Mies oli talvilomalla tämän viikon. Ihanaa sinänsä, lomailu on kivaa. Kuitenkin huomasin - ja siitä miehellekin kerroin - miten ongelmallista tuo lomailu onkaan. Ne vähätkin rutiinit, mitä meillä on, lentävät ikkunasta ulos. Miten sitä voikaan olla näin jämähtänyt??

Samaa urautumista ja jämähtämistä voi huomata missä tahansa elämänalueella. Ensinnäkin tämä lastenhoito: koska en ole käyttänyt vaunuja juurikaan, en niitä käytä nytkään - ainakaan vauvan kuljettamiseen. Olen täysin jämähtänyt siihen, että vauva kulkee kantoliinassa takin alla. Piste. Toinen jämähdys on se, että meille en huoli sitteriä. Koska en ole koskaan kokenut sellaista tarvitsevani, en tarvitse sellaista nytkään. Ihan turha kapine. Samoin kuin pinna- tai matkasänky. Meillä nukutaan perhepedissä, on aina nukuttu (mutta en tähän lisää, että tullaan aina nukkumaan. Toivottavasti ei sentään ;) ).

Keittiöpuuhatkin ovat hyvin rutinoituneita - ehkä siksi, etten niistä juurikaan tykkää. Tuntuu, että viikosta toiseen pyöritän noin viittä samaa ruokalajia. Ei ole jaksamista eikä ideaa tehdä oikein mitään muuta. Eikä kyllä nappaakaan. Mitä sitä muuttamaan sellaista, mikä ei ole rikki.

Parhaiten tätä rutinoitumista, urautumista tai jämähtämistä kuvannee se, että olen kuin orpo piru silloin, jos en aamupalan kanssa saa lukea Hesaria. Koko aamu on silloin pilalla, eikä päivä tunnu käynnistyvän millään.

Pitäisikö tästä olla huolissaan, vai kuuluuko tämä kenties vanhenemiseen ja - glup - keski-ikäistymiseen?