Tänään, kun jälleen ravasin painava reppu selässäni kieli vyön alla paikasta toiseen muistin, mitä joskus yläasteikäisenä usein ajattelin.

Kaipauksella mietin sitä aikaa, kun ei vielä ollut koulussa (eikä päiväkodissa - äitini oli pph kunnes täytin 5v), eikä tarvinnut välittää kellosta. Sai nukkua siihen asti kuin halusi, sai syödä silloin kun oli nälkä (no joo, oli meillä jonkinlaiset ruoka-ajatkin), ei tarvinnut olla paikassa x tiettyyn, jonkun toisen määräämään aikaan. Ei ollut mikään kiire minnekään!

En ole kellon kanssa elävää tyyppiä, ja ahdistaa se, kun pitää suunnitella elämä minuuttiaikataulun mukaan. Ehkä samasta syystä olen kiinteitä aikatauluja vastaan. Meillä ei ole tiettyjä ruoka-aikoja eikä nukkumaanmenoaikoja. Nälkä kun voi olla eri aikaan eri päivinä samoin kuin väsy voi tulla toisinaan myöhemmin ja toisinaan aikaisemmin. Harmi vain, että bussit ja junat eivät liikennöi saman periaatteen mukaan...

Toisaalta, en tiedä, sopisiko minulle (tai sietokyvylleni) latinalaisen maailman mañana-tyyppinen ajattelu. Kaikesta huolimatta, jos sovitaan, että jotain tapahtuu tiettyyn aikaan tai tietyssä ajassa, niin soisin homman sitten menevänkin niin. Kunhan ei joka päivä tarvitsisi kiirehtiä bussiin veren maku suussa tai miettiä, miten pääsen perille, jos vaihtoyhteys ei toimikaan niin, kuin aikataulussa annetaan ymmärtää. Ja kunhan välillä saisi vain olla ja unohtaa ajan kulumisen. Kun se kuluu joka tapauksessa, juoksin minä sitten tai en.

Olisi mahtavaa kokea vielä se ajasta vapaa tunne, minkä lapsuudesta muistan.