Olen tässä viimeisen puolen vuoden aikana miettinyt useampaan otteeseen, miksi kotiäitiys ei enää tunnu sujuvan. En voi olla joka päivä miettimättä töihinpaluuta ja lasten päivähoitokuvioita. Nautiskelen siitä toistaiseksi tavoittamattomasta tunteesta mikä tulee, kun olen luovuttanut hoitovastuun jollekin toiselle keskellä päivää ja pääsen hetken olemaan ihan itsekseni. Tai siitä, kun tiedän, että se en ole minä, joka joutuu kuuntelemaan kaikki kitinät ja vinkumiset päivän aikana.

Tänään luistinradalta raivoavan kuopuksen kanssa kotiin kävellessäni sitten keksin, miksi kotiäitiys on viime aikoina ollut niin kovin raskasta. Kahdella sanalla: yksinäisyys uuvuttaa. Tajusin, että aikuiskavereita minulla ei ole samassa tilanteessa tässä lähellä yhtäkään. Kontaktit muihin aikuisiin ovat supistuneet olemattomiin, jos ei lasketa kontaktia mieheen ja omiin vanhempiini.

Leikkipuistoissa ei tule juteltua muiden vanhempien kanssa, kun jokainen niin tiiviisti seuraa omaa jälkikasvuaan. Onneksi pari kolme kertaa viikossa saan vaihdettua muutaman sanan keskimmäisen leikkikoulukavereiden äitien kanssa, ja sen jälkeen olenkin hetken kuin toinen ihminen. Ne hetket eivät valitettavasti juurikaan kanna paria tuntia pidemmälle, minkä olen suureksi surukseni huomannut.

Tilanne tuntuu entistäkin masentavammalta jo siksi, kun miettii aikaa ennen muuttoa. Vanhassa pihassa oli minun lisäkseni kolme muutakin kotiäitiä, jotka laillani aktiivisesti viettivät aikaa pihalla lasten leikkiessä omia leikkejään sulassa sovussa. Tuli siinä juteltua ummet ja lammet sekä lapsista että vähän kaikesta muusta. Opittiin tuntemaan toisemme muutenkin kuin naapureina ja hyvänpäivän tuttuina. Ei tarvinnut padota sisäänsä niitä asioita, jotka juuri silloin ottivat päähän, vaan toimimme toistemme kuuntelijoina ja empatiasäiliöiden täyttäjinä. En voi olla sanomatta, että kaipaan sitä aikaa. Kaipaan niitä kontakteja ja leppoisaa yhdessäoloa.

Jossain mieleni sopukoissa jyskyttää ajatus, että kun pääsen jälleen aikuisten maailmaan, "oikeisiin" töihin, ja kaikki lasten päivittäiset kitinät ja tappelut ja viihdyttämiset eivät kaadu minun niskaani, elämäni helpottuu. Voi olla, että minusta tulee jälleen se iloinen itseni, jona opin itseni tuntemaan tässä vuosien varrella. Inhottaa olla joka päivä pahalla päällä lasten komentamisesta. Empatiasäiliöni on tyhjiin ammennettu, haluaisin olla välillä se, joka saa eikä aina se, joka saa antaa. Tai paremminkin joutuu antamaan. Olen venynyt äärimmilleni, enkä pidä tästä tunteesta enää yhtään. Nolottaa tunnustaa, että virtuaalinen hiekkalaatikko on noussut arvoasteikolla ennennäkemättömän korkealle.

Kuka lohduttaisi uupunutta, (päiväkahvi)seuraa vailla olevaa kotiäitiä? Anyone? (Kun töihin pääsen vasta elokuussa...)