Olen aina inhonnut ruuanlaittoa. Yläasteellakin sain ysillä valinnaisaineista kotitalouden vaihdettua musiikkiin, kun perustelin vaihdon todella hyvin reksille. Kaksi vuotta köksää riitti, vaikka olin kuvitellut, että se olisi kivaa. Ei voinut mitään, tykkäsin kuorolaulusta sun muusta enemmän kuin patojen hämmentelystä.

Englannissa opiskellessani pärjäsin hienosti ruokavaliolla, johon kuului mahdollisimman vähän kokkaamista, mutta joka ei silti koostunut mikroaterioista tai pelkistä herkkupaloista. Aamupalaksi söin silloin jo aina puuron. Sainsbury's -ruokakaupasta löysin suomalaisia pieniä pyöreitä näkkäreitä, ja ne kävivät hyvin puuron kyytipoikina teemukillisen kanssa. Lounaan söin - jos söin - koulussa. Koulua vastapäätä oli pieni Sandwich-kauppa, josta sai tajuttoman herkullisia ja isoja täytettyjä sämpylöitä. Toisinaan oli niin kiire juosta tunnilta toiselle, että lounaan virkaa toimitti häthätää syöty myslipatukka tai banaani. Illalla kotiin tultuani keräsin lautaselleni usein tonnikalaa purkista, keitettyjä makaroneja sekä pilkottuja porkkanoita, kurkkua, paprikaa ja tomaattia, jotka napsin raakana. Jos oli syytä juhlaan, valmistin pienen erän dippikastiketta ja herkuttelin siten. Kyytipoikana pita-leipätasku ja iso muki teetä. Nam. Joskus paistoin itselleni kananmunia tai kalapuikkoja. Riitti minulle hyvin.

Esikoisen synnyttyä jatkoin vielä puolisen vuotta siten, että ravintoni koostui lähinnä leivästä, makaronista, kaurapuurosta ja raaoista kasviksista. Oli muuten vaikeaa alkaa tarjoilla vauvalle kiinteitä ruokia tämän täyttäessä 6kk, kun en todellakaan ollut mikään ruuanlaittaja. Pihinä en myöskään halunnut laittaa rahaa purkkiruokaan, joten jotain oli tehtävä. Nöyrryin, ja kirjoitin muistiin kaikki äitini valmistamat herkkuruuat (kuka se aina sanookaan, että äidin tekemä ruoka on parasta? ;) ), ja aloin kokata. Mies oli ihan innoissaan, sillä nyt hän pääsi töistä tullessaan valmiiseen pöytään. Minä en hurraata huutanut, mutta lapselle piti näyttää esimerkkiä (vaikkei hyväkäs alkanutkaan kiinteitä syömään kuin vasta reilun vuoden iässä).

Kuopuksen synnyttyä olin jo melko rutinoitunut ruuanlaittaja. Aamulla tein puuron itselleni ja lapsille, päivällä syötiin edellisillan ruuan loppuun, ja illaksi tein uuden ruuan, jota mieskin söi hyvällä ruokahalulla tultuaan töistä kotiin. Toisinaan mies auttoi ruuanlaitossa niin, että lähti aamulla vähän myöhemmin töihin, jolloin sai jonkin ruuan uuniin kypsymään ja näin helpotti minun työtäni kotona.

Liekö keski-ikäistymisen merkki - tai vastuullisen vanhemman - mutta nykyään jo vähän suunnittelen, mitä ruuaksi teen. Edelleenkään kokkaaminen ei huvita yhtään, mutta koska lapsille täytyy antaa ruokaa (muutakin kuin leipää ja vihanneksia), jonkun on pakko kokata. Meillä se harmikseni on yleensä minä. Lähes joka päivä, kun tulen lasten kanssa päiväkodilta kotiin, menen ensimmäiseksi keittiöön ja katsastan, mitä raaka-aineita meillä on kaapeissa. Valehtelisin, jos väittäisin, että teen sen mielelläni. Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole useampaan kertaan miettinyt kokin palkkaamista. Kyllä minä söisin, jos joku muu kokkaisi. Ei tuo ole vieläkään lempipuuhaani.

Joskus lukioaikana yhtenä kesänä meillä oli lentävä lause: "Syöminen ja nukkuminen on homojen hommaa". Siltä edelleen tuntuu joskus :)