Yhteisasumista vanhempieni kanssa on kestänyt kohta kolme kuukautta. Yllättävän kivuttomasti aika on mennyt, toki lasten riehuminen välillä rasittaa vähän kaikkia - paitsi lapsia, yllätys yllätys. Rankkaa on ollut se, että oma omaisuus on lähestulkoon kokonaan jossain ihan muualla. Tieto siitä, että se myös saattaa tämän välisäilytyksen aikana kärsiä sekä kosteus- että muita vaurioita, ei yhtään lohduta. Tuntuu ihan oudolta, että vaikka neliömäärä edelliseen asuntoon verrattuna yli tuplaantui (itse asiassa triplaantui, jos kellari lasketaan mukaan), niin siitä huolimatta on ahdasta eikä säilytystilaa ole nimeksikään. Yläkerran aulan seinustalla ollut laatikkopino tuntuu kasvaneen joka kerta, kun siihen vilkaisen. Kaapit pursuavat tavaraa, eikä yhtään laatikkoa voi enää purkaa. Voi, miten haluaisinkaan jo päästä remontoimaan ja sisustamaan! Sekään ei tule olemaan helppoa, sen verran erilaiset mieltymykset minulla ja miehellä on. Eikä hän tyydy siihen, että kaikki hoituu kun vaimo sisustaa. Toivotaan vain, ettei se kamppailu muutu veriseksi...

Maalla käyminen ei helpota avaran tilan kaipuutani mitenkään. Sielläkin sekä vanha että uusi talo on ahdettu täyteen erilaista tavaraa. Muun muassa sitä meidän omaisuuttamme, joka ei tänne mahdu. Tuntuu toivottomalta edes yrittää pitää yllä minkäänlaista järjestystä, kun siivoaminenkin on vain tavarakasojen siirtämistä nurkasta toiseen. Toisen suru on toisen onni: ainakin eräät tykkäävät siitä, että on paljon tavaraa ja niiden mukana kivoja piiloja ja kätköjä. Enkä nyt todellakaan puhu meidän kolmesta koheltajasta.



Tällaiset pikku "söpöläiset" ovat vallanneet paikan.
En minä muuten, mutta kun niitä papanoita on niin ikävä imuroida sängyiltä ja lattioilta pöydistä puhumattakaan. Eikä se pissanhajukaan mitenkään mieltäylentävää ole.

Sori vain, Apodemus flavicollis, mutta talo on meidän ja sota on näin ollen julistettu. Eilen illalla varustimme kriittiset paikat (ts. ne, joissa metsähiiren oli nähty vilahtavan) loukuilla. Seuraavan kahden tunnin aikana (katsoimme miehen kanssa telkkaria hämärässä olohuoneessa) loukut napsahtelivat niin, että mies sai kantaa viisi elotonta jyrsijää pihalle syrjäiseen kukkapenkkiin haudan lepoon. Ei varmasti mikään mieltä ylentävä viimeinen matka... Ai niin, ja yksi, laskuissamme se kuudes, löytyi vessanpöntöstä hukkuneena, kun saavuimme paikalle. Ei sekään mikään hieno tapa mennä,  mielestäni. Kuusi pois, tuntematon määrä jäljellä. Metsästys jatkuu vielä ainakin viikon. Jos vaikka saisimme napattua ne "läskeimmät", jotka miehen teorian mukaan ovat tiineinä. (Toivottavasti eivät!) Loukkujen lisäksi varustimme taloa kynnyksillä. Ovat ovelia nuo hiiret, kun ovat jyrsineet hiirenmentäviä koloja kokolattiamattoihin ovien kohdille. Talossa kun ei ole ollut kynnyksiä pyörätuolikäyttäjän etenemistä helpottamaan. Nyt on jälleen, ja hiiret ainakin viime yönä pysyivät poissa makuuhuoneesta ja vessasta. Pieni voitto sekin.

Konkreettisten tilojen lisäksi myös pääkoppa kaipaisi tuuletusta. Ihmettelen suuresti, missä kummassa kaikki pikkukaupungin kotiäidit päivisin hengaavat, kun ei niitä puistoissa näy. Tai sitten me olemme aina väärässä puistossa. Juttuseura olisi nyt kova sana - ja sen puutteen huomasin todella selvästi käydessämme vanhan talon pihalla aikaisemmin tällä viikolla. Tulin puhuneeksi kuin papupata erään vanhan kotiäitinaapurin kanssa lasten leikkiessä suht sopuisasti siinä ympärillä. Jos jotain kerrostaloasumisessa kaipaan, niin sitä pihaa ja niitä muita kotiäitejä siellä. Seuran puutteesta lie johtuu, että kovasti kaipailen jo töihin. Tekemään muutakin kuin ulkoilemaan puistoissa kaksi kertaa päivässä, kokkaamaan vaihtelevalle määrälle ihmisiä useamman kerran päivässä, tappelemaan vaatteiden pukemisesta alamittaisten kanssa ainakin miljoona kertaa päivässä. Tuli varmaan selväksi. Vaikka tuskin se ruoho vihreämpää on aidan toisella puolella. Mutta olisihan se kiva käydä kuitenkin tarkistamassa...