Olen jonkin aikaa jo tätä miettinyt, ja kun jälleen pitkästä aikaa (enkä ollenkaan tajua miksi ihmeessä!) kävin lukemassa vauva-lehden nettikeskusteluja, ajattelin kirjoittaa sanoiksi ajatukseni. Minua ihmetyttää suuresti se mahdoton vimma, jolla jo pikkuvauvoja aletaan kouluttaa. Noin. Siinä se tuli.

Voi olla, että olen itse ollut erittäin onnekas, kun kumpikaan lapsista ei ole kouluja vielä tarvinnut/kaivannut. Tai pitäisikö sanoa, etten itse ole kokenut kaivanneeni lasten kouluttamista. Alussa kummatkin ovat hyvin nopeasti hiffanneet, mikä on yön ja päivän ero. Lieneekö osasyynä se, että ovat sattuneet syntymään vuoden pimeimpään aikaan, mene ja tiedä. Lapset ovat saaneet nukkua silloin, kun heitä on nukuttanut ja syödä suunnilleen silloin, kun heillä (ja minulla) on ollut nälkä. Kuinka ollakaan, ilman mitään kouluttamisia ja kellon kanssa elämistä nämä uni- ja ruoka-ajat ovat osuneet suurin piirtein samoille kohdille. Imetysajoista en tässä puhu nyt mitään, sillä siinä asiassa olen mennyt alle puolitoistavuotiaan kanssa täysin lapsentahtisesti, toisin sanoen imettänyt 15 minuutin - 3 tunnin välein. Tarkkaa aikaa en osaa sanoa, kun en ole sitä kellosta seurannut :)

Ne, jotka ovat aikaisen koulutuksen kannalla perustelevat sitä usein sanomalla, että pieni ja vähän isompikin lapsi kaipaa rutiineja. Siksi, mitä aikaisemmin ne (aikuisten luomat) rutiinit otetaan käyttöön, sitä turvallisemmaksi lapsi tuntee olonsa. Minä sanon, että se, mikä sopii yhdelle, ei aina sovi toiselle. Näin.

Myönnetään, rutiineissa on puolensa. On erittäin lohduttavaa (aikuiselle) tietää, että kun syödään klo x, niin lapsi menee päiväunille klo y ja nukkuu z tuntia. En ole kuullut lapsesta, joka tuntisi kellon yhtä tarkkaan kuin aikuinen. Itse olen sitä mieltä, että lapselle turvaa tuovat nimenomaan ne asiat, jotka toistuvat säännöllisesti ja tietyssä järjestyksessä. Itse kellonaika, koska jokin tapahtuu, on lapselle ykshailee. Tärkeämpää on sen sijaan se, että lapsi tietää, että ruuan jälkeen on päiväunien aika, jolloin saa nukkua sen verran, kun nukuttaa. Mikäli lapsi herää joka aamu samoihin aikoihin, osuvat melko luonnollisesti nämä ruoka- ja uniajat samoille ajoille päivittäin. Mikä yllätys!

Yhtä yllättävää on mielestäni se, että vaikka herättäisiinkin joka aamu vähän eri aikaan, niin siitä huolimatta päivät sujuvat suht hyvin ilman kiljuvan nälän tai tajuttoman väsymyksen aiheuttamia raivareita. Etenkin silloin, kun puhutaan alle puolitoistavuotiaista. Tai sitten aika vain kultaa muistot :)

Minusta on kovin surullista se, miten jo kaksikuiselle aletaan muovata rytmiä, joka sopii äidille paremmin. Eihän tätä näin perustella, vaan sillä, että onhan se lapsellekin helpompaa, kun voi ennakoida päivän kulkua. Kuinka moni kaksikuinen ihan oikeasti ennakoi päivän kulkua, kysyn vain? Kaksikuisen päivä menee syödessä, nukkuessa ja valveillaolossa. Melko järjestyksessä nuo mielestäni menevät, kaiken lisäksi. Kun tulee nälkä, syödään. Kun väsyttää, nukutaan. Kun herätään, ollaan valveilla.   

Useamman lapsen perheissä pienen vauvan kouluttamista rytmiin perustellaan sillä, että koska isommalla/isommilla lapsilla on tietty päiväjärjestys, pitää se vauvallekin tehdä tutuksi hyvissä ajoin. En kiistä, etteikö kaikkien lasten yhtäaikainen päiväuniaika helpottaisi äidin elämää hieman. Itsekin olen sitä toivonut. Mutta miksi ihmeessä tällä perusteella pyritään joskus rajoittamaan myös kaksikuisen ruoka-aikoja? Pelätäänkö, että isompi lapsi oppii napostelukulttuurin, jos näkee pikkusisaruksensa käyvän rinnalla useammin kuin hän käy pöydän ääressä syömässä?

Seuraava koulutusvaihe tulee vauvan eteen noin nelikuisena, ja usein neuvolan kehoittamana. Pitää aloittaa kiinteiden ruokien syömisen treenaaminen, että se sujuu sitten, kun lapsi on puolivuotias. Enpä ole vielä tavannut (tervettä) lasta, joka ei osaisi kiinteitä syödä ennen kuin menee kouluun. Tai lasta, joka ei tietäisi, miten lusikkaa käytetään. Oppivathan aasialaiset lapsetkin syömään syömäpuikoilla, vaikka alussa syövätkin pitkään sormin.

Sitten onkin aika aloittaa unikoulu. Lukkarin oppiin pääsevät kaikki ne vauvat, jotka eivät onnettomuudekseen osaa nukkua läpi yötä reilu puolivuotiaina. Olen pitkään miettinyt, kumpi onkaan hankalampaa: imettää öisin unen pöppörössä pari kertaa, kun vauva nukkuu vieressä vai herätä useita kertoja taputtamaan, hyssyttämään, silittelemään ja kantelemaan huutavaa vauvaa. No, kukin taplaa tyylillään. Kun _minun unestani on kyse, menen sieltä, missä aita on matalin ja näin _meillä nukkuu koko perhe hyvin. Ja jottei kenelläkään menisi palkokasvi poikittain nenuun, niin lisään vielä, että lapsissakin on eroja. Surullista on silti edelleen kuulla, miten jotkut äidit toteavat, että nyt taitaa olla sen huudatusunikoulun aika. Lasta siis saa huudattaa (sehän vain vahvistaa keuhkoja), mutta jos aikuista koulutettaisiin samalla tavalla, se olisi ilmeisesti jo kidutukseksi tai rääkkäykseksi luettavaa toimintaa.

Kun lapsi täyttää vuoden, on aika laittaa lapsi koulutukseen, jossa hänestä tulee mahdollisimman itsenäinen. Monien mielestä tämä tarkoittaa sitä, että viimeistään tällöin on imetys lopetettava. Yli yksivuotias imeväinen on ihan varmasti myöhemmin läheisriippuvainen, sillä onhan se aivan luonnotonta, että niin iso ihminen roikkuu äidin tisseissä kiinni. Kamalaa! Ilmeisesti samalla pitäisi vieroittaa se perheen isäkin, sillä ymmärtääkseni niilläkin on tapana roikkua äidin tisseissä kiinni. Mieletöntä läheisriippuvuutta. Yök, miten naiset sitä kestävätkään. Ja pitäähän nyt taaperoikäisen osata tehdä yhtä ja toista ilman apua. Ei siihen enää äitiä tarvita. Tai korkeintaan isä voi auttaa, jos lapselle tulee jokin hätä. Toisaalta, jos jääräpää-äiti kuitenkin kaikkien varoituksista huolimatta katsoo, että imetyksen jatkamisesta on hyötyä sekä lapselle että hänelle (mm. vähentää rinta- ja kohtusyöpäriskiä, sekä vahvistaa luustoa) eikä suostu lasta väkisin vieroittamaan, niin silloin ollaan sitä mieltä, että äiti perheen hyvinvoinnin kustannuksella tekee kiusaa mm. isälle. Kun eihän isä voi mitenkään muodostaa kiintymyssuhdetta lapseensa, jos tämä edelleen käy äidin rinnalla ottamassa huikkaa. Jännittävä juttu tässä mielestäni on se, että yleensä lapset oppivat aika pian, että isän kanssa ollaan vähän eri tavalla kuin äidin kanssa. Eivät lapset ole tyhmiä - vaikka aikuiset välillä ovatkin. Tyhmäksi kasvetaan, ei synnytä :)

Mikä mahtaa olla seuraava koulutusvaihe? Päiväkodissa on usein eri meininki kuin kotona. Niinpä ennen kuin lapsi menee päivähoitoon, hänet siihen koulutetaan. Usein tämä tarkoittaa sitä, että kotona rutiinit ja rytmit muutetaan sopimaan päiväkodin arkeen. Mikäli äiti on imettänyt, hän pyrkii vähentämään päiväimetyksiä, koska eihän lapsi päiväkotipäivän aikanakaan saa rintaa.  

Sitten lapsi meneekin jo "oikeaan" kouluun, ja varsinainen kouluttaminen alkaa. Ja sitä sitten kestääkin seuraavat 50 vuotta, jos tämä nykyinen maailmanmeno pysyy. Tätä taustaa vasten soisin, että ensimmäiset kaksi vuotta lapsi saisi olla ilman erilaisia, aikuisten mielestä välttämättömiä kouluja. Oppiihan lapsi kävelemäänkin ilman, että hänet laitetaan kävelykouluun. Olisi myös mukavaa, että lasta ei pyrittäisi itsenäistämään kovin aikaisin. Tai sitten tulisi muistaa, että kun kolmetoistavuotias on kaikki illat teillä tietämättömillä, hän on erittäin itsenäinen, eikä suinkaan kuriton ja huonostikäyttäytyvä kakara. Kolikolla on kaksi puolta. Niih.