Aina muutaman kuukauden välein, kun ovikello soi ja esikoinen juoksee avaamaan, hän saa pettyä: häntä ei kukaan kaveri tullutkaan hakemaan pihalle leikkimään, vaan oven takana seisoo pari aivan vierasta tätiä. Ystävämme Jehovan todistajathan ne siellä!

Koska olen luonteeltani peruskiltti enkä juurikaan tykkää sanoa ilkeästi kenellekään tuntemattomalle, en ole hennonut noille tädeillekään sanoa, etten järin ilahdu vierailuistaan. Ennen tätejä oven takana kävi pari kertaa kahden keski-ikäisen miehen muodostama kokoonpano. He lopettivat käyntinsä, kun kerroin, että minulla on mahdollisuus saada niin halutessani heidän lehtiään tädiltäni. ("Ai sinun täti on Todistaja! Missä päin hän asuu? (Vastaus) Ahaa, no oikein hyvää päivänjatkoa vain...")

Nämä tänäänkin vierailleet Jehovantodistajatädit eivät näköjään hellitä ihan niin helposti kuin nuo miehet aikoinaan. On ihan totta, että tätini on Jehovan todistaja. Ja on totta, että häneltä saisin "Herätkää!" ja "Vartiotorni" -lehdet niin halutessani. Siinä tosin olen lipsauttanut valkoisen valheen, kun olen näille kiertäjätädeille sanonut jo saavani tädiltäni noita lehtiä. Tässä ehkä sitten se rangaistus, kun eivät nuo lakkaa ilmestymästä meidän oven taakse. Ei pitäisi valehdella. Tai pitäisi kyetä sanomaan suorat sanat mutta kauniisti.