Viikonloppu mennä hujahti. Olin varautunut perusmeininkiin. Siis sellaiseen, että arki ei eroa viikonlopusta millään tavalla. No, toisin kävi.

Lauantaina mies lähti ensin lasten kanssa jäähalliin luistelemaan puoli yhdeltätoista. Minä nautin aamiaisen pitkän kaavan mukaan ja luin päivän lehdenkin hartaudella. Jäähallilta mies meni lasten kanssa isällään käymään, ja kävi vähän ennen kahta pikaisesti kotona. Esikoinen vaihtoi vaatteet ja valmistautui kaverisynttäreille ja kuopus kannettiin autosta sänkyyn nukkumaan. Minä jäin kotiin hengaamaan ja kuopuksen unta vahtimaan, kun mies vei esikoisen synttäreille ja lähti keskimmäisen kanssa käymään kaupassa. Kun synttärit loppuivat, mies haki esikoisen ja kävi kodin kautta hakemassa mukaansa kuopuksen ja uimakamat. Jotta ei ihan tylsistyisi, vei lapset vielä uimaan pariksi tunniksi.

Tuntui todella ihmeelliseltä olla käytännössä yksin kotona lähestulkoon koko lauantain. Lapsia näin aamulla ja uudelleen paremmin vasta illalla puoli seitsemän aikaan.

Sunnuntaina minulla oli sitten oma meno puolesta päivästä alkuiltaan ja mies jäi kotiin lasten kanssa.

Ei siinä mitään, oli tosi kivaa olla vapaana hoitovastuusta (ja keittiöhommista, kun rakas äitini huolehti sen puolen - miehenkin onneksi), mutta mikä ihme siinä on, että tällaisen viikonlopun jälkeen on todella syyllinen olo?? Tuntuu ihan väärältä jättää lapset isänsä hoitoon näin pitkäksi aikaa. Onhan mies arkisin päivät töissä ja kaipaa varmaan itsekin vähän vapaa-aikaa....

Ja sitten muistan, että niin, olen minäkin arkisin töissä, vaikka työ onkin kotona hääräämistä ja lasten perään katsomista. Ja kyllä minäkin siitä ansaitsen vapautusta aina silloin tällöin. Mutta silti on syyllinen olo. Aivan käsittämätöntä.

* *

Yritin karistaa itsesyytökset mielestäni keskittymällä iloisempiin asioihin, kuten vauvaonnittelukorttien askartelemiseen. Vähän helpotti (mutta ei paljon) :)