Eilen soittivat päiväkodista: esikoinen kipeä, kuumetta reilut 39 astetta. Lähdin siltä seisomalta hakemaan lapsia kotiin. Aamulla oltiin menty bussilla sateen pelossa (viime kerralla, kun satoi, kastuin sadevaatteista huolimatta, kun en ollut jaksanut ottaa lantsareita mukaan reppuun) ja koska kuopus oli ollut liinassa, olin jättänyt rattaat kotiin. Siinä sitten päiväkodin pihalla mietin, miten ihmeessä saan lapset kotiin, kun molempia en jaksa yhtä aikaa kantaa. Onneksi sain lainaan yhdet tuplarattaat.

Esikoinen meni heti nukkumaan, kun päästiin kotiin, mutta kuopus oli täysin pirteä ja energiaa täynnä. Illalla olin juuri saanut kuopuksenkin nukkumaan, kun mies vihdoin tuli töistä kotiin. Tänä aamuna esikoinen heräsi puoli seitsemältä ja meni katsomaan lastenohjelmia. Kuume oli laskenut toistaiseksi. Kuopus heräsi aika pian esikoisen jälkeen, ja minunkin siis piti vääntäytyä ylös. Ja siitä se sitten alkoi. Kamala hulina ja riehuminen - koko päivän. Ulos en viitsinyt lapsia viedä, kun esikoinen oli vielä kipeä. Niinpä nuo olivat sisällä koko kauniin päivän ja jatkuvasti toistensa kurkussa. Aikaisen lounaan jälkeen sain kuopuksen päiväunille. Esikoinen suostui lepäämään ruhtinalliset 15 minuuttia ja sen jälkeen leikit jatkuivat. Ja kuume alkoi nousta.

Tunnustan: nyt, kun olen hyvää vauhtia sopeutumassa siihen, että päivisin joku toinen huolehtii lapsistani ja minä teen ihan muuta, nämä sairaspäivät syövät voimia entistä enemmän. Tänään olin ihan valmis antamaan nämä kakarat ensimmäiselle vastaantulijalle (mikäli olisimme menneet ulos, jossa olisi voinut tulla ihmisiä vastaan) ja maksamaan vielä siitä, että veisi mennessään. Pinna kiristyi sitä mukaa, mitä useamman kerran piti asiasta x sanoa. Mikä ihme siinä on, että pitää koko ajan kiehnätä toisen kimpussa? En tajua, en.

Tunnustan: minulle sopisi vallan mainiosti "kuninkaallinen" tyyli, jossa minä kyllä odotan ja synnytän ja vielä imetänkin, mutta joku toinen leikittäisi ja toimisi seremoniamestarina ja erotuomarina. Mitään ei ehdi tai voi tehdä, kun koko ajan saa pelätä, että nämä kauhukakarat telovat itsensä ja toisensa.

Tunnustan: olen kade niille äideille, joidenka lapset ovat rauhallisia ja leikkivät nätisti keskenään tai yksikseen. Meillä ei sellaisia lapsia asu, ja sisäpäivät näiden kanssa ovat siitä syystä välillä yhtä h*****tiä. Vaikka ei saisi valittaa - mutta valitan silti ;)

Tunnustan: olen vielä enemmän kade niille äideille, joidenka lapset nukkuvat päiväunia 1,5-2 tuntia päivässä ja vielä  yhtä aikaa. Jos minä kotiäitipäivinä saisin tuon 1,5-2 tuntia olla rauhassa ilman, että koko ajan olisi kolmas maailmansota alkamassa, jaksaisin vaikka mitä enkä valittaisi koskaan. Mutta meidän lapsethan eivät nuku päiväunia, tai jos nukkuvat, niin eivät ainakaan yhtä aikaa. Siis valitan :)

Tunnustan: laitoin miehelle tänään kolmen aikaan iltapäivällä tekstarin, jossa kysyin, mahtaako hän olla tulossa kotiin aikaisin (eli n. klo 17) vai myöhään (eli klo 19 ja sen jälkeen), sillä nyt alkaa tälle äipälle riittää. Mies tekstasi takaisin, että hän on juuri lähdössä - ja puolen tunnin kuluttua siitä tuli viesti, että nyt hän lähtee *huoh* Aika on suhteellinen käsite.

Tunnustan: Masennuin melko paljon tajutessani, että esikoisen kuume oli illalla jälleen sellaisissa lukemissa, että huomenna on taas sisäpäivä. Toisaalta, olin jo eilen päiväkodissa hoitajille sanonut, että lapset tulevat seuraavan kerran vasta maanantaina hoitoon. Tiesin tilanteen siis jo eilen, mutta en ilmeisesti ollut sitä ihan sisäistänyt.

Jos meno yltyy liian hurjaksi, soitan valkotakkiset miehet hakemaan minut pehmustettuun pyöreään huoneeseen.