Tämä päivä on mennyt jälleen lasten kanssa ja lasten ehdoilla eläen. Kyllä ovat sunnuntait muuttuneet siitä, kun oli lapseton!

Tuolla ulkona kun seisoin ja hytkyttelin vauva liinassa ja katsoin, kun isommat lapset laskivat pulkkamäessä, muistelin niitä sunnuntaipäiviä aikana ennen lapsia. Mihinkään ei ollut kiire. Mitään ei tarvinnut tehdä, jos ei huvittanut tai jaksanut. Oli ihan mahdollista maata koko päivä sohvalla, katsoa telkkaria ja syödä suklaata. Ei ollut kovinkaan harvinaista sekään, että koko päivä meni pyjama päällä hengatessa.

Välillä todella kaipaan noita aikoja. Sitä, että saa vain olla. Tiedän, että tuollainen ajanvietto on jossain vaiheessa tulevaisuudessa jälleen mahdollista, mutta yllättäen on näitä päiviä, kun - kliseisesti - ruoho näyttää paljon vihreämmältä aidan toisella puolella. Aina ei vain jaksaisi tehdä ruokaa, pukea lapsia, olla ulkona valvomassa leikkejä, toimia erotuomarina riitatilanteissa, pyyhkiä toisten neniä (pepuista puhumattakaan), kuunnella jatkuvaa mekastusta ja kestää riehumista, keskeyttää omia puuhiaan heti kun joku kutsuu. Tähän fiilikseen saattaa vaikuttaa sekin, että mies kutsuttiin töihin näin sunnuntaina. Eipä arki ja viikonloput siis juurikaan eroa toisistaan. Valitettavasti.

No, aika aikaansa kutakin. Kunhan saan vähän Fazerin sinistä nassuun, niin eiköhän tämä tästä ;)