Kellä onni on, se onnen kätkeköön. Aika totta tuo.

Kun edellisessä postauksessa hehkutin, miten hienosti kaikki sujuu ja miten ihanaa elämä on, niin eikös Mr. Murphy tullut heti seuraavana päivänä käymään. Niinpä niin. Perjantai oli katastrofi.

Esikoinen ja keskimmäinen yrittivät ilmeisesti listiä toisensa. Tappelu alkoi heti, kun saivat silmänsä auki ja jatkui siihen asti, kunnes nukahtivat illalla yöunille. Historiallisesti tappelua ei keskeyttänyt edes ulkoilu, vaan pihalla mätkintää tehostivat puukapulat. En tykkää huutamisesta, mutta syystä tai toisesta perjantaina normaaliäänellä sanotut asiat eivät menneet lainkaan perille - tuskin siltä mäiskimiseltä edes kuulivat puhettani -  ja ennen iltaviittä ääneni oli ihan käheänä. Kun raja tulee vastaan, se tulee vastaan. Kuudelta minulle riitti. Puin vauvalle ja itselleni ulkovaatteet, lykkäsin vauvan liinaan ja lähdin pihalle. Ovensuusta huikkasin, että menen ulos, tehkää mitä haluatte. Pihalla oli eräs toinen äiti lastensa kanssa, ja hänelle pääsin suoraan tilittämään elämän epäoikeudenmukaisuutta. Mikä ihme siinä on, että kakarat eivät osaa pitää näppejään toisistaan erossa? Miksi pitää koko ajan olla toisen kimpussa? En ymmärrä. Yhtään ei auttanut se, että mies teki jälleen megalomaanisen pitkän työpäivän. Ilmeisesti parempi on vain tilittää niistä kurjista jutuista kuin kertoa, miten kivaa tämä elämä on. Jos siis valittamisella välttää Mr. Murphyn ei-toivotut vierailut.

Isänpäivää vietettiin sitten tänään täälläkin. Tuona samaisena katastrofiperjantaina olin lasten kanssa askarrellut miehelle isänpäivälahjan: lasten kädenjäljet valkoisen poolopaidan rinnuksiin. Emme käyttäneet kangasvärejä, vaan joskus ostamiani silityskuvapapereita. Tai tarkemmin yhtä paperia. Paidasta tuli hieno (vaikka itse sanonkin) ja mieskin oli siihen ilmeisesti tyytyväinen, kun puki sen heti aamulla päälleen. Jännityksellä odotan, mitä kuvalle tapahtuu ensimmäisessä pesussa...

Mitä päivään tulee, niin se vietettiin kyläilemällä. Ensin käytiin appiukon luona, sitten vanhempieni luona. Appiukko tarjosi lounaan, vanhempani muut ruuat. Eipähän minun tarvinnut keittiössä häärätä :)

Olen vain tässä miettinyt, mikä mahtaa olla isänpäivän - tai äitienpäivän - funktio? Onko se se, että päivänsankari lepää ja ottaa iisisti vai se, että päivänsankari häärää ja järjestää ja puuhaa? Jotenkin tuntuu, että isänpäivänä on ihan oikeus ja kohtuus, että isä on lasten kanssa ja äiti (tai joku muu) hoitaa ruuat sun muut tarpeelliset. Äitienpäivänä taas, etenkin kun lasten kanssa tulee muutenkin oltua ja ruuat ja muu jää usein äidin tehtäväksi, sitä toivoisi nimenomaan omaa aikaa. Aikaa tehdä juuri sitä, mitä juuri silloin tekee mieli tehdä. Jäänkin odottamaan toukokuuta - enkä vähiten äitienpäivän takia.