ARGH!! Kolmevuotias keskimmäinen on suoraan sanottuna kettumaisessa iässä. Jatkuvaa vinkumista, kitinää, kiukuttelua, härnäämistä, pakoon juoksemista, tottelemattomuutta, kurittomuutta... Sillä siunaaman hetkellä, kun aamulla silmät aukevat, meininki alkaa eikä se lopu kuin vasta silloin, kun nukkumatti kutsuu. Onneksi, onneksi on toisinaan päivän mittaan hetkiä, jolloin saa äiti vähän levätä. Esimerkiksi silloin, kun ollaan ulkona. Mutta kun ei siellä pihallakaan jaksa koko aikaa seistä.

Nolointa tässä koko hommassa on se, että minä itse taannun kolmevuotiaan tasolle. Kun kiukuttelun alkaessa fiksu vanhempi menisi alas lapsen tasolle ja pyytäisi syliin ja rapsuttaisi ja silittäisi, minä jaksan sitä kuunnella hetken, ja sen jälkeen ensin alan nalkuttaa ja jos ei homma ala sillä toimia, uskon, että naapurit huomaavat toivovansa kuulosuojaimia. Häpeän käytöstäni suuresti. Olen erittäin pettynyt käytökseeni, sillä minun oli tarkoitus olla äiti, joka ei koskaan huuda. Tiedostan myös, miten tyhmästi käyttäydyn, mutta tilanteen ollessa päällä en osaa käytöstäni muuttaa. Yleensä tosin - ja tämä on harvinaisen huono tekosyy - juuri tilanteen ollessa päällä myös vauva on tyytymätön, meillä on jonnekin kiire, ja minä olen joko väsynyt tai itsekin kettuuntunut johonkin. Ei kovin hyvä lähtökohta rauhoittua ja rauhoittaa tilanne.

Noloa on myös huomata, että nykyään iltarutiineihin kuuluu iltapalan, iltasadun ja hammaspesun lisäksi anteeksipyytäminen. Toivottavasti raivohärkäkäytökselläni en aiheuta keskimmäiselle kovin suuria traumoja.

Niin että älkää nyt muut äidit tehkö niin kuin minä teen, vaan koittakaa tehdä niin kuin minä sanon :) (Mutta älkää tulko kertomaan minulle, miten hienosti onnistutte, sillä silloin vain väännätte veistä haavassa...)