Otsikossa kolme sanaa, jotka parhaiten kuvaavat eilistä oloani. Jostain kumman syystä olin koko päivän erittäin vihainen. Kaikki ärsytti. Iltaa kohti olo vain hurjistui, ja mitä vähemmän muut osallistuivat kodin puhtaanapitämiseen (kääntäen sama: mitä enemmän muut sotkivat) sitä vihaisemmaksi tulin.

Meillä ei koti kiillä, lattiat eivät ole niin puhtaat, että niiltä voisi vaikka syödä, mutta jonkinlainen perussiisteys on kuitenkin tavoitteena. Jos likaisia vaatteita ei saada vietyä pyykkikoriin, vanhoja lehtiä ja muuta paperiroskaa lehtikoriin, likaisia astioita olohuoneesta keittiöön (toivomus siitä, että ne laitettaisiin vielä tiskikoneeseen, taitaa olla liikaa vaadittu) tai leluja lastenhuoneeseen, vaan nämä kaikki jätetään äidin (siis minun) tehtäväksi, niin leppeämpikin ihminen tuosta menosta suuttuu. Ikään kuin minä olisin täällä sitä varten, että siivoan ja passaan ja huolehdin siitä, että tavarat ovat omilla paikoillaan ja kaikilla on hyvä mieli.

Eilen teki mieleni antaa lakkovaroitus. Jos homma jatkuu samaa rataa ja  minun tehtäväkseni jää hoitaa kaikki kotihommat, en todellakaan niele sitä purematta. Kyllä pitäisi nelivuotiaan osata viedä appelsiininkuoret roskiin, kun kaksivuotiaskin sen osaa tehdä. Tosin vaikeuksia on välillä myös tuolla meidän perheen toisella kolmekymppiselläkin... Ja sitten halutaan, että äiti leikkisi, kun pyydetään (sekä niitä lasten että aikuisten leikkejä). Eipä onnistu, ei.

Helpotti hieman tämä purkaus :) Onneksi tänään olo on ollut ihan erilainen. Kahdentoista tunnin yöunet lienevät myös vaikuttaneet asiaan. Mitä tästä opimme. Nukkuminen kannattaa.