Havahduin tänään huomaamaan, että vanhempainrahakauteni päättyy vajaan kahden viikon kuluttua. Tämä havahtuminen tapahtui sen jälkeen, kun olin miehelle puhissut, miten ärsyttävää on joka päivä miettiä, mitä tekee ruuaksi ja vielä ärsyttävämpää kuulla, "yäk, en syö!" sen jälkeen, kun on ruuan saanut valmiiksi. En siis todellakaan ole mikään keittiön hengetär ja wanna-be kokki. Havahtumista edesauttoi miehen heittämä ehdotus vuoron vaihtamisesta. Kun tajusin, että hän puhui ihan muusta kuin kokkausvuorojen vaihtamisesta (minä kokkaan arkisin ja pyhinä ja lauantaisin, mies kokkaa silloin, jos olen jostain syystä estynyt - mikä on äärettömän harvoin, valitettavasti), sitten siis havahduin.

Ryntäsin koneelle kesken keittiön siivouksen ja klikkailin itseni Kelan sivuille. Noin minuutin niitä sivuja luettuani aloin kaihoisasti kaivata Kela-suomi -sanakirjaa. Muutama asia kuitenkin tuli selväksi: jos mies haluaisi jäädä ihan oikeasti isäkuukaudeksi kotiin, se pitäisi aloittaa heti, kun vanhempainvapaan maksukausi loppuu. (Jos vauva olisi syntynyt vasta tämän vuoden puolella, isäkuukautta voisi siirtää alkamaan meille paremmin sopivana ajankohtana, mutta jos jossitellaan niin lehmätkin lentäis.) Ongelma tulee vastaan siinä, että tuon isäkuukauden aloittamisesta olisi pitänyt ilmoittaa sekä Kelaan että miehen työpaikalle viimeistään kaksi kuukautta ennen kyseistä ajankohtaa. Että se siitä sitten. Kun tarkemmin ajattelen, niin isäkuukausi olisi ollut aivan verraton juttu: minä olisin päässyt treenaamaan vaikka päivittäin ja vaikka parikin kertaa päivässä, kun mies olisi ollut kotona lasten kanssa, ja saanut siitä vielä "palkkaakin"! Vaikka tosin epäilen - hyi minua - että olisimme olleet koko isäkuukauden maalla, mies ruohonleikkurin varressa ja minä sisällä kokkaamassa, siivoamassa, nukuttamassa vauvaa ja luppoaikoina surffaamassa netissä tai virkkaamassa. Siis koska minullahan ei ole töitä. Tai ehkä olisi, mutta näin huonossa kunnossa en voi niitä tehdä.  Toinen vaihtoehto on tietysti se, että mies jää pariksi kuukaudeksi lasten kanssa kotiin ja minä ryhdyn ankaran treenin avulla saattamaan itseäni työkuntoon. Huonoa tässä vaihtoehdossa on tosiasia, että treenit eivät tuo rahaa, vaan vievät sitä. Ja kotihoidon tuki on sisaruslisien (tai mikä nyt niiden virallinen nimi onkaan) kanssa 415e/kk. Tosin siinä vaiheessa, jos minä lähtisin treenaamaan (ehkä voisin mahdollisesti opettaa viitisen tuntia viikossa), perheen tulot olisivat sitä luokkaa, että olisimme oikeutettuja saamaan kotihoidon hoitolisää, jolloin etuus olisi peräti 583,99e/kk.  Kun tuosta rahasta maksaisimme asuntomme vastikkeen, käteen jää (verojen jälkeen - huom!) hyvällä tuurilla pari kymppiä. Pari kymppiä kuussa ei riitä ruokkimaan neljää nälkäistä suuta (vauvan suuta ei vielä lasketa). Joten jollei lotosta kolahda jättipottia tilille, voimme haudata kuolleena syntyneen ajatuksen miehen jäämisestä kotiin lasten kanssa.

Kaiken tavaamisen ja harmaiden aivosolujen vaivaamisen jälkeen tulin sitten siihen tulokseen, että minun on parasta vain pysyä kotona, hellan ääressä. Treenaan itseni kuntoon joskus toiste ja mietin työasioita joskus toiste. Kotona on itse asiassa ihan kiva olla, jos joku toinen tekisi ruuat. Edes pari kolme kertaa viikossa. Kaksi kertaa päivässä. Toivonko liikoja?