Ikään kuin bipolaarisen oireyhtymän kourissa aiheet heilahtelevat synkästä valoisaan aika vauhdilla. No, sellaista sattuu :)

Tänään oli kiva päivä. Niin kiva, että vieläkin on hymy huulilla ja nauru herkässä. Oikein puhkun onnea ja iloa. Ja miksi? Ihan vain siksi, että mies otti lapset aamulla mukaansa ja lähti heidän kanssaan uimaan ja Keravalle Sirkusmarkkinoille - ja minä sain olla lähes koko päivän ihan yksin!! Kyllä tätä oli odotettukin - ja kyllä siitä sitten otettiinkin kaikki ilo irti :)

Ensin, kun asunto oli hiljentynyt ja viimeinenkin kaiku lasten äänistä rappukäytävästä hävinnyt, surffasin tovin netissä. Siinä surffatessani aloin päästä tunnelmaan, siihen yksinolemisen tunnelmaan, kun ei tarvitse yhtään miettiä, kuka tarvitsee apua seuraavaksi, tai kenet pitää vielä ruokkia, vaihtaa kuiviin, auttaa vaatteet päälle, tai sen sellaista. Kun olin sisäistänyt sen, että todellakin olin ihan yksin kotona ja saan olla vielä useamman tunnin, pistin hihat heilumaan. Siivosin vauvan vaatekaapin. Se ei ollut isokaan urakka, kunhan vain poistin pinoista ne vaatteet, jotka olivat käyneet liian pieniksi. Sitten pääsin itse asiaan. Kannoin ompelukoneen ja saumurin keittiön pöydälle ja ryhdyin hommiin. Tein valmiiksi jo vuosi sitten aloittamani kangaskassit esikoiselle ja keskimmäiselle. Vuosi sitten tarkoitukseni oli tehdä heille liikkarikassit, mutta kun tänä vuonna he ovatkin tanssitunneilla, niin kasseista tulikin tanssikassit. Hyvä niin. (Ja hieman hävettää, sillä kangaskassi on maailman yksinkertaisin ommeltava, ja silti noiden valmiiksisaamiseen meni vuosi.) Seuraavaksi surautin vauvalle valmiiksi kolme taskuvaippaa. Aikaa tuhraantui kuminauhojen ja tarranauhojen ompelemiseen, muuten taskuvaipat oli jo valmiiksi kootut. (Ja nyt nuo vaipat on jo pestykin, joten huomenna pääsee niitä heti testaamaan.) Viimeisenä hoitelin itselleni uuden imetysyöpaidan. Onneksi olin leikannut sen jo, joten puolet työstä oli käytännössä tehty. Siitäkin tuli ihan kiva.

Kaiken ompelemisen jälkeen olin juuri syömässä ja lukemassa lehteä, kun mies soitti ja ilmoitti, että olivat tulossa jo kotiin. Oltuaan reissussa ruhtinaalliset 7 tuntia. Oli muuten ihan kiva nähdä lapsia taas, eikä iltatoimien aikana palanut hermo kertaakaan. Mahtavaa!

Saa nähdä, koska seuraavan kerran saan kaivettua ompelukoneen kaapista. Eivät nimittäin nuo ompeluprojektit tähän loppuneet. Kummitytölle pitäisi saada vihdoinkin tehtyä se takki, johon kankaat ostin jo viime keväänä...