Eilinen ystävänpäivä oli ja meni. Mieskin muisti sen illalla, kun olin ensin kertonut, miten mukavia tekstareita olinkaan ystäviltäni saanut ;) Silti tämäniltainen tuli yllättäen: mies soitti päivällä ja kysyi, huvittaisiko minua lähteä leffaan. No totta kai huvitti! Joululahjaksi olimme saaneet lahjaliput sekä lupauksen lastenhoidosta.

Ei muuta kuin vaippoja, varavaatteita ja "menomaitoa" mukaan ja menoksi. Lapset - kaikki kolme - viettivät iltaa mummon kanssa anoppilassa, kun minä ja mies istuimme kuin tavalliset ihmiset (ilman yhtäkään lasta tai vauvaa sylissä, jalassa roikkumassa tai lähellä kitisemässä) elokuvateatterin mukavissa penkeissä ja nautimme elokuvanautinnosta.

(Nautinto tosin meinasi jäädä väliin, kun kauhealla kiireellä painelimme ensin väärään teatteriin. Ehdimme oikeaan teatteriin ja sisälle saliin samalla hetkellä, kun pääkuva pyörähti käyntiin. Mieletön tuuri!)

Blondi Bond oli mielenkiintoinen tuttavuus. Ja leffa hengästyttävä - lukuunottamatta niitä nuoleskelukohtauksia, joiden aikana tuppasi haukotuttamaan. Juu ei, en ole vieläkään tottunut katsomaan syljen vaihtamista tai lattialla/hiekkarannalla kieriskelemistä 5x7 -metriseltä valkokankaalta.

Isommat lapset olivat anopin mukaan olleet kuin enkeleitä. Vauvakin oli pärjännyt ihan hyvin (anopista puhumattakaan ;) ). Eroa tuli nelisen tuntia. Nyrkkisäännön mukaan mentiin siis. (Yhtä monta tuntia erossa äidistä kuin on ikää kuukausina.)

Kyllä nyt taas jaksaa, kun on saanut hetken huilata.