Olen tässä syksyn kuluessa vähän miettinyt, mitä minä täällä koulussa oikein teen. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin päätavoitteena tässä on maisterin papereiden saaminen - ja laiskana ihmisenä luonnollisesti toivon homman järjestyvän mahdollisimman vähällä vaivalla ;) Aloitin pedalla syksyllä 2002 ja yksi äitiysloma on tässä ollut tauottamassa näitä opintoja. Hieman tuntuu tervanjuonnilta koko koulu, toistaiseksi.

Silloin kolme vuotta sitten minut otettiin sisään tanssipedalle, suuntautumisvaihtoehtona klassinen baletti. Suomessahan tilanne on sellainen, että korkeakoulutettuja baletinopettajia valmistuu teoriassa täältä pedalta (TeaKista), mutta käytäntö taas puhuu ihan toista. On tunnettu tosiasia, että Teatterikorkeakoulun tanssilinjat (sekä alempi että kaikki ylemmät korkeakoulututkinnot, eli tanssija, opettaja ja koreografi) ovat täysin nykytanssipainotteisia. Niinpä kun toivottavasti reilun vuoden kuluttua saan paperit kouraani ja marssin ulos näistä ovista, olen vain näennäisesti korkeakoulutettu baletinopettaja. Oikeasti olen korkeakoulutettu tanssinopettaja, jonka koulutukseen ei syystä tai toisesta vain sattunut kuulumaan klassisen baletin opintoja, oli kyse sitten oman ammattitaidon ylläpitämisestä eli treenitunneista tai alan didaktisista opinnoista eli siitä, mikä on oikea tapa tehdä liikkeet. Kumpikin edellämainituista on täysin opiskelijan (eli minun, laiskan ihmisen) omasta aktiivisuudesta ja aloitteellisuudesta kiinni: yritän epätoivon vimmalla löytää sellaisia treenitunteja, joissa pääsisin käymään ja iltamyöhään yritän opiskella liikkeiden oikeaa suoritustapaa kirjoista, joita olen löytänyt kirjastosta. Jo ihan maalaisjärjellä ajatellen tuo ei voi olla mitenkään päin fiksua.

Jotain positiivista sentään: vaikka en oman taiteenalan opintoja juurikaan pysty tekemään, saan sentään ihan kattavasti tietoa somaattisuudesta (meillä on tänä syksynä kaksi kertaa viikossa Pilatesta), improvisaatiosta ja koreografiasta (täysin nykytanssipohjalta, tosin pääperiaatteita voi tietyissä rajoissa soveltaa myös klassisessa baletissa), liikeanalyysistä (Labanin, erään nykytanssisuunnan uranuurtajan oppien mukaan), yleisdidaktiikasta (miten yleensä opetetaan), erikoispedagogiikasta (mm. vammaisten lasten opettaminen), kasvatuksen, kehityksen ja oppimisen yleispiirteistä (juu, konstruktivismi on hallussa), kasvatuksen historiallisista ja filosofisista periaatteista (oli muuten tajuttoman mielenkiintoinen kurssi!) sekä tutkimuksen tekemisestä (eli teemaseminaari, josta sain muuten asteikolla 1-5 numeron 4). Näiden hyödyllisten asioiden lisäksi saan treenata - mikäli vain haluan - niin paljon nykytanssia kuin vain on lukujärjestykseen merkitty. Lisäksi minulla on mahdollisuus osallistua vähintään yhteen, mielellään kahteen nykytanssiproduktioon, tahtoo sanoa, esiintyä julkisesti nykytanssijana *nou nou*. Ei voi mitään, mutta tekisi mieleni kirota ja raskaasti.

Näitä olen siis päässäni pyöritellyt päivittäin ja harmitellut sitä, että sillä aikaa, kun opiskelen asioita, jotka eivät työssäni minua paljoakaan auta, vien lapseni toisten ihmisten hoidettaviksi. Tajutonta ajan ja energian tuhlausta!

Mutta! Tänään oli eka kerta koreografia ja improvisaatio -kurssista, ja yllättäen tunnin jälkeen tajusin, että tämähän on hienoa. Teemme asioita, joita ei normaalisti työssä tulisi tehtyä. Vaikka kurssi on nykytanssipohjainen, siitä ilmeisesti myös tällainen tuleva baletinopekin hyötyy :) Ei tämä opiskelu taida niin tyhmää ollakaan...