Niinhän siinä kävi, että päivähoidon aloituksesta ennätti mennä n. kuukausi, ja "kuherruskuukausi" on nyt ohi. Esikoinen jää päiväkotiin erittäin mielellään, hyvä, että edelleenkään muistaa edes vilkuttaa ennen kuin säntää leikkimään, mutta kuopus. Voi pientä rakasta kuopusta. Sekä eilen että tänään on pikkuinen jäänyt päiväkotiin itkien. Sydäntäsärkevä itku ja huuto "äitiiii" kuuluu vielä, kun ovi painuu kiinni ja itse lähden kävelemään asemalle :(( Onneksi sentään jää aina jonkun hoitajan syliin.

Kyllä on käynyt eilen ja tänään asemalle kävellessäni mielessä, pitäisikö sittenkin tätä päiväkotielämän aloitusta siirtää. Olenko liian itsekäs, kun haluan saada opinnot jälleen käyntiin, että voisin joskus valmistuakin? Rääkkäänkö rakkaita lapsiani, kun julmasti vien heidät päivästä toiseen päiväkotiin?

Vähän omaa oloani (ja syyllisyyden- ja riittämättömyydentunteitani) helpottaa tieto siitä, että kun haen lapset päiväkodista iltapäivällä, on kuopus siellä erittäin iloisena ja touhukkaana ja että hoitajat kertovat päivän menneen eroitkuista huolimatta erittäin hyvin. Ehkä tämä tästä - etenkin kun opiskelut on nyt kunnolla pääsemässä vauhtiin.

Voi voi, mitä sitä nyt tekisi...?