Miten voikaan tuo äijä olla niin raivostuttava, kysyn vain.

Kuopus oli yöllä hieman kuumeinen, joten aamulla en edes ajatellut hänen viemistään päivikseen. Esikoinen sen sijaan heti herättyään klo 8 ilmoitti haluvansa mennä päivikseen. Minä taas ilmoitin, etten koe palavaa halua lähteä kuopuksen kanssa bussilla esikoista hakemaan sitten illalla. Mies oli menossa autolla töihin, ja sanoi voivansa sekä viedä esikoisen että hakea hänet sitten päiviksestä. Niinpä esikoinen sitten lähti miehen kyydillä päivikseen.

Päivä meni kotona rattoisasti kuopuksen kanssa, joka alkaa olla jo ilmeisen terve. Iltapäivällä päikkäreiden jälkeen menimme sitten ulos. Viiden aikaan odottelin miestä ja esikoista jo kotiin, mutta eipä heitä näkynyt. Kaksikymmentä vaille kuusi soitin miehelle kysyäkseni, voinko jo lämmittää ruuan, ja missä he mahtoivat olla. Mies oli ihan pihalla. Miten niin he? Töissähän hän. Ja ennen kuin ehdin sanoa mitään, kuului luurista: "Ai perkele." Taisi muistaa...

Mikäs siinä sitten auttoi. Ei muuta kuin lelut varastoon, pyörä ulos ja kuopus pyörän kyytiin. Sitten mahdollisimman vauhdikkaasti päiväkotiin esikoista hakemaan. Koko matkan (ylämäkeä, alamäkeä ja taas ylämäkeä 1,5km) kiroilin mielessäni ja sätin miestä. Laita mies asialle ja tee itse perässä. Just näin.

Kuopuksen kanssa oltiin päiviksessä klo 18. Esikoinen oli pihalla yhden hoitajan kanssa aika orvon näköisenä. Ei varmaan ollut tuntunut kivalta, kun isää ei vain näy... Kuopus halusi leikkiä hetken päiviksen pihassa, ja minullehan se sopi vallan mainiosti. Piti vetää henkeä rivakan pyörämatkan jälkeen. Noin 10 minuutin kuluttua tuttu auto kaarsi parkkikselle. Mieshän se siinä. Olin niin vihainen, että teki mieli itkeä. Mitään en kuitenkaan viitsinyt sanoa. Mitä sitä nyt toiselle purkautumaan, kun vahinko oli jo tapahtunut. Mutta kyllä suoraan sanottuna vitutti.