Olipa mukavaa, kun tänään pitkästä aikaa sain minäkin seuraa tuohon pihalle. Järkyttävän iso taloyhtiö, mutta lapsia vain ei näy missään. Outoa. Laiskana äitinä ei aina jaksa lähteä lasten kanssa puistoon, kun a) matka yhteen suuntaan kestää vähintään 20min ja b) emme elä perinteisessä lapsiperheen rytmissä. Ts. kun me pääsemme pihalle, muut ovat jo menossa sisälle lounastamaan. Aina tuntuu yhtä ikävältä tuottaa esikoiselle sellainen pettymys, että kun pääsemme puistoon, sieltä muut lapset ovat juuri lähdössä pois. Sydän särkyy, kun silloin näkee esikoisen naaman :(

Mutta tänään. Ulkona piti olla vain n. tunti. Hyvässä seurassa aika riensi, ja vasta n. kahden tunnin kuluttua ulosmenosta pääsimme takaisin sisälle. Hieno homma, etten sanoisi. Lisäbonusta ulkoiluun toi luonnollisesti se, että lapset olivat noin suunnilleen samanikäisiä. Kuopus on tosin vähän onneton talvitamineissaan; kävelee kyllä muttei konttaa eikä pyllähdettyään pääse itse ylös. Onneksi kesää kohti ollaan menossa.

Hiekkalaatikkoseura on ihan ehdoton! Ja jos sitä ei ole livenä, tämä mamma hankkii sitä sitten virtuaalisena. Keskustelu kuitenkin pyörii lasten ympärillä: meidän lapset tekevät sitä ja tätä, mites teidän lapset? Onko teillä käynyt x tai y - niin meilläkin *silmien pyöritys* Ja kuules kun eilen tuo isompi sanoi näin ja pienempi teki noin *naurua ja ymmärtävää nyökyttelyä keskustelukumppanilta*... Ei, emme puhu politiikasta emmekä taloudesta. Bush saa olla juuri niin pönttö kuin on ja TeliaSonera irtisanoa väkeä, vaikka tulokset ovat hyvät. Ei jaksa kiinnostaa hiekkalaatikon reunalla niin paljon, että siitä keskustelua syntyisi. Ja muuten, live-elämässä (höh, mikä sana; samaahan ne tarkoittavat, vain eri kielillä) hiekkalaatikon reunalla ei saa kuulla keneltäkään siitä, että kehtaa imettää vielä näinkin vanhaa lasta (= yksivuotiasta) tai että käyttää "tuommoisia rättejä", jossa vauva-parka joutuu roikkumaan: "Mahtaako sulla edes selkä kestää...?" Hiekkalaatikon reunalla ollaan niin suvaitsevaisia, että. Ihan hyvä mieli tulee :) Pitäisikin treffata useammin tuolla pihalla.

Mitäs muuta? Ai niin, esikoinen elää "osaan, en osaa" -kautta erittäin voimakkaasti. Minusta hieman liian voimakkaasti :/ Ihan en ymmärrä logiikkaa siinä taustalla, että yhtenä päivänä (tai esim. aamupäivällä) pukeminen sujuu kuin tanssi, mutta toisena päivänä (tai esim. hetkeä myöhemmin) sitä ei enää osatakaan. Ja tätä kaikkea säestää vinkuna ja kitinä ja jos se ei vielä riitä, niin huudetaan ja ulvotaan vähän. Taitaa meikäläisellä olla juonessa hieman aukkoja, kun tuntuu, etten ihan pysy kärryillä. Häpeällistä tuossa tietysti on sitten se oma, "järkevä" käytös :( Mutta kun pinna napsahtaa, se napsahtaa. Ja naapuritkin sen kuulevat, valitettavasti. Miksiköhän nämä kireät päivät ovat sekä esikoisella että minulla aina yhtä aikaa?