Miten voikaan olla, että kotipäivinä voimat loppuvat hermoista puhumattakaan noin puolen päivän aikaan? Yhä enemmän tuntuu, ettei minussa ole yhtään kotiäitiainesta, kun lasten mekastus ja riehuminen rasittaa niiiiiiiiin paljon. Tänään olen jo kauhulla miettinyt sitä aikaa, kun vauvakin on hoidettavana (vaikka menneekin siinä sivussa), mies töissä ja nämä kaksi riiviötä täällä kotona. Toisaalta, harvoinpa me silloin sisällä kökitään. Nyt ollaan, kun kuopus on kipeä. Vaikka ei tuosta uskoisi, sellaista menoa on tänään pitänyt...

Sairaustilanne: yöllä oli vielä kuuma kuin kekäle, aamulla kuume oli poissa. Ruokahalukin on lähes palautunut, eikä eilisen jälkeen ole oksentanutkaan.

Esikoinen halusi sittenkin jäädä kotiin, vaikka eilen vielä oli kovasti päivikseen menossa. Ulkona on aivan ihana ilma, ja kunhan saan ruuan uuniin, ajattelin raahata nuo tuonne pihalle remuamaan. Kun ei ole neljää seinää rajoittamassa, helpottaa tämänkin äidin päässä lasten aikaansaama mekastus. Äh, rutiinit niin hukassa kuin vain voi olla. Toisaalta, mitä muuta voi odottaa, kun normaalitilanne on, että lapset ovat päivät päiviksessä?