Tunnustan olevani tunteellinen. Joku hieman ilkeäkielisempi voisi sanoa, että pillitän joka asiasta. Tähän minulta vastalause: en sentään joka asiasta itkua tirauta. Häissä olen yleensä saanut pyyhkiä kyyneleitä silloin, kun morsian/morsiuspari kävelee sisään kirkkoon sekä silloin, kun he avioparina kävelevät kirkosta ulos. (Syytä en tiedä. Veikkaan, että se on se musiikki.) Sen ainoan kerran, kun pokka piti, olin ystäväni morsiusneitona Skotlannissa. Vihkiminen oli sen verran erilainen, että siinä riitti ihmettelemistä, eikä tuollaisessa edustustehtävässä ollut edes aikaa vuodattaa kyyneleitä. (Ja millä minä olisin ne poskiltani pois pyyhkinyt, kun kädet olivat varatut kahdelle kukkakimpulle ja yhdelle lauluvihkolle, ja jotenkin piti vielä pitää hartiahuivista kiinni.)

Vaikka olenkin tottunut häissä valuttamaan ripsivärit poskille, nämä serkkuni häät olivat kyllä pohjanoteeraus: minua itketti kirkossa koko ajan; juhlapaikalla silloin, kun morsiuspari sinne saapui rämisevällä Ford Taunuksella; morsiamen isän puheen aikana; bestmanin puheen aikana; kakun leikkaamisen aikana ja etenkin silloin, kun morsiuspari tanssi häävalssia setäni laulaessa Akselin ja Elinan häävalssia. Hävetti, kun häävalssipotpurin ensitahtien kajahtaessa lykkäsin kuopuksen sylistäni miehelle ja säntäsin pihamaalle parkumaan. Tarvitsin kaksi nenäliinaa, että sain niagaran taltutettua, nenän niistettyä ja ripsivärit ojennukseen.

Syytän raskaushormoneja, mitään muuta selitystä en tähän keksi.

Muuten häät menivät oikein kivasti. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, morsian oli kaunis, sulhanen komea ja sukulaisiakin näki useamman vuoden tauon jälkeen.