Tänään illallispöydässä esikoinen oli sitä mieltä, että hän on ollut isin masussa. Ja isi on sitten hänet sairaalasta hakenut. Mies yritti kovasti oikaista, että äidin masussa ne vauvat kasvavat, mutta esikoinen ei oikein uskonut. Puheet miesten ja naisten erilaisuudesta eivät oikein uponneet :)

Piti sitten hakea masukuvat ja esikoisen vauvakuvat siihen ruokapöytään, ja jälkiruokaa (jätskiä *nam*) syödessämme sitten katselimme ensin masukuvia ("katso, kun äidillä oli noin iso masu vähän ennen kuin sä synnyit. Sä olit tuolla masussa!"), sitten kuvia esikoisesta vastasyntyneenä ("katso, kun sä olit pieni! Ja mummi ja pappa ja mummo ja ukki ja isomummi ja isomummo ja isovaari ja kaikki kävivät sua katsomassa. Katso, miten sä mahduit isin kädelle.") ja viimeiseksi kuvia esikoisesta 3-5kuisena ("katso, kun sä olit tommonen pieni vauva, ja söit  vain tissimaitoa. Katso, kun olit isin sylissä liinassa - ja tossa sä oletkin äidin sylissä liinassa, nukkumassa"). Epäusko vaihtui ihastukseksi: no niin olinkin äidin masussa ja niin olinkin ihan pieni vauva ja söin vain tissimaitoa! Ihan niin kuin kuopuskin! Ja sitten kiherrettiin ja pyydettiin isääkin katsomaan vauvakuvia.

Jännä juttu,  että meidän lapset ovat vauvoina ihan saman näköisiä. Esikoinen monta kertaa sanoi, että tuossa on kuopus, kun omia kuviaan katsoi. Ei hänkään itseään kuvista tunnistanut. Ja voi sitä ihanuutta, kun saikin kuulla, että oli itse siinä kuvassa. Meillähän tämä vauva on tämä kuopus.

Iltapalan jälkeen jatkettiin samalla teemalla:

"Äiti, miksi vauvat on äidin masussa?"

"No kun ne kasvaa siellä sen kokoisiksi, että ne voi syntyä."

"Miksi?"

"Ai miksi ne kasvaa siellä? No kun jos ne ei kasvaisi, ei ne voisi syntyä."

"Miksi?"

"Kun ei ne pärjäisi masun ulkopuolella, jos ne on liian pieniä."

"Miksi?"

"Mitä jos sä nyt menisit nukkumaan. Jatketaan tästä vaikka huomenna." *pyyhkii hikeä otsalta* ;)