Tämä pienten lasten äitinä oleminen ei ainakaan ole tylsää. Jokainen päivä on erilainen, eikä koskaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun vielä vähän aikaa sitten kuopus, 2,5 vuotta, aiheutti harmaita hiuksia, niin nyt sitä tekee esikoinen, noin viisi vuotta. Muistelen samanlaisen kauden olleen parisen vuotta sitten. Tulevatko nämä parin vuoden välein? Onko jotain ikäkausiahdistusta ilmassa?

Vaikeimpia hetkiä ovat lähes kaikki siirtymiset: sängystä pukemaan, kotoa päiväkotiin, päiväkodista kotiin, leikkimästä syömään, ulkoa sisälle ja illalla nukkumaan. Yllättävää kyllä syömästä leikkimään ja sisältä ulos siirtymiset sujuvat kuin vettä vain.

Kun tässä eräänä iltana keskusteltiin asiasta, esikoisella oli ratkaisu valmiina: jos me aikuiset tekisimme kaiken mitä hän haluaa ja pyytää, niin silloin hän tekisi kaiken mitä me haluamme ja pyydämme. Just.

Tämä aamu oli taas yksi tapaus muiden joukossa. Mies lähti aikaisin töihin, ja minä hoidin lasten päiväkotiin viemisen. Esikoinen ei olisi halunnut lähteä kesken lastenohjelmien. Kerroin, että silloin ei saa aamupalaa, ja tulee nälkä. Kävin laittamassa television kiinni ja pyysin lasta siirtymään eteiseen pukemaan kenkiä jalkaan. Kuopus oli jo eteisessä odottamassa. Kolmannen kehotuksen ja jälkeen (ja television sulkemisen jälkeen) ei esikoinen vieläkään ollut liikahtanut eteisen suuntaan. Minä siis kävin hänet hakemassa kädestä pitäen eteiseen. Kenkien pukeminen kesti tooooodella kauan, ja minulla ärsytystaso vain nousi. Kun vihdoin päästiin ovesta rappuun, esikoinen jämähti niille sijoilleen. Kun kävely ei luonnistunut useammankaan kehotuksen jälkeen, jälleen mentiin käsi kädessä. Pyörä olisi pitänyt ottaa mukaan, mutta kieltäydyin siitä ehdottomasti. Sitten se autoon meno, huh. Jälleen yksi operaatio enemmän. Autossa päiväkodille ajaessamme esikoinen sanoi haluavansa pesäpalloräpylän. Hän aloitti vielä sen aika hienosti: "Sitten kun te ostatte mulle ikioman pesäpalloräpylän, niin sitten mä lupaan totella teitä." Minä vastasin, että mitään ei kannata pyytää, jos ei osaa käyttäytyä, koska mitään kivaa ei tapahdu, jos elämä on jatkuvaa venkoilua. Välillä kuulostan ihan rikkinäiseltä gramofonilta, kun joudun toistamaan sen tosiasian, että kitisemällä ja kiukuttelemalla ei saa mitä haluaa. Korkeintaan muut ihmiset vihaisiksi.

Kiristys ja uhkailu syövät naista, ja lisäksi menettävät uskottavuuttaan. Lahjontaan (tee-nyt-niin-kuin-äiti-pyytää-niin-saat-herkkuja) en taivu, eikä tekisi mielenikään.

Nyt mietin hiljaa mielessäni, johtuuko tämä iästä vai kenties siitä, että päiväkotielämä on lapsille niin rankkaa. Päiväkodissa ei kuulemma ole kuuntelemisen ja tottelemisen suhteen mitään ongelmia. No, kotona on sitäkin enemmän sitten, kiitos vain. Toisaalta, jos pitää kaiket päivät tsempata ja käyttäytyä, niin ei sitä ihan ympäri vuorokauden joka päivä jaksa. Ihan ymmärrettävää - kai. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että ilmapiiri kotonakin olisi hieman mukavampi ja leppoisampi, jos ei tarvitsisi asioista sanoa miljoonaa kertaa ja lopuksi sitten kuitenkin hermostua, ennen kuin mitään tapahtuu. Toivon sydämestäni, etten ole yksin tässä tilanteessa...