Viime viikon loppupuolella elettiin miehen kanssa jänniä aikoja. Entisessä kotikaupungissamme, vanhempieni lähellä oli tontti myynnissä. Tontilla talo, jota myytiin purkukuntoisena. (Tämä lähinnä siksi, että myyjältä poistui vastuu talon kunnosta. Talo itsessään on pieni rintamamiestalo, ei mitenkään loistavassa kunnossa, mutta kyllä siellä olisi jonkin aikaa asumaan pystynyt.) Kävimme keskiviikkona katsomassa tonttia, ja siitä saivat alkunsa erilaiset tulevaisuuden visiot: vuosi asumista siinä vanhassa talossa ja samaan aikaan takatontille uusi talo pystyyn. Sitten muutto uuteen taloon, ja puolikas tonttia myyntiin. Ehdittiin miettiä jo lasten tulevaa päiväkotiakin, sekä sitä, miten järjestetään minun koulumatkani ja miehen työmatkat.

Erittäin hyvä tarjous tehtiin sitten eilen. Elättelimme toiveita, että reilun vuoden kuluttua asuisimme itserakentamassamme talossa mukavalla alueella lapsuuden kotikaupungissa. Eilinen ilta meni jännityksen vallassa. Välittäjä oli sanonut ilmoittavansa heti, kun myyjä on tehnyt päätöksen. Tarjouksia oli siihen mennessä tullut yhteensä kolme ja myyjän oli tarkoitus päättää samana iltana. Vielä iltayhdeksältäkään ei ollut miehen puhelin soinut.

Tänään, aamutunnin jälkeen, kun olin pukkarissa, puhelin soi. Mies soitti. Vaikka tarjous oli ollut hyvä ja vaikka meillä oli mahtavat tukijoukot takana, myyjä päätti myydä tontin jollekin toiselle. Syynä se, että tällä toisella oli jo lainapäätös takataskussa, kun me vasta olisimme menneet lainaa pankista pyytämään.

Harmittaa, vaikka ei pitäisi. Äitini sanoin:" Jos ette tätä saa, niin aina tulee toisia tontteja." Luotetaan siihen - ja mietitään uusi viisivuotissuunnitelma :)