Teenpä historiaa, kun näin tietääkseni ensimmäistä kertaa olen k**** otsassa kolme päivää ennen joulua. Kaikki mahdollinen (ja mahdoton) ottaa päähän, eikä mikään huvita. Lisämausteita soppaan tuo päälle puskeva flunssa, tunnollisen työntekijän syndrooma.

Uusi talo on jo hyvällä mallilla, ja isäni 60-vuotissynttäreitä olisi tarkoitus juhlia siellä Loppiaisviikonloppuna (viikko oikeiden synttäreiden jälkeen tosin). Mutta siihen asti yhteiseloa (ja kaikkien muiden sotkujen siivoamista ja jatkuvaa kaaoksen kestämistä) jatkuu, ja se jos mikä juuri nyt kuormittaa tämän pienen äidin mieltä. Pientä tyyneyttä mieleeni saan, kun yritän kuvitella vanhan talon alakertaa ihan tyhjänä (vanhempieni!) tavaroista. Hetki on yllättävän lähellä mutta kuitenkin niin kovin kaukana...

Olen sisimmältäni jouluihmisiä, ja nautin joulusiivouksesta ja koristeiden laittamisesta esille ja rauhallisesta tunnelmasta. Tämä joulu menee näiden osalta ihan penkin alle - tai siltä ainakin nyt tuntuu. Vietämme joulun Inkoossa, talossa, joka on ollut kylmillään syyskuusta lähtien. Kun sinne huomenna menemme, alkaa talon lämmitys. Ja siivous, ja koristelu ja ruokien tekeminen. Kaikki ihan viime tingassa. Täällä en ole jaksanut tehdä mitään, kun ei sitä tekemistä kukaan kuitenkaan arvosta eikä huomioi. Kaikki tavarat pitää roudata ensin Inkooseen ja sitten joulun jälkeen takaisin tänne. Ja tietysti kolmen lapsen kanssa juostaan ainakin kahdessa eri kyläpaikassa joulunpyhinä, kun mieli tekisi vain rauhoittua olemaan. Mies on itsekin noita meneviä ihmisiä, eikä hän ymmärrä kaipuutani lööbailuun. Harmi sinänsä.

Positiivista tässä hetkessä on kuitenkin se, että maa on ihan valkoinen. Lunta on viimeisten parin päivän aikana satanut ihan varmasti ainakin puoli metriä. Ihanaa on, kun ulos katsoessa näkee mustan sijasta valkoista :)

Mut just nyt olo on sellainen, että joulu voisi olla jo ohitse. Ei tällaista juhlintaa kukaan jaksa...