Kolmas päivä menossa. Minulla käytännön asiat vielä melko levällään, kun en tunnu saavan arvon prohvessoreita kiinni sitten millään. Eiväthän he koululla pyöri ennen kuin varsinainen opetus alkaa. Kaiken lisäksi olen tehnyt kursseja vähän miten sattuu sen mukaan, olenko ollut raskaana vai en, äitiyslomalla vai en, ja nyt yritän epätoivoisesti selvittää, mitkä suorittamani kurssit ovat mitäkin uudessa opintosuunnitelmassa. Vielä kun on se ongelma, että minun ilmeisesti pitäisi myöhemmin olla kahdessa paikassa yhtäaikaa, enkä täysin tuota taitoa osaa, koko homma alkaa tuntua ihan mahdottomalta. No, onneksi on vielä se puolitoista viikkoa aikaa selvitellä...

Lapsilla on mennyt yllättävän hyvin päiväkodissa. Esikoinen jää ihan mielellään sinne leikkimään. Hyvä, jos edes heiheit huikkaa ennen kuin juoksee muiden lasten sekaan. Kuopuskin on ollut yllättävän reipas ja on nyt kaikkina kolmena päivänä jäänyt päiväkodin pihalle ilman itkemistä tai peräänjuoksemista. Enkä minäkään ole kyynelehtinyt ollenkaan samaan malliin kuin kaksi vuotta sitten, kun esikoisen ensimmäisen kerran vein päiväkotihoitoon. Vaikka maanantaiaamuna silmät kostuivat ja vähän sydämestä otti, niin nenäliinaa en tarvinnut enkä myöskään nolannut itseäni vollottamalla koko matkaa päiväkodilta asemalle - niin kuin pari vuotta sitten ;D

Esikoisen päivät menevät myös hienosti. Vähän päiväkodin tavat ja käytännöt vaativat opettelua, mutta se on täysin normaalia. Ja kun käyn lapset hakemassa kotiin, ei esikoinen haluaisi millään lähteä, vaan jäädä sinne leikkimään. Niinpä niin.

Kuopuksenkin päivät sujuvat hoitajien mukaan hyvin. Hän on iloinen ja tyytyväinen lapsi ja syö reippaasti ja itse (vaikka luulen, että eivät ole kovin tyytyväisiä siihen sotkuun, minkä hän saa lusikka kädessä aikaiseksi :) ). Päiväunille meno on sitten se, mikä itkettää. Tai raivostuttaa. Mikäli hoitajiin on luottaminen, kuopus kuitenkin rauhoittuu sylissä ja jossain vaiheessa nukahtaa lyhyille unille.

Kun maanantaina hain lapset, isot olivat jo pihalla. Moikkasin esikoista, joka huikkasi takaisin leikkien tiimellyksestä muttei tullut luokse *höh*. Juttelin hoitajan kanssa päivän kulusta ja sen jälkeen lähdin hakemaan kuopusta, joka vielä parin muun lapsen kanssa oli sisällä. Pienten puolen ovessa on ikkuna, ja kurkkasin siitä sisään ennen kuin avasin oven. Kuopuksella oli vauhti päällä ja hän oli ilmeisen hyvätuulinen. No, heti kun astuin sisään ja hän näki minut, hän tuli juosten luo ja melkein hyppäsi syliin. Paidan nykiminen alkoi saman tien, ja eipä siinä sen kummempaa kuin että otin tuolin alleni ja annoin vauvalle maitoa. Toista vain nauratti, kun oli niin ihanaa :)

Vaikka tämä alku sujuukin nyt näin hyvin, niin veikkaan, että kun päiväkotiin menemisestä katoaa uutuudenviehätys (ehkä joskus ensi viikolla?), niin silloin saan kuulla lähtöitkujakin. Ihan varmasti. Enkä malta odottaakaan sitä vuorenvarmasti lähestyvää räkäkautta, mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät. No, päivä kerrallaan, sano :)