Eivät ole kotiäidin päivät tylsiä, kun lapset järjestävät aksöniä joka päivälle. Mm. tänään keskimmäinen laski pulkalla puuta päin. Kysyin (luonnollisesti) eikö hän nähnyt puuta, ja vastaus kuului "En, kun pidin silmät kiinni." Tietenkin. Kuka sitä nyt pulkkamäessä ympärillen katsoisi, niih.

Kuopus vaikuttaisi olevan vuorikauriin, apinan ja koiran risteytys: hän kiipeää mihin vain vuorikauriin ketteryydellä, tutkii tavaroita apinan innokkuudella ja ruokapöydässä käyttäytyy kuin koira. Tätä viimeistä pitänee hieman avata, että muutkin ymmärtävät vertauksen. Kun tyyppi on kiivennyt TripTrappiin, hän hilluu siellä ylhäällä miten sattuu. Istumaan hänet saa pitämällä lusikkaa/haarukkaa nenän edessä mutta kuitenkin riittävän kaukana ja käskemällä ("Istu!"). Ruokaa saa vasta, kun on peppu penkissä. Ja heti, kun on lusikallinen ruokaa kipattu suuhun, tyyppi on jälleen ylhäällä hillumassa. Alan epäillä suuresti Pavlovin koirien ehdollistumisen rinnastamista ihmislapsiin... Vaihtoehtoisesti lykkään kuopukselle ruokakupin lattialle. Syököön siellä, niin saa hillua rauhassa ilman, että minä olen koko ajan saamassa sydäriä. Koira mikä koira :)

Esikoiseen iskee välillä laiskiaistauti. Se on se tauti, kun takapuoli juuttuu sohvaan, eikä mitään voi tehdä, kun ei vain yksinkertaisesti jaksa. Keskimmäinen ottaa hyvää mallia esikoisesta, ja sen lisäksi on jalostanut laiskiaista vinkuintiaanin suuntaan. Ainakin sen perusteella, minkälaista ääntä hän välillä suustaan päästää.

On meillä onneksi ihan tavallisia ihmislapsiakin täällä välillä, ja niinä päivinä ei otsaani kasva minkäänlaista elämää häiritsevää elintä... Onneksi, onneksi meillä ei ole ihan oikeaa kotieläintä. Ei taitaisi tämä äiti sellaista jaksaa.