Olimme tänään jälleen hautajaisissa. Päätin jo eilen, että vain mies menee siunaustilaisuuteen, ja minä jään lasten kanssa kappelin ulkopuolelle. En ole millään muotoa hautajaisihmisiä (onko sellaisia edes?) ja erittäin itsekkäistä syistä poisjääntipäätöksen tein. Mielestäni noin kuusi- ja neljävuotiaiden ei tarvitse nähdä suuren joukon surua ja vielä siten, ettei heille kukaan pysty kunnolla kertomaan, miksi ihmiset itkevät. Yritin kyllä, kun istuimme lasten kanssa siunauskappelin ulkopuolella. Lupasin kertoa esikoiselle tarkemmin, mitä ovat hautajaiset, kun vain keksin jonkin järjellisen ja helppotajuisen selityksen. Huomasin nimittäin, että eskarilaisen oli vielä vaikea käsittää, kun lähestyin aihetta jäähyväisten ja perinteen kautta. Muistotilaisuuteen menimme kyllä, jossa tosin keskimmäinen vähän ihmetteli, kun yksi oli joukosta poissa...

Kun läheisten kuolemantapauksia on tässä parin vuoden aikana ollut muutama, on tullut mieleen yhtä jos toistakin kuolemasta ja hautajaisista. Äitini tapasi kertoa sukulaismummostaan, joka ihan innolla suunnitteli hautajaisiaan jo hyvissä ajoin. Sattui tosin sitten elämään pitkän ja rikkaan elämän, ja suunnitelmat menivät uusiksi monta kertaa. Itse pähkäilen - niin groteskilta kuin se kuulostaakin - valintaa tuhkauksen ja tavallisen hautauksen välillä. Jälkimmäisessä suoraan sanottuna ällöttää ajatus siitä, että ruumis jää maan uumeniin matojen sun muiden armoille (vaikka itse ihminen ei siitä enää siinä vaiheessa mitään tiedäkään). Mutta ei tuhkauskaan ihan niin yksinkertaista ole, kuin miltä se kuulostaa. No, näin surun keskeltäkin elämä jatkuu...