Äitihirviö iski jälleen :(

Olipa ikävä päivä. Koko päivä. Tai itse päivä oli ihan kiva, minä olin ikävä - koko päivän. Ihan hävettää. Asia, joka tuntuu erityisen pahalta on se, että esikoinen meni nukkumaan ennen kuin ennätin pyytää typerääkin typerämpää käytöstäni anteeksi. Ihan itkettää :(

Ennen kuin esikoinen täytti kaksi, pidin uhmaikää lähinnä urbaanilegendana. Ne, ketkä puhuivat uhmaiästä, puhuivat pehmoisia. Olen edelleen (lähes) samaa mieltä, jos puhutaan pienistä lapsista. (Isommilla, sanotaanko kouluikäisillä ja teini-ikäisillä uhmaikä voi usein olla ihan todellinen - ja onkin :) ) Eivät pienet lapset uhmaa aikuisia kiusatakseen tai tarkoituksella vain siksi, että "on kiva uhmata". Aina siihen on jokin muu syy.

Tänään esikoinen halusi eri asioita kuin minä. Ei hän niitä haluamiaan asioita osannut aina niin kovin hyvin perustella, kun kysyin, mutta ilmeisen tärkeitä juttuja ne olivat silti. Kävimme ostoksilla ostamassa ennalta sovitut asiat. Esikoinen halusi lisäksi ostaa yhtä sun toista. Minä en. Tulimme ostoksilta kotiin. Esikoinen halusi kävellä hitaasti ja katsella ohiajavia autoja. Minä en. Kun päästiin kotiin, esikoinen halusi leikkiä. Minä en. Ruuan jälkeen esikoinen halusi lähteä ulos. Minä en. Olihan minullakin syyni, ja niistä esikoiselle kerroinkin ("äidillä ei ole rahaa ostaa xyz", "äidillä on niin paljon kantamuksia, ettei maisemien ihailu jaksa kiinnostaa, kun kädet repeävät", "äidin pitää tehdä xyz, eikä äiti juuri nyt ehdi leikkiä/lähteä ulos"), mutta eivätpä minun syyni estäneet esikoista haluamasta. Seurauksena huutoa, vinkunaa, kitinää, pahaa mieltä ja mielipahaa. Molemminpuoleista. Ja voi itku niitä sammakoita, joita suustani karkasi *ruoskii itseään* :(( Herää vain kysymys, kummallakohan meistä se uhmaikä nyt olikaan...

Onneksi:

  • näitä päiviä ei ole montaa kuukaudessa,
  • huomenna on uusi päivä
  • voin pyytää anteeksi myös huomenna
  • pääsen pian rakkaan pikku-esikoiseni viereen nukkumaan :)

P.S. Rakas ystäväni, jos luet tätä, niin oikein mahtavaa synttäriä! :D