Kun ei tunne minkäänlaista intohimoa ruuanlaittoon, on tosi vaikea välillä ryhtyä koko puuhaan. Silti tunnollisesti pyrin tekemään ainakin iltaruuan joka päivä, vaikka ei yhtään huvittaisi. Jos eläisin yksikseni, en varmaan koskaan tekisi ruokaa.

Mikä siinä on, että kotona nuo kaksi ovat tosi ronkeleita ruuan suhteen? Mikäli ruokalistalla on siskonmakkarasoppa, kalapuikot tai makaronilaatikko, niin menestys on taattu. Esikoinen on ruuan suhteen krantumpi kuin kuopus, joka syö tai ainakin maistaa lähes mitä tahansa. Esikoinen ei edes halua maistaa. Tästä huolimatta kuulemma päiväkodissa maistuu ruoka oikein hyvin, oli sitten mistä tahansa kyse. Samoin mummolassa. En oikein tiedä, ottaako tätä henkilökohtaisena loukkauksena kokkaustaitojani kohtaan vai ei. Mies kyllä aina muistaa kehua, miten hyvää ruokaa teen. (Skeptisenä tietysti ajattelen, että kun on kova nälkä, sitä syö vaikka pieniä kiviä. Ja aika harvoin tuo itse häärää hellan ääressä, joten varmaan on hyväkin kehua, että edelleen ruokaa tulee pöytään.)

Keittokirjoja kirjahyllystä löytyy useampi, ja aina välillä niitä selailen inspiraation toivossa. Yleensä ihan turhaan. Jos joskus sattuukin innostus iskemään, niin aika hyvin sen lapset lyttäävät kommenteillaan. "Pahaa, en syö", on aika yleinen kommentti - ja se sanotaan ennen kuin ruokaa on edes maistettu.

Tuntuu, että joka viikko meillä syödään aina samaa ruokaa. Ja että joka päivä se olen minä, joka sen ruuan tekee. Kokki olisi kyllä kiva ylläri tähän talouteen :)