Tein perjantaina jotain, jota en uskonut enää koskaan tekeväni: ostin sukset, hienot Fisherit! Edelliset omistamani sukset olivat lukioaikaiset, ja suunnilleen saman verran on mennyt aikaa siitä, kun viimeeksi olin suksilla, ts. hiihtämässä.

Appiukko oli pyytänyt meitä tänään Vanhakylänniemeen ulkoilemaan (ja avantouimaan - emme menneet). Aikaisemmin olen luistanut vastaavista ulkoilupäivistä, kun olen ollut töissä tai ihan pienen vauvan kanssa. Tällä kertaa minulla ei ollut mitään tekosyytä olla menemättä mukaan. Niinpä päätin liittyä joukkoon :) Perjantaina marssin Intersporttiin ja pyysin myyjää myymään minulle murtsikkapaketin. Olin jälleen suksien omistaja noin 15 vuoden jälkeen. Pikkuisen nauratti :)

Tänään jännitti, kun ajoimme Järvenpäähän. Olin ihan varma, etten pysyisi pystyssä, ja kiitollinen siitä, että ensimmäinen hiihtokertani noin kahteentoista vuoteen tapatuisi tasaisella järvenjäällä. Ei siis ylä- eikä alamäkiä, joista selviytyä. Suunnitelma oli sellainen, että mies hiihtäisi appiukon kanssa sen varsinaisen lenkin, kun minä harjoittelisin pystyssäpysymistä ja hiihtämisen alkeita ja pitäisin samalla seuraa lapsille. Oltiin jo melkein perillä, kun mies muisti, että monot olivat kuitenkin jääneet autotallin hyllylle. Se siis siitä suunnitelmasta. Koska tämän lapsuksen takia (tai ansiosta) suunnitelma täysin muuttui, päätin nauttia ensimmäisestä hiihtokerrasta kunnolla. Ajattelin heittää pienen lenkin sillä aikaa, kun mies laski kuopuksen kanssa pulkkamäkeä ja esikoinen tapaili hiihtämisen alkeita omilla suksillaan. Mottona: minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.

Lähdin hiihtämään tasatyönnöllä muiden ihmisten perässä järven jäälle tehtyä latua pitkin. Kuvittelin lenkin olevan jotain maksimissaan kolme kilometriä. Sukset olivat suoraan kaupan hyllyltä: luisto oli loistava, pitoa ei ollut nimeksikään. Kun yritin mennä eteenpäin vuoropotkulla, huomasin hyvin pian tekeväni sitä lähes paikoillani :) Alussa nauratti, lopussa ei niinkään. Kun olin mielestäni hiihtänyt ikuisuuden ja rillien huurtuminen alkoi toden teolla rassata, olinkin ilmeisesti vasta lenkin puolivälissä. Se siis siitä kolmen kilsan lenkistä. Kovasti teki mieleni ottaa sukset pois jalasta ja soittaa miehelle, että tulisivat hakemaan minut Järvenpään "mäkin kaarilta", mutta ei sisu antanut periksi. En myöskään uskonut hyötyväni mitään siitä, että olisin kääntynyt ympäri. Niinpä jatkoin tappavaa tasatyöntöä eteenpäin ja eteenpäin. Rillit olivat niin huurussa, että aloin pelätä hiihtäväni lähtöpaikan ohi. Se olisi ollut oikea katastrofi! Viimeiset viisisataa metriä hiihdin hokien "läskit palaa, läskit palaa". Se vähän piristi mieltä :)

Kun vihdoin pääsin lähtöpaikalle, olin kuvitellut miehen ja lasten olevan minua vastassa kuuman mehumukin kanssa. Sen sijaan sain seistä huohottamassa hyvän tovin, ennen kuin porukka tuli ulos kahvilasta. Jäi kuuma mehu saamatta. Ennen pakkautumista autoon kävin kuitenkin hakemassa lasillisen vettä. Samalla vilkaisin latukarttaa. Olin hiihtänyt noin kuuden kilsan lenkin. Aika hyvin ekalle kerralle. Se vain harmittaa, etten huomannut katsoa kellosta lähtöaikaani. Veikkaisin kuitenkin hiihtäneeni reilun tunnin :) 

Nyt väsyttää, ja vatsalihaksista huomaa, että jotain poikkeavaa on tullut tehtyä. Katsotaan, miltä tuntuu huomenna. Pahuksen bussilakko sotkee suunnitelmia sen verran, että saan lähteä kouluun aamulla junalla, ja asemalle pitäisi pystyä kävelemään kunnialla. Kuopuskin muuten pääsi kokeilemaan hiihtämistä, ja miehen mukaan homma sujui yllättävän hyvin. Pitänee ilmeisesti lähteä uudelleen suksikauppaan...