin säässä kuin säässä päivittäin vähintään kahden tunnin vaunulenkillä, siitäkin huolimatta, että esikoinen nukkui niissä sen puoli tuntia ja sen jälkeen jatkoi uniaan - ja lopetti huutamisen - kantoliinassa) ja sen jälkeen koin ne turhiksi, ja työnsin ne autotallin nurkaan säilöön. Että sinne meni sekin 3000 mummonmarkkaa. Ja nyt olen noita jo uusiksi tuunaamassa. Olisin halunnut uusiksi väreiksi viininpunaisen ja beigen. Kuinka ollakaan mistään ei tunnu löytyvän viininpunaista tec-kangasta. Pitänee vaihtaa väriä johonkin toiseen, ja tällä hetkellä lime tuntuu aika kivalta. Lime-beige. Vaaleat ovat, mutta eiköhän ne saa tarvittaessa pestyä. Lupaan kuvia sitten, kun projekti on valmis. Lepo, sillä siihen menee jokunen kuukausi :)

Niin kuin jo aikaisemmin tulin maininneeksi, päivät kuluvat niin suurella nopeudella, että hyvä jos ehtii teen rauhassa juoda. Koneella ei siis tule istuttua kuin ehkä nanosekunnin ajan silloin tällöin. Mutta kyllä meillä tapahtuu, paljonkin. Haluatteko kuulla? Ei se mitään kerron silti :)

Tässä muutama päivä sitten pistin hösseliksi parvekkeella. Meillä on ihan kiva partsi. Ei mikään kattoterassi (vaikka ylimässä kerroksessa asutaankin), mutta ei mikään postimerkin kokoinenkaan. Kauan pyydeltyäni ja hyvin perusteltuani sain kuin sainkin parvekkeelle kunnon pöydän. Valkoisen, kovapuisen. Viimekesäisen remontin jäljiltä parvekkeella oli vielä jonkin verran työkaluja (levällään) samoin kuin muuta roinaa. Tarkoitukseni oli vain äkkiä järjestää vähän paikkoja niin, että pääsisin nauttimaan ilta-auringon paisteesta ilman Veikka Gustafssonin vuorikiipeilytaitoja. Mitä sitten kävikään? No, nostin parvekerallit ylös ja harjasin noin miljoona ampiaisenraatoa muiden roskien mukana pois parvekkeen lattialta. Sitten imuroin parvekkeen. Eikä siinä vielä kaikki - pitihän se parvekkeen lattia vielä pestäkin. Sen jälkeen pyyhin (mikrokuituliinalla - eläköön mikrokuituliina!) kaikki parvekkeen huonekalut puhtaiksi. Meinasin jättää työni siihen, mutta kun parvekelasit näyttivät kaiken muun siisteyden joukossa äärettömän nuhruisilta, otin ja pesin vielä nekin. Nyt jopa näkee parvekkeelta ulos :) Kolme tuntia siinä meni, mutta kyllä kuulkaa on hieno parveke! Enää verhot lasien eteen (pari laskosverhoa, että saa pahimman kuumuuden blokattua pois) ja kukkaruukkuun auringonkukan siemenet itämään. Sitten on kesäkeitaani valmis. Jee!

Ennen parvekkeen siivousta olin imuroinut muun asunnon ja vähän järjestellyt paikkoja. Kun mies sitten tuli kotiin, hän ensitöikseen kysyi, olinko tehnyt suursiivouksen. Tällä todistettiin, että kyllä nuo kaksilahkeisetkin sentään jotain huomaavat...

Esikoisella ja keskimmäisellä kerhopäivät vähenevät hyvää vauhtia. Ensi viikolla ovat vuorossa enää kevätjuhlat. Sen jälkeen minä tuuletan: ei enää kello kaulassa juoksemista. Ei enää lasten hoputtamista ("Se on sinun kerhosi, ei minun. Tule jo!"). Ei enää kiukuttelua, kun pihassa saa leikkiä mielin määrin ilman, että olisi vaarana myöhästyä kerhosta. Ja tästä aikatauluttomuudesta sitten kyllä nautitaankin, sillä elokuussa, kun esikoinen menee eskariin, pitää kelloon jälleen tuijottaa. En uskalla edes ajatella, miten ihmeessä selviän, kun eskari alkaa joka aamu joskus puoli ysin aikaan. Ja kestää sen nelisen tuntia. Ja keskimmäisen kerho onkin sitten iltapäivällä. Kaksi tuntia kerrallaan kaksi kertaa viikossa. Vähän vaikuttaa siltä, että syksyllä en tule tekemään mitään muuta kuin kuljettamaan yhtä lasta eskariin ja toista kerhoon - eikä kertaakaan yhtä aikaa.

Esikoisella ja keskimmäisellä on meneillään hyvin voimakas "et sä mua määrää" -vaihe. Jos minulta kysytään, niin saisi mennä ohi jo. Joka ikiseen asiaan vastauksena on: "et sä mua määrää". Mitäs siihen sitten muuta kuin että "kyllä muuten määrään!". Keskimmäisellä on oma idolinsa tuolla pihalla, kahdeksanvuotias Mikko. "Mikkokin saa, niin mäkin saan." Alussa oli aika huvittavaa kuulla kolmevuotiaan suusta "peukeue" ja "taatana", mutta aika pian niiden huumoriarvo hävisi. Ja kun pyydettiin lopettamaan kiroilu (tai kiroilemaan yksin jossain sellaisessa paikassa, missä kukaan muu ei kuule), vastaus oli "Mikkokin saa, niin mäkin saan". Että silleen. Toinen kahdeksanvuotias, Miranda, on esikoisen idoli. "Miranda antoi karkkia!" "Miks Miranda saa tehdä x, mutta mä en!!" No, Miranda on kahdeksanvuotias eivätkä Mirandan vanhemmat tunnu välittävän, vaikka Mirandalla olisikin joka päivä karkkipäivä. Kyllä riepoo kuulla, miten Miranda oli kaikille jakanut karkkia, vaikka hyvin tietää, että näillä alle kouluikäisillä on yksi karkkipäivä viikossa. Menin sitten Mirandalle kaikella ystävyydellä sanomaan, että jos vielä kerran jakaa karkkia muille lapsille pihalla, niin minä tulen ja otan ne karkit häneltä pois. Ja tulen tekemään sen joka kerta, kun vain näenkin hänellä karkkia pihalla. Esikoiselle sanoin, että jos vielä ottaa Mirandalta karkkia, niin minä pidän huolen siitä, että kotona on karkkia turha pyytää. Saa nähdä, kauan Miranda jaksaa karkkia muille jaella... *huoh*

Ja vielä: olen ottanut askeleen kohti kilpavarustelua rattaiden saralla :) Ostinpa tuossa Teutonian seisomalaudan Emmaljungan rattaisiin. Miksi Teutonian? No siksi, että niissä on hieno pallonivel, eivätkä pyörät ole sellaiset ritsat, jotka pyörivät miten sattuu. Ainoat laatuaan. Pallonivelen sain hienosti kiinni Emmaljungiin, kun katkaisin tavarakorista pari pinnaa (ei haittaa käyttöä yhtään). Ainoa huono puoli on, että jarru ei ihan yllä kiinni. Eli rattaista ei päästetä irti koskaan. Mutta noita tulee käytettyä lähinnä täällä kerho- ja puistomatkoilla, joten niistä silloin sopiikin pitää kiinni. Ja mielessä on jo viritelmä jarrujen tuunaamiseksi. Samoin kuin koko rattaiden. Olen kyllästynyt klassiseen mustaan, ja siihen, että sateella saan repiä kuomun suojaksi sadesuojan, jonka reunalta vesi kuitenkin valuu istuimeen. Minulla on Suunnitelma: ostan tec-kangasta ja teen uuden verhoilun. Sateella riittää, että kuomun vetää tarpeeksi yli, eikä istujan märät/rapaiset vaatteet haittaa. Enää pitäisi keksiä, mistä taion ne lisätunnit, jolloin olisi aikaa ommella...

Ja jotta elämästä ei jännitystä puuttuisi, yritän nyt vielä ehtiä juoda kupin teetä kaikessa rauhassa ennen kuin vauva herää päikkäreiltä tai isommat alkavat tapella pihalla. Vauvalla on muuten jo kaksi hammasta :)

Vauva on huomenna 7kk. Sen kunniaksi (varmaan) hän eilen innostui ryömimään - kännykän perässä :) Taitaa tulla vauvasta insinööri...

Eivätkä ne uudet jutut tähän lopu: mies lähti autotallia siivoamaan ja otti vauvan mukaan. Nyt mietitte, miten kummassa autotallin siivoaminen onnistuu vauvan kanssa. No, ilmeisesti hyvin, kun vauva nukkuu ekaa kertaa kuomurattaissa. Saa nähdä, kuinka kauan. (Ja vaikka nukkuisikin kauan, en ole aikonut ottaa noita menopelejä siltikään vauvakäyttöön, vaan edelleen kuopus saa niissä matkustaa silloin, kun ei jaksa kävellä. Helpommalla pääsen itse, kun vauva keikkuu jatkossakin kantoliinassa.) :)

Jos jollekin juhlapäivälle pitäisi (tai saisi) antaa turhake-palkinnon, minun valintani kohdistuisi juuri tähän päivään. Vappuun. Vappu on täysin turha juhla, ainoastaan yksi syy (jälleen) juoda itsensä räkäkänniin ja hillua kaduilla. Eikä Vappuna ole ikinä niin lämmin, että missään ulkona ihan oikeasti viihtyisi. Joka paikka sotketaan ja joka paikassa örvelletään. Ihan vain siksi, kun on Vappu.

Meillä ei ole juurikaan mitään vappuperinteitä. Mitä nyt munkit leivoin jälleen tänään (kuten viitenä aikaisempanakin Vappuna). Lapsille käytiin jo torstaina ostamassa Prismasta vappupallot. En vieläkään kaivanut esiin kolme vuotta sitten Vappua varten ostamiani serpentiinejä (koska lapset ne kuitenkin ensin repisivät tuhannen silpuksi, ja minulle jäisi jälkihuolto). Puhallettavia ilmapalloja on vielä paketillinen, ja ne hönkäillään täyteen huomenna, mikäli lapset kunnostautuvat sen verran, että saavat lastenhuoneen lattian tavararöykkiöiden alta näkyviin. Emme käyneet katsomassa Mantan lakitusta (eikä edes kiinnosta, kun siellä on ihan liikaa jengiä), emmekä huomenna suuntaa kulkuamme Ullanlinnanmäelle piknikille (kun ei sinne mahdu, eikä siellä voi ihan oikeasti syödä, kun kalliot ovat epätasaisia ja lapset juoksisivat paikasta toiseen niin, että hermo menisi). Emme myöskään ole koskaan käyneet missään vappulounaalla tai brunssilla, paljolti samasta syystä kuin miksi Ullis jää meiltä väliin. Meidän Vappumme on hyvin tavallinen. Yksi vapaapäivä muiden vastaavien joukossa. Huomenna me siivoamme autotallin. Että sellaista.

Vapaapäivän lisäksi Vappu on kiva ainoastaan siksi, että silloin saa tippaleipiä ja simaa - ja tietty niitä munkkeja :)

Jostain kumman syystä satuin tänään selaamaan paikallislehteä. Kyllähän minä olen tiennyt, että alueen lähikoulu - se, johon esikoinenkin menee reilun vuoden kuluttua ekalle - on homekoulu. Olen myös kuullut huhuja, että vihdoinkin tilanteelle oltaisiin tekemässä jotain. Kyseisessä paikallislehdessä ollut mielipidekirjoitus sai minut kuitenkin näkemään punaista (ja vakavasti harkitsemaan, josko kuitenkin laittaisin esikoisen johonkin toiseen kouluun sitten, kun asia on ajankohtainen).

On kuulemma ollut yleisesti tiedossa, että kosteusvaurioita on löydetty jo vuodesta 1996 alkaen. Näiden 11 vuoden aikana tilannetta on korjattu pienillä pintapaikkauksilla, kuten mm. luokkien lattiapinnotteiden vaihtamisella. Niin, se mikä ei näy, ei haittaa. Kosmeettisista korjauksista huolimatta sekä opettajat että oppilaat ovat sairastelleet melkoisesti. Nyt käyttökiellossa on koulun jumppasali (eikä ruokalassakaan voi kovin pitkään oleskella ennen kuin oireita ilmaantuu). Kuulemma silloin kultaisella 70-luvulla, kun tuokin koulu rakennettiin, oli ihan yleisenä käytäntönä jättää rakennusjäte lattioiden alle. Kolmekymmentä vuotta kun se siellä muhii, niin keitos on valmis.

Mitä tekevät tämän kaupungin päättäjät? Eivät mitään. Nostelevat käsiään ja sanovat, että ei ole rahaa, voi voi. Kyllä minä tiedän, että jos liikuntavirastolle on budjetoitu x euroa, sitä ei opetustoimi voi käyttää, vaikka liikuntavirasto ei kaikkea rahaa tarvitsisikaan. Mutta miksi, oi miksi, tänne rakennetaan uusi palloiluhalli entisen viereen ja sitten sanotaan, että homekoulua ei ole varaa korjata? Eikä siinä vielä kaikki: ensi vuonna peruskorjataan pieni ruotsinkielinen koulu (tällä alueella) ja sen jälkeen tämän alueen lukio, koska niiden opetustilat ovat vanhanaikaisia. Vaikuttaa vähän siltä, että homekouluun ei kukaan halua koskea pitkällä tikullakaan. Niin että sori vain te kaikki, jotka joudutte homeisessa rakennuksessa aikaanne viettämään. Rehtorin ratkaisu tilanteeseen on se, että homeen takia sairastavia oppilaita siirretään tarpeen tullen muihin kouluihin. Melkoista hölmöläisten puuhaa, mielestäni.

Lehdessä olleessa mielipidekirjoituksessa vaadittiin koulun purkamista välittömästi ja uuden rakentamista tilalle. Kaikkien kuulemieni asianhaarojen perusteella alan myöskin olla samaa mieltä. Puskutraktori paikalle vain! No mercy!

Kyllä on harvinaisen paskasti hoidettu asia. Kenet vedetään edesvastuuseen? Kenelle voisi tilanteesta kannella? Kenen vika, että mitään ei tehdä?

Mitä tekee kotiäiti normaalin rankan päivän päätteeksi?

Illalla, kun vauva oli jo käynyt yöunille (klo 19.30) ja mies ja isommat lapset olivat tulleet vikasta liikkarista (klo 20.15), pääsin ihan yksin ruokakauppaan. Naurakaa vain, mutta tuo on monesti viikon tähtihetki. Kun tulin kaupasta kotiin (klo 20.50), isommat olivat jo syöneet iltapalan ja olivat hammaspesulle menossa. Minä ryhdyin siivoamaan ihan kaikessa rauhassa, kun lapset olivat menossa nukkumaan. Siivottuani (klo 21.50) talo oli ihanan hiljainen, joten otin lasin punaviiniä ja ryhdyin silittämään lakanoita.

Olen aina tykännyt silittämisestä. Siinä yhdistyvät huvi ja hyöty: näyttää tekevänsä jotain erittäin hyödyllistä, mutta samalla saa nautiskella omassa rauhassa ja omasta rauhasta.

Nyt pari tuntia myöhemmin, kaksi lasia punkkua juotuani ja ison pinon lakanoita silitettyäni voin sanoa, että olo on tosi rentoutunut ja akut latautuneet. Eikä haittaa yhtään se, että mies on huomisen päivän työmatkalla Ruotsissa. Terapiaa tämäkin ;)

Elämä kulkee nyt niin tasaisesti omia uomiaan, ettei ole mitään erityistä kirjoitettavaa:

Vauva on alkanut herätä aamulla kello kuusi (haukotus). Ei tainnu untenmaille uudelleen, vaikka kuinka yrittäisi rintaa tyrkyttää, vaan herää kakkahätään. Ja kun ollaan käyty pytyllä, jaksaa keikkua hereillä sen pari tuntia - jonka jälkeen isommat lapsetkin ovat jo hereillä. Eteenpäin ei vielä pääse, ja sekös harmittaa. Sylissä ollessaan haluaisi vain seistä. Kiinteitä ollaan aloitettu kerettiläisesti omena-päärynällä. Omena ei taida kuitenkaan oikein sopia, kun sai suun ympäryksen täyteen punaisia näppyjä. Muita maisteltuja ruokia ovat maissinaksut ja riisikakut. Ja ne kelpaavat mainiosti.

Päivien kulku on suunnilleen sama: herätys, aamutoimet, pihalle tai jonkun lapsen vienti kerhoon. Siivousta, pyykinpesua, ruuanlaittoa, siivousta uudelleen että mahtuu myöhemminkin ruokaa tekemään. Ulkoilua, ruokailua, iltatoimet ja nukkumaan. Välissä on useita erotuomarointeja ja muuta järjestyksen pitoa.

Mies toissapäivänä puheli, että olisi lähtenyt pikavisiitille isänsä luo ja ottanut lapset mukaan. Iloitsin jo mielessäni muutamasta tunnista omaa aikaa täällä kotona, mutta kivillehän tuo meni. Tietenkin. Tänään on jälleen luvassa pitkä päivä, kun heti töiden jälkeen mies menee isänsä kanssa syömään ja sen jälkeen vielä kavereidensa kanssa oluselle. Mutta en minä valita (ainakaan ääneen).

Juuri tällä hetkellä toivoisin voivani herätä tästä painajaisesta. Elämä sucks, etenkin tämä äitinä oleminen.

Kun jokainen aamu alkaa itkupotkuraivarilla, mitä muuta voikaan odottaa. Päivät eivät ainakaan ole tasaisen harmaita, kun koskaan ei tiedä, milloin räjähtää. Joka ikinen asia antaa aihetta tappelulle: mitä pienempi juttu, sitä suurempi matsi. Puhe äänenvoimakkuudesta riippumatta ei tehoa. En tiedä, enkä halua kokeillakaan, tehoaisiko väkivalta. Tokkopa.

Olen selvässä palkkakuopassa. Kotiäidin tuloja pitäisi todella kipeästi nyt tarkistaa. Tämä työ on erittäin vaativaa ja vaarallista. Ympärivuorokautista, kuluttavaa (hiukset harmaantuvat silmissä) ja yksinäistä. Ei puhettakaan tasa-arvosta tai kunnioituksesta. Siitä huolimatta ikälisiä, indeksikorotuksia, ylityölisää sun muita etuuksia ei kuulu eikä näy. Eläkekään ei kartu näiltä vuosilta. Piinavuosilta, tekisi mieleni sanoa. Mitäköhän ne Kelassa tuumaisivat, jos ihan pokkana soittaisin ja näillä perusteilla vaatisin itselleni lisää liksaa?

Jos äiti pyytää, siitä viis. Jos äidiltä pyydetään, niin olisi pitänyt tapahtua jo. "Mitä se äiti kuhnii?" "Miksi mä en saa?" "Mä haluun nyt heti justiinsa!!" Joka ikinen pyyntö pitää perustella niin hyvin, että sitä ei enää oikein jaksa pyytää. Mieluummin tekee itse kuin käyttää joka kerta tuhottomasti aikaa siihen, että pyynnön kohde ymmärtää, että apu olisi ihan oikeasti tarpeen. Sama kieltämisen suhteen. Mitä sitä kieltämään, kun kukaan ei kuitenkaan kuuntele. Eikä tottele. Mistä tuli mieleen, että kun tässä eräänä päivänä pyysin mieheltä jotain pikkuasiaa (siis kyse oli ihan jostain triviasta; kenkien laittamisesta kenkähyllyyn eteisessä tms.) ja mies _kehtasi kysyä "Miksi?", niin vastasin, että ihan vain siksi, että se tekisi minut niin kovin iloiseksi. Ja ihan totta, melkein itkin ilosta, kun homma hoitui tuosta noin vain. Eikö olekin surullista. 

Tekisi mieli toivottaa tuo kolmevuotias Jousimies hornan tuuttiin. Tai antaa ensimmäiselle vastaantulijalle. Voisin vaikka maksaakin vähän. Juuri nyt en jaksa hirveästi välittää.

Vauva täytti tänään puoli vuotta. Ihan on haikea huomata, että (mahdollisesti viimeinen) vauvani on kovaa vauhtia kasvamassa taaperoksi.

Merkkipäivän kunniaksi kävimme neuvolassa ja reiteen saatiin eka piikki. Luovutin: en jaksanut metsästää Infanrix-rokotetta enää, joten Pentavac-rokote annettiin kaikesta huolimatta. Ehkä se ei haittaa... Terveydenhoitaja oli vahvasti sitä mieltä, että kun hienosti ollaan oltu täysimetyksellä kuusi kuukautta, niin nyt pitäisi kiinteitä saada vauhdilla menemään. En ilmaissut ainakaan kovin voimakkaasti eriävää mielipidettäni ;) Kuulemma etenkin puuroja pitäisi alkaa syöttää, mielellään sekä aamulla että illalla. Tulinpa kertoneeksi, että eilen jo korkkasimme tämän puuro-osaston (hurja pikkusormen kynnellinen/lusikankärjellinen kaurapuuroa omin käsin lusikalla suuhun vietynä - ei tullut leualle :) ). Tänään jatkoimme rauhallista soluttautumista sekasyöjän maailmaan: vauva antaumuksella imeskeli puolikkaan viinirypäleen (valkoinen kivetön) illalla kokouksessa. Siitä se lähtee...

Mitä tuohon liikkumispuoleen tulee, niin kovasti vauvaa harmittaa, kun lelut vain loittonevat, vaikka hän kovasti yrittää niiden luo päästä. Peruuttaminen on siis hallussa :) Myös kellonviisarina pyöriminen onnistuu: siihen suuntaan on nenä saatava, mistä kuuluu esikoisen tai keskimmäisen ääni. Uusinta uutta (tai no, pari viikkoa vanha juttu jo) on konttaus- tai karhukävelyasennossa heijaaminen. Ehkä tässä pian saamme todistaa etenemistä nenän näyttämään suuntaan.

Meitä on hellitty mahtavilla keleillä. Ei uskoisi, että elämme vasta maaliskuuta. Ihan tulevat Lontoon ajat mieleen: narsisseja, ruusuja, tulppaaneja, vihreää ruohoa, lämmintä auringonpaistetta, katukahviloita (joissa ei ikinä ehtinyt käydä - eikä kyllä ollut varaakaan), rentoa meininkiä. Mieletöntä!

Talvi on mennyt neuloessa, vaikka esikoisen villahousut eivät olekaan vielä valmiit. Lankaa on vaikka millä mitalla, ja sormia syyhyttää päästä neulomaan itselleni ihania toppeja. Lasten mummo hoitaa neulomisen lapsille, joten minä voin huoletta keskittyä itseeni ;)

Neulomisen lisäksi on ihan selvästi aika nostaa ompelukone ja saumuri kaapista. Kaivelin kangaslaatikoitani tänään ja löysin muutaman imetyspaitakankaan odottamasta. Niiden lisäksi kipaisin Eurokankaassa (jonka liikevaihtoa rikastutin 160 euron verran) ja ostin pari uutta paitakangasta lisää, lastenhuoneeseen uudet verhot (pitää vielä ommella) ja kummitytölleni kyläilytakkikankaan. Siitä takista tulee ihqu, sanokaa minun sanoneen :)

Suunnitelmia olisi vaikka muille jakaa, mutta eräs tuttu ongelma seuraa matkassa edelleen: aikapula. Päivät menevät tiiviisti lasten kanssa puuhatessa ja kotihommia tehdessä, joten öisin olisi sitä aikaa sitten ommella. On vain sen verran äänekästä puuhaa, ettei ihan hirveän myöhään viitsi sitä tehdä. Puikkojen kilinä ei naapuriin kuulu, mutta ompelukoneen ruksutus kyllä. Niinpä tehokasta ompeluaikaa on noin tunti vuorokaudessa, kun lapset on ensin saateltu unten maille. Harmi sinänsä, sillä vaikka olenkin nopea ompelija, yhden paidan ompelemiseen menee kuitenkin vajaat pari tuntia. Puhumattakaan kankaan leikkuusta (jonka mielelläni delegoisin jollekin muulle, jos voisin).

Ah ja voih, jos saisin toivoa, toivoisin muutamaa kolmen tunnin pätkää ihan vain itselleni ompeluajaksi. Toivossa on hyvä elää...

Keskimmäinen bongasi tänään parvekkeella kärpäsen. Juoksi sen jälkeen lujaa sisälle ja huusi mennessään. Kun oli rauhoittunut, kyseli, mikä se ötökkä oli. Kerroin, että se on kärpänen.

K: Se puree.

Ä: Sitä se ei tee, vaan se vain surisee ja lentelee ympäriinsä.

K: No sitten mä syön sen.

Aah, kevät :)