Tein tänään hätkähdyttävän löydön. Siivosimme miehen (ja lasten) kanssa ns. vanhaa taloa Inkoon kesäpaikassamme. Talo on sotien jälkeen rakennettu rintamamiestalo, jossa asui miehen vaari vanhempiensa ja siskonsa kanssa ennen kuin rakensi tämän uuden talon. Viimeiset 30 vuotta talo on toimittanut lähinnä varaston virkaa. Nyt kun meillä on se muutto edessä ja osa tavaroistamme kaipaa välisäilytystilaa, päätimme raivata tuolta yhden huoneen käyttöömme. (Haaveissa on jossain vaiheessa remontoida talosta ainakin kesäasuttava. Sähkö saadaan sisälle asti, samoin vesi. Harmaan veden osalta myös viemäröinti on kunnossa, ja se riittää meille.) Ei muuta kuin hommiin!

Kävimme päällisin puolin läpi erinäisiä pahvilaatikoita, jotka olivat täynnä vaatteita. Aika huonossa kunnossa, sillä myös hiiret olivat nuo laatikot löytäneet. Suurin osa niistä meneekin kokkoon, kunhan sellainen saadaan rantaan sytytettyä. Lehtiä löytyi myös vinot pinot ja ovat suurimmaksi osaksi vuosilta 1960-1980. Taitavat mennä sytykkeiksi nekin. Rautaa ja muovia tuli esiin kun vähän kaivettiin. Ne lähtevät kierrätykseen, kunhan saadaan peräkärry tyhjennettyä.

Pari kunnon löytöäkin kyllä tehtiin. Vietin ainakin puoli tuntia tutkiessani vanhaa poljettavaa ompelukonetta. Tikkakoski Oy:n tekemä kone oli priimakunnossa. Lankakin oli pujotettuna ja kangastilkku paininjalan alla. Aivan mahtavaa! Mies löysi yhdestä laatikosta kaksi erittäin vanhan näköistä nukkea. Toisella niistä oli posliinista tehdyt pää ja raajat, toisella jostain muovintapaisesta aineesta (guttaperkasta?). Rohkeasti epäilin nukkien olevan aikakaudelta ennen sotia. Pitääkin ottaa selvää, olenko ollenkaan oikeilla jäljillä. Vaatteista hienoin löytö oli aito retropotkupuku 70-luvulta. Trumpettilahkeet ja kaikki :) Sen otin talteen ja pesin.

Olohuoneen nurkasta löytyi pieni valkoinen kaappi. En voinut vastustaa kiusausta, vaan kurkkasin sinne sisälle. Siellä oli pinoissa vanhoja almanakkoja kuuskytluvulta, Jehovan todistajien kirjoja sekä kaksi matalaa laatikkoa, joissa oletin olevan vanhoja valokuvia. Ei kun penkomaan ;) Arvaukseni meni siinä mielessä pieleen, että valokuvia laatikoissa oli vain kaksi: toinen vaarin isästä ja toinen vaarin äidistä. Molemmat 60-luvulta. Mutta kaikkea muuta mielenkiintoista laatikoissa kyllä oli senkin edestä. Vaarin äidille lähetettyjä kirjeitä oli jokunen, ja niistä selvisi, että uskonnolliset kirjat ja oppaat kaapissa olivat hänen. Loviisa-mummo oli siis ollut Jehovan todistaja! Ihmekös, että vaari ei juurikaan uskonnosta perustanut, sanoi mies kun löydöstäni hänelle kerroin. Löytöni sai minut uteliaaksi: laatikosta löytyneistä eläkepapereista sain selville Loviisan syntyneen tammikuun alussa 1890. Laatikossa oli myös onnittelukortteja 80-vuotispäivän johdosta. Muutama lääkeresepti ja parit silmälasit mallia pullonpohjat. Kaapista löytyi kirjapinon alta myös nippu osanottoadresseja, jotka oli osoitettu Loviisan omaisille.

Tässä vaiheessa tutkiskelua kuopus ilmoitti äänekkään vaativasti kaipaavansa päiväunille, joten pakkasin ottamani tavarat nätisti takaisin kaappiin ja lähdin nukutuspuuhiin. Makkarissa silmäni osuivat vaarin vanhempien hääkuvaan. Kuvassa Loviisalla on valkoinen kaulaan asti napitettu hieman rimpsukauluksinen mekko, utuinen katse kaukaisuuteen ja hyvin 1900-luvun alun aikainen kampaus keskijakauksineen. Nuorena hän oli erittäin kaunis nainen. Vieressä omana kuvanaan on Eljas, joka Loviisasta poiketen katsoo suoraan kameraan, musta puku päällä, ilme totisena mutta hyväntahtoisena. Yhdennäköisyys vaariin on suuri.

Kun kuopus oli nukahtanut, jäin pohtimaan Loviisan ja Eljaksen elämää. He asuivat Viipurin maalaiskunnan Lihaniemen kylässä. Eljas kalasti ja oli ilmeisesti satamassa töissä. Ainakin näin ymmärsin vaarin puheista, kun porukalla viitisen vuotta sitten Lihaniemessä ja Viipurissa kävimme. Kun sota syttyi, Loviisa, Eljas ja heidän kaksi lastaan lähtivät evakkoon ja saivat kalastustilan täältä Inkoosta. Lihaniemen yli marssivat sekä venäläiset että suomalaiset useaan kertaan, eikä kylästä jäänyt jäljelle kuin muutama kivijalka (ja kansakoulusta ulkohuussi ja jostain luokasta saippuateline - vaari löysi sen kun koulun raunioilla kävelimme). Vanha talo nousi paikalleen Eljaksen ja vaarin tekemänä. Ensin tosin oli rakennettu pieni saunatupa. Kun talokin oli pystyssä, tehtiin ulkorakennus. Se oli oikea monitoimihalli. Yhdessä päässä oli liiteri, välissä maitokeittiö, jauhohuone, eteinen josta pääsi ylisille ja yhden hevosen mentävä talli, ja toisessa päässä navetta kolmelle lypsävälle. Maata viljeltiin, merestä kalastettiin. Sitten vaari meni naimisiin ja toi nuorikkonsa taloon. Syntyi lapsi ja sitten toinen. Talon ullakolle tehtiin lapsille huone, toinen puoli jätettiin kylmäksi. Aika kului pelto-, metsä- ja navettatöissä. Vaari teki päivätyötään syväsatamassa lahden toisella puolella, vapaa-ajallaan kalasti ja möi kalat kaupunkiin. Lapset kävivät kylällä koulussa ja auttelivat kotona. Varttuivat, kävivät rippikoulun, kirjoittivat ylioppilaiksi. Moottoripyöräonnettomuus vei toisen lapsista, ja pian toinenkin lähti maailmalle opiskelemaan. Ja sitten, todennäköisesti kesällä -71 puolitoista vuotta 80-vuotispäivien jälkeen kuoli Loviisa-mummo. Eljaksesta en tiedäkään. Taloa jäivät asuttamaan vaari vaimonsa ja siskonsa kanssa. Tytär meni naimisiin ja sai lapsen, joka vietti paljon aikaa mummolassa. Ja sitten 70-luvun aikana vaari rakensi uuden talon lähemmäs rantaa. Vanha talo sai jatkaa varastona, jonne säilöttiin kaikki käytöstä poistettu tavara. Varmaan sillä oletuksella, jos sitä vaikka tarvittaisiin vielä joskus...

Kuopuksen päiväunien aikana uppouduin sukututkimuksen, luovutetun Karjalan ja vanhojen karttojen maailmaan. (Samalla muistelin omaa mummoani, Karjalan evakoita hänkin, Salmin kunnan Palojärven kylästä.) Jos aikamatkailu olisi mahdollista, haluaisin ehdottomasti päästä seuraamaan sekä mummoni että Loviisa-mummon elämää Karjalassa ennen sotia. Nyt täytynee tyytyä vain kirkonkirjoihin, maakunta-arkistoihin, vanhoihin valokuviin ja karttoihin.

Ei vanhasta talosta löytyisi mitään muuta, joka valottaisi Loviisa-mummon elämää hieman enemmän?