Tämä oli jälleen niitä päiviä...

Keskimmäinen oli aamulla kuumeinen, joten ennustelin sisäpäivää. Ja senhän tietää, mitä siitä tulee, kun näiden kanssa on koko päivän sisällä. Ei yhtään mitään.

Esikoinen ohjeisti jo aikaisemmin, että kun sanon: "Kello löi jo kuusi!", hän lopettaa riehumisen siihen paikkaan. Näin kuulemma on tapana päiväkodissa sanoa. Kun olin käyttänyt tuota fraasia noin sata kertaa, kyllästyin siihen totaalisesti ja kieltäydyin enää käyttämästä sitä. Toin erittäin painokkaasti esille sen, että olisi kovin mukavaa, jos asia menisi perille ilman mitään koodikieltä. Eipä olisi varmaan kukaan ulkopuolinen keskimmäisen touhuista huomannut, että toinen on kipeä. Tai sitten siitä menosta kaikki olisivat arvanneet voinnin oikean tilan. Tämä päivä ei ainakaan millään muotoa edistänyt kurkkukipuni häviämistä. Hyvä, että ääni vielä kulkee...

Olen siis edelleen - toiveistani huolimatta - mukana maailman huonoin äiti -kisassa. Kun olisi paljon tehtävää eikä rauhaa tehdä niitä asioita, joita pitäisi siis tehdä, niin pinna kiristyy helposti. Ja yllättäen jostain kumman syystä juuri niinä päivinä lapset ovat erittäin taitavia saamaan minut kiihtymään nollasta sataan noin sadasosasekunnissa. Käsittämätöntä.

Onneksi tämä päivä on melkein ohi (ja mieskin juuri kotiutui).