Eräs perhe eräänä arkiaamuna:

Vanhemmat heräävät seitsemän jälkeen. Isä menee suihkuun, äiti keittiöön puuroa keittämään. Pian herää taapero, jonka äiti vie potalle. Sitten sängystä kömpivät ylös eskarilainen ja kerholainen. Molemmilla silmät sikkurassa ja tukka pystyssä.

Isä on käynyt suihkussa, pukenut päällensä ja laittaa taaperolle vaippaa. Äiti on saanut puuron lautasille ja pöytään. On aika tulla aamupalalle. Taapero istuu jo syöttötuolissa ja lusikoi puuroa innoissaan. Kahta vanhempaa lasta ei pöytään kuulu. Sohvalla he olla möllöttävät ja katsovat silmät renkaina lastenohjelmia. Äiti kutsuu toisen kerran lapsia puurolle. Ei reaktiota. Kolmannella kerralla kaukosäädin puhuu ja toosa pimenee. Jos nyt vaikka tulisi eloa jälkikasvuun.

Kello raksuttaa ja aika kuluu, ja eskarilaisen kyyti on lähdössä reilun vartin kuluttua. Tyyppi sen sijaan on ihan "kohmeessa". Puurolautanen nököttää pöydällä nenän edessä koskemattomana, vaatteet ovat edelleen pinossa sohvalla. Kohta pitäisi jo mennä pukemaan kenkiä jalkaan.

Ja niinhän siinä jälleen kerran käy, että eskarilaiselta jää puuro puoliksi syömättä ("Äiti, mulla on nälkä!" "No olisit sitten lusikoinut sen puuron suuhusi sen sijaan, että vain istut ja tuijotat!") kun vanhemmat yhteistuumin ryhtyvät kiskomaan vaatteita lapsen päälle. Noin minuuttia ennen määräaikaa eskarilainen saadaan ulos ovesta rappukäytävään.
"Juokse nyt reippaasti sinne autolle, sinua odotetaan."
"Joo joo" - ja eskarilainen lähtee maleksimaan portaita alas.

Lienee turha sanoa, että äidin pinnaa on mukavasti jo aamutuimaan venytetty, eikä isäkään kovin iloisena lähde töihin...

Mikä ihme siinä on, että arkiaamut ovat kuin tahmaa, mutta kun on viikonloppu, lapset riekkuvat hereillä kukonlaulun aikaan, syövät reippaasti aamupalan ja pukevat yhdessä hujauksessa vaatteet päälleen? Ja ennen kuin äiti ehtii kissaa sanoa, ovi käy, ja tulevaisuuden toivot pomppivat pihalla alta aikayksikön.

Onneksi kohta alkaa kesäloma.