Tänään, kesken lakanoiden mankeloimisen päähäni päjähti karmea oivallus: taidan olla nalkuttajatyyppiä.

Mistä moinen? Miehelle en nalkuta kuin korkeintaan mielessäni. Mutta valitettavasti lapset saavat välillä osansa. Kun jokin asia harmittaa, en vain osaa lopettaa siitä jauhamista, vaikka järkikin jo jossain vaiheessa sanoo, että nyt riittää. Silti suu käy. Apua!!

Tämä ehkä poiki eilisestä. Lapset olivat miehen kanssa läheisellä pallokentällä pelaamassa. Minä olin kotona. Ovikello soi, ja oven takana seisoi esikoinen. Ruoka oli melkein valmista, joten luonnollisesti ajattelin, että ovat kaikki kolme tulossa syömään. Esikoiselta kysyin, ovatko mies ja kuopus vielä kovinkin kaukana. Olivat kuulemma vielä pallokentällä. Sitten kysyin, tiesikö mies, että esikoinen oli tullut kotiin. Ei kuulemma tiennyt. Esikoinen oli lähtenyt kotiin salaa. Sillä siunaaman sekunnilla kaivoin kännykän esiin ja soitin miehelle - joka oli luonnollisesti jo suunniltaan huolesta. Pallokenttä ei ole kaukana, mutta sinne päästäkseen on ylitettävä verrattain vilkas ajotie (jota mm. bussit ajavat), ja aivan pallokentän vieressä menee junarata - ei tosin mikään päärata, mutta silti. Kerroin, että esikoinen oli kotona. Mies taas kertoi, että oli kuopuksen kanssa jo ehtinyt kiertää lähimetsät esikoista huhuilemassa, ja olivat aikeissa lähteä radan varteen katsomaan, ettei tyyppi ollut mennyt radalle.

Puhelun jälkeen se sitten alkoi. Nalkutus. Ensin tosin keskusteluyrityksenä, mutta jossain vaiheessa sain itseni kiinni nalkuttamisesta: "kun ei saa karata, pitää aina sanoa, minne menee, kun olet vielä niin pieni, et edes eskarissa vielä, ja miten sä nyt salaa lähdit kun on se iso tiekin siinä ja iskä oli jo huolissaan kun luuli sun menneen junaradalle ja mitä sä oikein ajattelit, no hyvä kun tulit kotiin eikä käynyt mitenkään, mutta kun siinä tiellä ajavat ne bussit eikä ne aina näe noin pientä lasta ja entä jos sä olisit jäänyt bussin alle eikä iskä löytäis sua enkä mä tietäis, että sä olet lähtenyt iskältä salaa pallokentältä kotiin..." Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Esikoinen oli ollut hirveän ylpeä siitä, että oli tullut yksin kotiin. Hän oli ennättänyt kertoa, miten hienosti oli osannut katsoa ensin vasemmalle, sitten oikealle ja vielä kerran vasemmalle, ja miten reippaasti hän oli sitten kävellyt tien yli. Ja miten kauniin ison vaahteranlehden hän olikaan matkalla löytänyt, katso nyt äiti! Ja minä nalkutan minkä kerkiän. Toisaalta, häviäminen pallokentältä on tietyllä tavalla nalkutuksen arvoinen tempaus, etenkin kun kyse on vasta viisivuotiaasta lapsesta *puolustelee*

Mikä kumma siinä on, että myös ne pienemmät asiat saavat nalkutushanat aukeamaan? Jos vettä nyt kaatuu lattialle litra, niin onko siinä aihetta nalkuttamiselle? Lisääkö perustelua se, että sen veden sieltä lattialta pyyhkii kuitenkin äiti, joka juuri sai kodin imuroitua?

Ilmeisesti parempaan päin ollaan nyt kuitenkin menossa, kun tämän(kin) asian tiedostan. Jos vaikka opettelisi sulkemaan suunsa hieman aikaisemmin...