Tulimme juuri maalta (Inkoosta), jossa vietimme aikaa tiistaista lähtien. Suunnitelmissa oli olla sunnuntaihin, mutta minulta meni sisu kaulaan, niin sanoakseni. Ensinnäkin, koska alakerrassa, jossa nukumme, on kamina, jolla isovaari pitää koko talon lämpimänä talvisin, sekä puuvarasto, josta hän niitä puita kaminaan lykkää, on alakerrassa nukkuminen kuin nukkuisi liiterissä. Puuvaraston ja nukkumistilan (joo, melkoisen suuri huone, jossa iso parisänky, vuodesohva ja pitkä pöytä ikkunan alla) välissä ei luonnollisestikaan ole ovea. Ja koska isovaari on jo vanha ja väsynyt, mies ystävällisesti auttoi häntä lastaamaan puuvaraston täyteen puita. Ei liene tarpeellista kertoa, että puut olivat olleet talven yli vanhan talon seinustalla ilman sen kummempaa suojaa kuin katon lieve noin 5-7 metriä korkeammalla, ja sitä ennen ne olivat lahonneet ties missä. Kun olin aivastellut kaksi yötä (mies ja lapset nukkuivat esikoisen pyynnöstä teltassa - sinänsä järkevä veto), olin valmis lähtemään kotiin. Koti-ikävää vahvisti se, että puiden mukana sisään muutti myös hämähäkkien armeija. Viimeinen niitti oli nähdä hämähäkin juoksevan siinä sängyssä, jossa olin pari tuntia aikaisemmin nukkunut. En voi sietää hämähäkkejä!!! Inkoon tila on muuten ihan kiva paikka, mutta näitä kesäajan alivuokralaisia on siellä ihan liikaa minun makuuni. Eikä niistä pirulaisista pääse edes talvella eroon *yök*.

Kotiinlähtöä vauhditti pari muutakin juttua. Kerrottakoon, että jälleen on jalat turvoksissa ja kipeänä. Syyllinen ei ole raskaus tai kuuma ilma. Syyllisiä on useita, äkkiseltään laskettuna sanoisin että neljä. Maalla olisi vieläkin kivempaa, jos hyttyset ja paarmat voisi taikoa huut hiivattiin. Olen allerginen hyttysten pistoille ja paarman puremille. Viime kesänä sain kokea elämäni ensimmäisen ampiaisen pistoksen. Säästyin pahemmilta kivuilta ja säryiltä, kun välittömästi ongittuani piikin pois jalkapohjastani heitin kitusiini Kyypakkauksen kaksi mega-pilleriä. Näin raskaanaollessani en voi turvautua antihistamiinivalmisteisiin, joten epätoivoisesti yritän pärjätä Offilla ja kortisonivoiteilla. Tällä kertaa Offi ei auttanut, kun pirun inisijät tökkivät minua sisällä. Käsittämätöntä.

Eläinten lisäksi koti-ikävää lisäsi tekemisen loppuminen. Minulla oli mukanani kaksi neuletta. Sain molemmat viimeistelyä vaille valmiiksi. Lisäksi luin mukanaolleen kirjankin. Olin tänään niin epätoivoinen, että käytin reilun tunnin punaviinimarjapensaassa ja keräsin marjoja. Asia, jota olen pyrkinyt välttämään koko pienen ikäni. Ja nyt tein sen ihan vapaaehtoisesti ja omasta aloitteestani. (Hämmästyneenä myönnän, että kun poimimisen vauhtiin pääsi, siihen tuli himo: vielä tämä purkki täyteen. Nyt on punaviinimarjaa pakastimessa kymmenen purkkia, joista jokainen vetää 3-5dl marjoja. Saammepa syödä marjapuuroa ensi talvena.) Varoin toki kohtaamista hämähäkin tai muun ötökän kanssa, ja tarkkaan katsoin, mihin sormeni tungin. Puska oli niin suuri, että jos olisi ollut hieman välinpitämättömämpi luonnon kohtaamisen kanssa, olisi tarkasti poimien saanut tuplasatsin marjoja kasaan. Armeliaisuuttani jätin osan marjoista rastaiden herkuiksi.

Kun sanoin, että tekeminen loppui, niin vähän valehtelin. Tuo paikka on sellainen, että kyllä siellä työtä riittää. En tiedä, onko kyse yksinelävästä ikämiehestä vai mistä, mutta voi järkytys kun voi talo olla paskainen! Epäjärjestys ei juurikaan haittaa, mutta likaisuus kyllä. Piika saa paikan. Lisäksi isovaari on ilmeisesti sitä ikäluokkaa, että kun vain on hameväkeä talossa, niin oma-aloitteellisuus loppuu siihen paikkaan isolta mieheltä. Päivän jaksoin vastustaa hiljaista painostusta (no joo, ei hän oikeasti painosta, minusta vain aina tuntuu siltä) ja neuloin ja hengasin, mutta enempää en kestänyt. Sorruin - ja minusta tuli "perinteinen nainen". Mitä se sitten tarkoittaakin. Pidin keittiön siistinä (ja tämä ihan kirjaimellisesti - isovaari vain nosteli tavaroita ruokapöydältä ilmaan, että sain pyyhittyä viimeisetkin muruset pois pöydältä), tein ruuat (siis lisukkeet, salaatit ja jälkkärit - mies kyllä grillasi lihat), järjestelin paikkoja ja imuroin sekä ylä- että alakerran. Mainittakoon vielä, että tuon kaiken tein ilman kiitosta. Eihän nyt itsestäänselvyyksistä tarvitsekaan kiittää... Innosta hihkuen en lähde Inkooseen, jos tiedän, että anoppi ei ole paikalla. Sillä siunaaman hetkellä, kun astun ovesta sisään, minusta tehdään piika. Lyhyillä viikonloppuvisiiteillä onnistun välttämään moisen roolin, mutta tällaisilla pitkillä en. Harmi sinänsä. (Toisaalta, koin sadistista tyydytystä siitä, että kun heräsimme vasta klo 10 aikaan, ja aamupuuro oli valmiina siitä aikaisintaan puolen tunnin kuluttua, niin isovaari oli selvästi jo hyvin nälkäinen, kun kiersi keittiössä ja sen läheisyydessä kuin leijona. Hitto vie, jos ei aikuinen mies osaa ruokaa itselleen kaapista ottaa, niin olkoon nälkäinen!)

Onpa muuten mukava olla kotona. Ei hämähäkin hämähäkkiä missään. Siistiä ja pölytöntä. Oma keittiö. Pienet ne ovat naisen nautinnot :)