Loman jälkeen paluu arkeen on sitä rankempi, mitä enemmän rytmit ovat sekaisin. Esikoinen ja keskimmäinen ovat päässeet arkirytmiin ihan hyvin kiinni, vaikka aamulla herääminen klo 7.30 teki vielä hieman tiukkaa. Minulla rytmit ovat ihan totaalisen kadoksissa. Valvon pitkälle aamuyöhön, ja sitten tekisi mieli nukkua puolille päivin. Se vain ei ole mahdollista tässä huushollissa vielä moneen vuoteen, joten pelkään pikku hiljaa alkavani näyttää pandalta (= mustat renkaat silmien ympärillä). Mikä kumma siinä on, että yöllä ei väsytä? Eikä itse asiassa päivälläkään, mutta aamut ovat yhtä tuskaa (etenkin, jos erehdyn nukkumaan yli kahdeksaan - eikä sitä kovin usein tapahdu) puhumattakaan alkuillasta.

Kuopuksellakin on jokin ihme vaihe taas päällä. Ei riitä, että hän päivisin keksii apinatempuillaan ohjelmaa koko perheelle, vaan vielä yölläkin pitää temppuilla. Ensinnäkin illalla nukahtaminen on muuttunut tosi vaikeaksi. Mm. tänään illalla luulin tyypin alkavan harrastaa seinäkiipeilyä, kun niin aktiivisesti yritti kivuta makuuhuoneen seinää ylöspäin. Kun hän sitten nukahtaa, niin n. kolmen tunnin kuluttua alkaakin se varsinainen show. Venkoilua, kiemurtelua, sätkimistä, kitinää ja muuta riittääkin mukavasti koko yöksi. Tai siltä se ainakin tuntuu. Vaikeaksi homman tekee se, että kun juuri olin tottunut siihen, että myöhäisillat ovat omaa aikaa, niin nyt saan hypätä makkarissa vähän väliä toista rauhoittelemassa. Hermo menee totaalisesti.

Miksi ihmeessä lapsilla ei voi olla hyviä vaiheita kaikilla yhtäaikaisesti, vaan aina jollain joku mättää?? Just nyt tää ei jaksais yhtään.