Esikoisella taitaa olla meneillään jonkin sortin tahtokausi. Tai muuten vain testailee, mitä me miehen kanssa olemme miehiämme. Tai harjoittelee sosiaalisia taitoja. Tai jotain. Ei siinä mitään, harjoitelkoon ja testatkoon, mutta hieman alkaa jo väsyttää tämä jokapäiväinen (tai lähinnä -iltainen) rumba.

Ensimmäinen koe: Taustatiedoiksi kerrottakoon, että en liiemmin viihdy keittiössä kokkailemassa. Meillä myös on ruoka-ajat (ei tosin kovin tiukkasti kelloon sidotut), myös tuosta edellisestä johtuen. Sääntö on, että jos poistuu pöydästä (leikkimään) kesken ruokailun, on se merkki minulle, että ei haluta enää syödä, ja voin korjata ruuat pois. Seisovaa pöytää en ala pitää. Nyt useampana iltana - kun kaikki olemme sopivasti väsyneitä - esikoinen on aloittanut mystiset kokeensa. Ensin hän kiittää ruuasta ja vakuuttaa masun olevan täynnä. Noin kymmenen minuuttia myöhemmin, kun ruuat on jo korjattu pois, hänellä onkin ihan kuolemannälkä ja ruokaa pitäisi saada heti nyt. Vaikka siinä tilanteessa, kun toinen huutaa kuin hinaaja "Mul on nälkä!", yrittää selittää, että ruoka-aika meni jo, niin eipä tuo tajuntaan mene. Niinpä meillä naapuritkin kuulevat, kun joku on "kuolemassa nälkään". Hieman noloa. Usein tämä tapahtuu iltapalalla, ja yleensä juuri ennen hammasten pesua ja nukkumaan menoa. En välittäisi kilpailla siitä, kumpi tilanteen voittaa. Siitä huolimatta olen erittäin tyytyväinen siihen tapaan, millä olen näistä kokeista selvinnyt. Siis rauhallisesti, matalalla äänellä puhumalla, samaa yksinkertaista asiaa hokemalla. Supernanny ja Keijo Tahkokallio saisivat olla minusta ylpeitä, niin hienosti olen pitäytynyt itselleni asettamissani rajoissa :) (Vaikka olenkin Tahkokallion kanssa eri mieltä siinä, että aikuisen kuuluu voittaa kaikki ottelut. En minä ainakaan jaksa otella jatkuvasti, yhteispeli on huomattavasti mukavampaa.)

Toinen koe: Esikoinen testaa, toimiiko seuraava kuten hän on ajatellut. Kun pyydän häneltä jotain, hän sanoo tekevänsä "kaiken mitä sä äiti pyydät" jos teen ensin mitä hän pyytää. Lähes poikkeuksetta hän pyytää sellaista, mitä en voi antaa, kuten uusia leluja, erivapauksia (namia ennen ruokaa - vaikka ei sekään ole kovin paha juttu) tai ööh... periksi. Tämäkin koe on kannaltani katsottuna erittäin onnistunut, esikoisen kannalta ei-niin-onnistunut. Ihan niin johdonmukainen en ole, kuin mitä kasvatuspsykologit ehkä neuvovat, sillä jos perustelu on järkevä, niin miksi en saisi muuttaa kantaani. Siinä sitä lapsikin oppii, että joistain asioista voi aina vähän joustaa ;)

Kun esikoinen tänä iltana oli jo makkarissa ja kiljui vuoron perään "Mul on nälkä!" ja "Mä haluun iltasadun!", toimin kuin esimerkillinen vanhempi konsanaan. Menin huoneeseen ja kerroin Opettavaisen Tarinan auringosta, tuulesta ja miehestä. Haluatteko kuulla? Ei se mitään, kerron sen silti :)

Aurinko ja tuuli näkivät miehen kävelevän maantiellä paksu pomppa päällään. Tuuli haastoi auringon kilpaan siitä, kumpi saa nopeammin riisuttua mieheltä pompan pois. Tuuli aloitti varmana voitostaan. Jos puhallan tarpeeksi kovaa, miehen on ihan pakko riisua takkinsa pois, tuuli ajatteli. Tuuli puhalsi ja puhkui, mutta pomppa ei lähtenyt miehen päältä pois, vaan sen sijaan mies kietoi vaatekappaletta yhä tiukemmin päälleen. Aikansa puhkuttuaan tuuli myönsi tappionsa, ja niin oli auringon vuoro.  Aurinko aloitti kepeästi, ja lämmitti ensin vain vähän. Pikku hiljaa se lisäsi lämmön määrää, ja lämmön lisääntyessä mies ensin avasi takkinsa kunnes oli niin kuuma, että hänen oli se riisuttava. Aurinko oli voittanut kisan. :)

(Jos tarinan opetus ei ihan auennut, sitä voi kysellä tarkemmin kommenttilootassa. Esikoisen tuo tarina ainakin sai mietteliääksi ;) )