Taas vierähti lähes pari viikkoa, ja helmikuu pääsi yllättämään kuin varkain. Koulun kanssa riittää jännitystä ja säpinää, ja kotona mielenkiintoa pitää yllä neljävuotias, joka saa raivareita mitä ihmeellisimmistä asioista. Räkätauti on onneksi helpottamaan päin, joten sekä koulua että raivoavaa lasta jaksaa paremmin.

Aloitin tänään harjoittelun. Jos kaikki menee hyvin, harjoittelu on ohi Vappuun mennessä (8ov) ja opinnäytetyö siinä vaiheessa hyvällä alulla. Alku ei kovin lupaavalta näytä: tänään ei ollut yhtään oppilasta tunnilla. Vietin salissa vartin hiljaisen hetken (mielessäni kiroillen), kunnes rohkaisin mieleni ja soitin koulun johtajalle. Hän oli yhtä ihmeissään kuin minäkin. Ilmottautuneita kurssille oli jo viime viikon lopulla peräti 20 *hurraa!!*. Olisiko käynyt jokin pieni sekaannus päivissä. Keskiviikkoisin kurssia on nimittäin vain kolme kertaa, ne oikeat ja varsinaiset kurssipäivät ovat maanantai, perjantai ja lauantai. Pidän peukkuja sekaannuksen puolesta ja toivon, että kun perjantaina menen salille, se on täynnä innokkaita balettioppilaita.

Olen tämän viikon opiskellut kotona. Toisin sanoen kirjoittanut opinnäytesuunnitelmaa, etsinyt netistä hyviä lähteitä opinnäytettä varten, sekä varannut kirjaston aineistohausta kirjoja, jotka luulen olevan hyödyllisiä lähteitä. Tunnustan kuitenkin: koska olen laiska ja mukavuudenhaluinen, olen myös nauttinut rauhasta ja hiljaisuudesta ja tehnyt paljon muitakin, itselleni tärkeitä asioita päivisin. Hyi minua. Olikos se niin, että laiskuudesta sakotetaan? Jään odottamaan, mitä tulee tapahtumaan :)

Lapset ovat omia suloisia itsejään (ööh, kirjoitetaanko se noin?). Jos eivät ole toistensa kurkussa, leikkivät suht nätisti. Yleensä eivät. Esikoisella on jokin raivarivaihe päällä. Mikään, toistan mikään, ei ole hyvin. Tänään oli kaiken huippu. Yleensä mies on vienyt lapset tarhaan aamupalalle eli kello kahdeksaksi. Tänään, kun minun ei tarvinnut aamulla mennä kouluun, ajattelin, että olen kiva ja vien lapset päiväkotiin vähän myöhemmin, että ehdimme syödä aamupalan rauhassa ja yhdessä. Mies pääsi lähtemään aikaisemmin töihinkin. Esikoinen avasi silmänsä puoli kahdeksalta. Samalla aukesi myös suu. Raivoamisen, parkumisen ja kiljumisen määrä oli melkoinen. Eilen illalla kysyttäessä sanoi haluavansa syödä aamupalan kotona. Tänä aamuna, mitä nyt sen mesoamisen keskeltä sain selville, hän olisi ehdottomasti halunnut mennä päiväkotiin aamupalalle. Lupasin, että se onnistuu tasavarmasti kaikkina muina päivinä, muttei tänään. Yllätys oli itsellenikin se, että väsymyksestä huolimatta pysyin koko aamun tyynen rauhallisena. Kuopus tuli syömään aamupalan, esikoinen makasi lattialla itkupotkuraivarin kourissa. Kun vähän rauhoittui ja menin lähelle, raivari sai uutta puhtia *huoh* Olin kuulevinani parkumisen seasta sanat: "Minä syön tarhassa! Mulle säästetään aamupalaa siellä!" (tai suunnilleen sinne päin).

Jotenkin ihmeessä esikoinen sai itsensä puettua sekä kohtuukäytöksisenä bussille. Kun yhdeksältä päästiin päiväkodille, hän piristyi, kun kuuli, että ryhmä oli lähdössä pulkkamäkeen. Oli kiva kuunnella, kun hän selitti yhdelle hoitajista, miten hänellä oli paha mieli, kun piti syödä aamupala kotona, mutta että nyt hänellä on jo parempi mieli, kun pääsi päiväkotiin, ja kun ryhmä kaiken lisäksi lähtee vielä retkelle. Mitäs minä siihen, sanoin heipat ja lähdin itse takaisin kotiin opiskelemaan. Kotimatkalla soitin miehelle ja julistin, että meillä ei sitten arkiaamuisin enää kotona aamupalaa syödä. Yksi aamuinen itkupotkuraivari riitti meikäläiselle.

Nyt lepuutan hermojani yksin hereillä, kun mieskin meni juuri nukkumaan. Aah, tätä rauhaa ja hiljaisuutta!