Netissähän nuo kohtaavat päivittäin milloin missäkin keskustelupalstalla. Meillä nuo törmäilevät toisiinsa harva se päivä myöskin. Joko olen vakavasti jakomielitautinen tai sitten vain inhimillinen. Tiedättehän, erehtyminen on inhimillistä ;)

Tiedän täyttäväni monia niistä täydellisen äidin kriteereistä, joita etenkin vauvavuoden äitiyteen liitetään. Olen synnyttänyt (kolme kertaa) ilman lääketieteellistä kivunlievitystä, olen imettänyt (pitkään) jokaista lastani, olen kantanut (pitkään) kantoliinassa jokaista lastani, olen jakanut sänkyni (pitkään) en vaan mieheni vaan myös lasteni kanssa, olen pukenut lapseni kestovaippoihin (ja kamalaa, tykännyt niiden pesemisestä!). Ai niin, olen ollut (verrattain pitkään) kotiäitinä. Saanko nyt sen sädekehän, mielellään kullatun, kiitos? Olen tehnyt valintoja, joita olen pitänyt meille (minulle, lapsilleni ja miehelleni) oikeina ja joihin olen ollut tyytyväinen. Ja joihin mieskin on ollut tyytyväinen. Hänestä on ollut hienoa, että rahaa ei ole kulunut kertakäyttövaippoihin, lastensänkyihin, korvikkeisiin tai rattaisiin (mutta kenties sitäkin enemmän kantoliinoihin, kestovaippoihin ja kankaisiin, joista olen ommellut itselleni imetyspaitoja - mutta mitä mies ei tiedä, se ei voi häntä satuttaa ;) ). Muistan, miten minua hymyilytti, kun mies eräälle ensimmäistä lastaan odottavalle kaverilleen kerran kertoi, miten hienoa on, kun lasta imetetään pitkään. Kakka ei haise niin pahalle, eikä yöllä tarvitse isän herätä vauvaa rauhoittelemaan :) Ai niin, ja perhepetiäkin hän kehui siinä samalla. Kaveri kuunteli vieressä hieman epäuskoinen ilme kasvoillaan ;)

Olen omilla valinnoillani ehkä kenties vaikuttanut myös joidenkin ystävieni valintoihin. Osa heistä on pitkään imettäneitä, kantoliinoihin ihastuneita ja kestovaippoja lapsillaan käyttäviä :) Tietysti he voisivat tehdä tuota kaikkea, vaikka minä en olisi niin tehnytkään, mutta on mukava ajatella, että omilla teoillani saattaa olla jokin vaikutus myös ystäviini.

Sitten se paskamutsiosio: en jaksa askarrella lasteni kanssa. En myöskään tykkää keksiä heille viihdykettä (keksikööt itse). Olen antanut lasteni leikkiä pihalla ilman välitöntä valvontaa melko nuoresta lähtien. Lapset eivät ole nukkuneet päiväuniaan juuri koskaan vaunuissa pihalla, vaan sisällä sängyssä. Kotiäitivuosieni jälkeen koen viikonloppupuistoilun lievänä rasitteena. Kaipaan omaa aikaa ja omaa rauhaa. En pidä ruuanlaitosta (enkä juurikaan sen syömisestä). Pidän kovaa kuria, josta en yleensä saa kuulla mairittelevia sanoja ;) Suutun lapsilleni ja korotan ääntäni, jälkimmäistä tiedän tekeväni liian usein. En jaksa välittää, onko lapsilla päällä "kauppavaatteet" vai "pihavaatteet", kun joskus lähdemme koko perhe ruokaostoksille. Pakotan lapset siivoamaan huoneensa ja viemään likapyykkinsä pyykkikoriin. Annan lasten katsella televisiota selvästi enemmän, kuin mitä ammattilaiset suosittelevat. Käytän kasvatusmetodeina muun muassa uhkailua ja lahjontaa. Kiristän onneksi harvemmin.

Ai mitä, enkö saakaan sitä sädekehää? No höh.