Sanotaan, että on kaksi tapaa päästä eroon laastarista. Ensimmäinen on se, että sitä hivuttaa irti milli milliltä toooooooosi hitaasti ja kauan (kivusta nauttien ;) )ja toinen on se, että kiskaisee läpyskän kerralla irti, vaikka se vedet hetkellisesti silmiin toisikin.
Ja sitten on se kolmas tapa: hivutetaan hiljaa irti, kunnes ollaan yli puolen välin ja sitten otetaan siitä rohkeasti kiinni ja kiskaistaan. Avot!

Ai miksi minä tätä kerron? No siksi, että tein juuri äsken yhden postituslistan suhteen juuri tuolla kolmannella tavalla.

Reilut kaksi vuotta sitten ryhmä ihania, erinomaisia, valloittavia naisia perusti postituslistan. Alussa meitä oli lähemmäs 40, mutta aika nopeasti ryhmä kutistui n. 30 naisen "kahvipöydäksi". Virtuaaliseksi hiekkalaatikoksikin sitä saattoi kutsua. Aina oli olkapää sitä tarvitsevalle, viisaita sanoja, lohtua, tukea, neuvoja. No, oli kärhämääkin ja mustia pilviä, mutta eihän niiltä välty edes todellisessa elämässä. Listan postimäärä oli alusta asti huikea. Keskimäärin 100 päivässä. Vähintään.

Huomasin tuossa vuoden vaihteen jälkeen, etten enää jaksanut millään lukea tuota postimäärää. Välillä kirjoitin, mutta hyvästä tahdosta huolimatta tuli välillä fiilis, että kirjoitukseni jäi muiden viestien jalkoihin. Ei mikään mahdottomuus, viestimäärän huomioon ottaen. Eikä ainoastaan minun viestieni kanssa. Ikävä vain tunnustaa, että kun ei ole sitä kahdeksaa tuntia laittaa koneen ääressä istumiseen (mikäli haluaa nukkuakin joskus ;) ), tuon listan seuraaminen alkoi olla liian iso urakka. Niinpä vähensin seuraamista. Ja mitä tapahtui? Putosin kyydistä.

Kun ei tiedä, mitä toiset tarkoittavat puhuessaan aiheesta a, on aika turhauttavaa lukea siitä kertovia viestejä. Tai sitten multa puuttuu jalo taito "to mingle" ja hypätä kulloiseenkin keskusteluun, mistä satun pienen osan kuulemaan.

Kun päätös oli nyt kypsynyt sen puolisen vuotta (ts. olin hivuttanut sitä laastaria irti milli milliltä), niin keräsin rohkeuteni - juu, kuumeen pehmittämällä päällä rohkeus on erittäin hyvä kerätä :) - ja repäisin loputkin irti. Vielä en kadu. Ainakaan hirveästi.

Rakkaat naiset. Jos te tätä satutte lukemaan, niin tietäkää, että päätös oli yksin minun :) Aika ei vain riittänyt, eikä ihan tahtokaan. Olette kaikki ihania silti. Ja tiedätte, mistä minut tavoittaa, jos sattuu tulemaan asiaa :)

Viettäkää hyvä elämä ja ihana kesä!

P.S. Se eilinen kuumeeton päivä? Ei sellaista ollutkaan. Illalla mittari näytti jälleen yli 38 astetta Celciusta. Nyt on aika pelätä ensi viikon Lontoon matkan onnistumista... *puree kynsiään*