Kun perheessä on useampi eri-ikäinen lapsi, sitä tulee ajatelleeksi kasvatusta ja niitä valintoja, joita on ajan kuluessa tehnyt. Viisivuotiaan kanssa on haasteellista, mutta kolmevuotias se vasta hankala välillä onkin. Vauva noihin verrattuna on tavattoman helppo tapaus. Kun sitten omia lapsiaan sattuu vertaamaan ystävien tai tuttavien lapsiin, huomaa aina sekä yhtälällisyyksiä että eroavaisuuksia, joita peilaa omiin kasvatusvalintoihin.

Kun esikoinen oli vauva ja taapero, elämä oli oikeasti helppoa verrattuna nykyiseen (ja tämän seikan huomaa aina vasta jälkeenpäin!). Olin päättänyt välttää ei-sanaa mahdollisuuksien mukaan, ja pyrin kiertämään sen käyttämällä mm. ilmaisuja "anna olla", "laita takaisin" tai "lopeta". Toimi ihan kivasti :) Viimeistään siinä vaiheessa, kun keskimmäinen syntyi, oli pakko ottaa "ei" käyttöön entistä tomerammin. (Ja sitä tuli myös sitten huudettuakin, häpeäkseni tunnustan.)

Yhden lapsen kanssa ei myöskään ollut pahemmin asioita, joita olisi pitänyt jatkuvasti kieltää tekemästä. Keittiön kaappeja ja laatikoita sai avata, tietyin rajoituksin. Pöydälle sai kiivetä silloin, kun pöydällä ei ollut ruokaa.

Kun lapsia on useampia, on myös enemmän liikkuvia osia.

Nyt olen miettinyt erilaisia sääntöjä ja rajoituksia. Meillä on niitä aika vähän: satuttaminen on kiellettyä, toisten tavaroita ei saa ottaa ilman lupaa, lastenohjelmia ei katsota jos lelut on levällään, ruokapöydässä syödään ja leikkiminen tapahtuu sitten muualla, ei jatkuvaa napostelua. Siinäpä ne tärkeimmät. Silti tulee kiellettyä ja komennettua enemmän kuin oikeasti olisi tarpeen. Valitettavan usein kiellot ja komennukset vain tuntuvat kaikuvan kuuroille korville. Kun on tarpeeksi monta kertaa asiasta x sanonut, kyllästyy siitä sanomaan - ja antaa olla. Tänään itse asiassa tajusin, että turhat kiellot ovat ihan oikeasti turhia. Mitä siitä, että sisällä leikki joskus yltyy äänekkäämmäksi kuin mitä haluaisin, kun siitä ei aiheudu kenellekään todellista vahinkoa. Mitä siitä, että silloin, kun herkkuja on tarjolla, lapset haluavat syödä niitä niin, että napa rutisee. Jos oksentavat, niin osaavat sen tehdä vessassa, kuten asiaan kuuluu :) Ja siinähän oppivat myös tunnistamaan omia rajojaan. Kantapään kautta oppiminen on tehokkaampaa kuin "tehkää niin kuin minä sanon" -metodilla :)

Sitten on niitä sääntöjä, joiden noudattaminen luo viihtyvyyttä ja hyvää henkeä. Viisi- ja kolmevuotias osaavat jo siivota omat jälkensä ainakin suurin piirtein. Sitä heiltä myös odotetaan. Meillä äiti ei halua olla ainoa siivoistaitoinen (vaikka valitettavan usein se siltä tuntuukin). On myös kohteliasta muita perheenjäseniä kohtaan olla metelöimättä, jos sitä on vielä erikseen pyydetty. Ja yleensä haluamansa saa paremmin läpi pyytämällä sitä kauniisti.

Kotona saa tuulettaa myös mielialoja. Kylässä ja muiden ihmisten seurassa niitä täytyy osata kontrolloida, ja sen nämä meidän lapet osaavatkin ihan hienosti. Kaikesta huolimatta sitä satunnaisesti, tietyntyyppisen päivän osuessa kohdalle ajattelee, että "meidän kakarat, muiden lapset".  :)