Kaikki päättyy aikanaan. Vai voiko edes sanoa kesän päättyvän? Konkreettisesti sen kuitenkin koin tänään, kun Inkoossa tyhjensin lasten vesileluista ilmoja pihalle. Sitä mukaa, kun puhallettava, kahdenistuttava lentokone sihisi tyhjäksi, kesän vaihtuminen syksyyn tuntui entistä konkreettisemmalta. Sentimentaalista tai ei, mutta kun vein myttyyn rytätyn lentsikan kellarin nurkkaan, mutisin sille hyvän talven toivotukset sekä toiveet nähdä jälleen (ehjänä) ensi kesänä.

Puissa lehdet ovat jo alkaneet vaihtaa väriään. Muitakin syksyn merkkejä on enenevässä määrin nähtävillä. Tänään mm. nappasin hienosta lintuaurasta valokuvankin. Ja kun aikaisemmin lahdella on näkynyt vain yksi joutsenpariskunta, niin tänään siellä taisi olla jonkinlaiset kokoontumisajot, kun valkoisia täpliä näkyi niin runsaasti. Niin, ja niiden joukossa niitä ruskeitakin, rumia ankanpoikasia, joista kasvaa ihania joutsenia. (Oikeasti joutsen ei ole ollenkaan ihana. Etenkin silloin, kun sen mielestä kesäpaikan hiekkaranta on sen reviiriä eikä ollenkaan lapsille tarkoitettu, ja kun kyseinen hiekkaranta on joutsenenläjiä täynnänsä. Linnulle, jonka siipien väli voi olla melkein 2m, ei kannata alkaa uhota, sillä siinä voi hyvinkin jäädä toiseksi - ellei satu olemaan pesäpallomailaa takataskussa.)

Mies roudasi halkoja kuivumaan katokseen sekä sisälle puuvajaan. Talo saatiin kuin saatiinkin lämpöiseksi polttamalla usea pesällinen isoja pöllejä. Sinne se suloinen lämpö jäi, kun lähdimme iltahämärissä ajamaan kotiin päin. To do -listalla on vielä useampi kohta: veneet pitää nostaa, laituri pitää nostaa (ellei halua keväällä rakentaa uutta, kun jäät vievät vanhan mennessään), ruoho pitää leikata, omenat pitää kerätä (onneksi niitä tänä vuonna ei tule kovinkaan paljon), rojuja pitää siivota. Näin syksyisin viikonloput vain ovat kortilla, ja seuraavan kerran kun meillä on mahdollisuus mennä Inkooseen, aikaa on vierähtänyt pari kolme viikkoa. Siinä ajassa hyväkin talo ehtii jäähtyä melkoisesti, ja sen lämpimäksi saaminen kestääkin sitten koko viikonlopun.

Syksyssä parasta on raikkaus ja pakkasenpureman aavistus tuoksuna ilmassa. Sateisella kelillä ihaninta on käpertyä sohvannurkkaan lämpimään vilttiin kääriytyneenä, kaakaokupponen kätösissä (Fazerin sininen käden ulottuvilla) ja kuunnella sateen ropinaa ikkunoihin. No, kuten tiedämme, menee vielä jokunen vuosi ennen kuin tuota voi edes harkita toteuttavansa... (ne lapset, ne lapset)