Olin jokin aika sitten kovasti sitä mieltä, että lapsille ei kännykkää ennen kuin menevät kouluun. Säilytin kuitenkin itselläni Veto-oikeuden, ja hyvä olikin. Torstaina nimittäin kävin hakemassa esikoiselle, tuolle innokkaalle eskarilaiselle, oman liittymän. Omaa puhelinta hän ei sentään saanut, vaan saa lainata minun vanhaa (Mikki Hiiri-) kännykkääni. Syy tähän mielenmuutokseen on niinkin pieni, kuin että meidän pihan kolme eskarilaista alkoivat kulkea keskenään eskarista kotiin reilu viikko sitten. On huomattavasti helpompi kolme- ja yksivuotiaiden kanssa näppäillä esikoisen numero kännykkään ja pirauttaa, jos lapset eivät ole kahdessakymmenessä minuutissa löytäneet tietään kotipihaan, kuin lähteä tielle tarpomaan ja etsimään niitä. Laiskuus - se on päivän sana :)

Esikoinen on luonnollisesti ihan innoissaan puhelimesta. Tänäänkin soitti pihalta ja ilmoitti tuovansa repun sisälle vasta, kun tulee välipalalle. Hinku oppia lukemaan on myös kova, sillä kun osaa lukea, voi lähettää ja vastaanottaa tekstiviestejä. Ensimmäinen tekstari kilahti puhelimeeni lauantaina, ja siinä luki "Oltiin hoplop" :)

Kun esikoinen harjoittelee puhelimen käyttöä, voisin toivoa miehenkin keskittyvän samaan. Tänään iltahärdellin aikaan - kun miehen oli tarkoitus kylvettää kuopus ja suihkuttaa kaksi vanhempaa - hän päättikin puhua pitkän puhelun jostain frickin' mp3-soittimista. Ja loppujen lopuksi minä sain hoitaa kuopuksen ja kaksi muuta puhtaiksi ja kuiviksi. Sanotaanko kauniisti, että hieman syletti. Miksi, oi miksi on niin vaikea sanoa, että kuule, nyt on huono hetki puhua, soitan sulle heti, kun saan lapset nukkumaan? Tai miksi, jos tuo on todella liian vaikeaa, ei voisi sitten sanoa, että kuule, on vähän muuta, mutta tosi lyhyesti, jos on tosi tärkeetä asiaa? Onneksi on siideri jääkaapissa odottamassa.