Arki koittaa täälläkin näin elokuun kunniaksi, kun miehellä oli tänään eka työpäivä ja minäkin pääsin illalla maistamaan työntekoa. Otin nimittäin vastaan kahden viikon pestin sijaisena. No, pehmeänä laskuna tätä pestiä voi pitää, sillä opetusta on vain neljä tuntia viikossa :) Eipä tuo vähäinen tuntimäärä haittaa. Ihan kiva päästä taas vähän opettamaan, ottamaan tuntumaa työelämään ennen kuin vetäydyn jälleen hetkeksi pois, opiskelemaan.

Töitten jälkeen päätin käyttää tilannetta hyväkseni ja lähdin vähän kiertelemään kaupoissa. Kuopus kaipailee uusia vaatteita, jotta on, mitä viedä päiväkotiin varavaatteiksi. Koska koulun alkuun on enää vajaat kaksi viikkoa (hui!), piti käydä vähän ostelemassa koulutarvikkeitakin :) Ja pian kastettavalle kummitytöllekin kävin jo vähän katsastamassa kastelahjaa. Eli aika pitkään meni kaupoissa kierrellessä.

Yllättävän paljon oli "vaunukansaa" liikenteessä, mutta yhtään liinailijaa en tällä kertaa nähnyt. Eikä niissä vaunuissakaan ole mitään vikaa, mutta tuntuu, etten kyllä ikinä totu siihen, kun vauva itkee vaunuissa. Jokin primitiivinen äitivaisto lähes aseella uhaten käskee minua ottamaan itkevän vauvan syliini, mutta eihän niin voi tehdä. Sen sijaan pitää vain kävellä äkkiä ohi, itkun kantamattomiin ja toivoa, että ne vaunua heijaavat ihmiset (tai ainakin yksi niistä) tulisivat järkiinsä ja nostaisivat vauvan syliin sen sijaan, että yrittävät vain heijata lujempaa ja samalla tunkea tuttia vauvan suuhun. Tosin erittäin elävästi muistan sen yhden junamatkan, kun esikoinen oli n. 1,5kk. Oltiin miehen ja vauvan kanssa tulossa junalla kotiin, kun vauva aloitti vaunuissa hirveän parkunan. Oli talvi ja oma pysäkki tosi lyhyen matkan päässä. Ja jostain kummasta mielessäni oli vain se, että jos nyt nostan vauvan pois vaunuista ja otan rinnalle, niin se kyllä paleltuu. Niinpä hoin miehelleni epätoivoisena: "Mä en voi tehdä mitään" ja mies jatkoi raivoisaa vaunujen heijaamista. Myös koko kävelymatkan asemalta kotiin. Ja vauva parkui ihan hädissään ja naama punaisena. En vieläkään oikein ymmärrä, miksi vauvan nostaminen vaunuista syliin siellä junassa olisi ollut jotenkin kauheaa. Helpommalla oltaisiin päästy, jos olisin nostanut vauvan syliin ja imettänyt - vaikka sitten asemalla seisten. Onneksi sittemmin "tulin järkiini" :)

Kiva muuten huomata, että enää vauvan itkun kuuleminen ei saa maitoa herumaan. Noloahan se olisi tuolla kaupungilla kävellä paita edestä märkänä :D