Esikoisella on koulua takana huimat 2 ja puoli viikkoa ja jo tuntuu, että hän on ollut ekaluokkalainen useamman kuukauden. Kavereita on löytynyt niin, että joka iltapäivä koulun ja läksyjenteon jälkeen esikoisen näkee seuraavan kerran iltaruuan aikaan. Myös koulumatkat hoituvat kaveriseurassa. Ja mikäs sen mukavampaa, kun muistan, miten huolissani olin siitä, ettei hän tuntenut täältä ketään ikäistään silloin, kun koulu alkoi. Vanhempainillassa pääsin näkemään kavereiden vanhempia ja verestämään muistoja vanhan ala-asteeni luokassa istuen. (Esikoisen opettaja opetti rinnakkaisluokkaa silloin, kun itse olin pikkukoululainen.)

Esikoisella siis pyyhkii hyvin, mutta keskimmäisellä vähän heikommin. Rankkaa on, kun on tottunut leikkimään isoveljen kanssa, eikä se enää niin onnistukaan. Eivät ekaluokkalaiset halua neljävuotiasta omiin leikkeihinsä, joten kun esikoinen lähtee kaverin luo leikkimään, jää keskimmäinen kotiin pahoilla mielin. Ymmärrän hyvin, miksi kiukuttaa, riehututtaa ja vingututtaa, mutta ei se juuri tällä hetkellä auta minua jaksamaan tilannetta yhtään sen paremmin. Toivonkin, että ensi viikolla alkava leikkikoulu toisi jotain helpotusta tilanteeseen. Harmi vain, että leikkikoulu on aamupäivisin yhtä aikaa esikoisen koulun kanssa, sillä iltapäivät lienevät ihan yhtä vaikeita kuin nytkin. Itsepä halusin aamupäiväksi toimintaa, tyhmä minä.

Omakotitaloasujana muutoksia on todellakin tullut. Suurin niistä varmaan on leikkipihan (ja sen myötä juttukavereiden) puuttuminen. Onhan tässäkin pihaa - vielä, ennen kuin uusi talo nousee takatontille - mutta se ei hirveästi anna virikkeitä näille meidän alaikäisille. Toisin kuin "kaikkien muiden" pihat, joissa on trampoliinit, keinut, liukumäet sun muut hilavitkuttimet (jos lasten puheisiin on uskominen). Meistä on siis tullut leikkipuistojen suurkuluttajia. Ei siinä mitään, saa keskimmäinenkin yleensä leikkikaverin aamupäiviksi, mutta minua tilanne rasittaa siksi, että en ole voinut enää neuloa ulkoilujen aikana. Puistoissa lapsia pitää koko ajan vahtia. Lisäksi kun kuopus opettelee kuivaksi ja olen rohkaistunut jättämään häneltä vaipan kokonaan pois päivisin, saan noin tunnin välein huolehtia siitä, että hän saa tilaisuuden käydä pissalla. Ettei tarvitse housuja alkaa puistossa vaihtaa kuiviin. Olen siis täten liittynyt niiden vanhempien joukkoon, jotka puistoissa seisovat siellä täällä tyhjin katsein miettien syntyjä syviä.
Yllättäen työpäiväni on myös pidentynyt. Lapset vaativat ei vain huomiota vaan myös viihdytystä ja leikkiseuraa koko hereilläoloaikansa, ja sen lisäksi minun huolekseni on tullut siivoaminen, kokkaaminen ja pyykkääminen. Myös poliisina ja erotuomarina toimiminen on lisääntynyt huomattavasti, joten vähintään 12 tunnin työpäivän jälkeen olo on aika loppu. Silti valvominen on kohdallani lisääntynyt, sillä pitää ne akut jotenkin ladata, että jaksaa tätä härdelliä päivästä toiseen. Yhä enemmän olen alkanut haaveilla töihinpaluusta: olisi ainakin jokunen tunti päivässä sellaista aikaa, ettei tarvitsisi tehdä viittä asiaa yhtä aikaa eikä kuunnella tappelua tai vinkumista. Se olisi luksusta - ja siitä vielä maksettaisiin :)

Kuvittelin, että tokihan tämä yhteisasuminen vanhempieni kanssa sujuu siinä sivussa, mutta rankempaa tämä on ollut kuin mitä osasin pelätä. Koska olen päivät kotona, on minulle langennut (luonnostaan - ei kai?) talon siivoaminen, pyykkien pesu, ruuanlaitto ja yleisen järjestyksen pitäminen. Sen lisäksi suurin osa tutuista tavaroista on edelleen pakattuina laatikoihin tai viety väliaikaissäilytykseen tai yhä entisessä asunnossa. Ei ole täällä omaa tuttua sohvaa, keittiön pöytää, veitsiä, saksia, juustohöylää. Sängytkin myin alta, ja nyt nukumme kämäsillä patjoilla lattialla. Toisaalta sen voi laittaa myös saamattomuuden piikkiin, kun emme vielä ole saaneet aikaiseksi hakea omaa sänkyämme vanhasta asunnosta tänne. Vaikka kyse on lapsuudenkodistani, ei tämä silti tunnu siltä oikealta kodilta, kun täällä on kaikki vanhempieni huonekalut ja tavarat. Odotankin yhä kasvavalla innolla rakennusprojektin todellista alkamista (valitettavasti tämä valmistautumisprosessi on osoittautunut erittäin aikaa vieväksi ja turhauttavaksi vaiheeksi), joka uhkaa siirtyä keväälle, kun mitään ei vieläkään ole tapahtunut. Yhden asian viivästyminen kumuloituu ikävästi, sillä me emme pääse asettumaan taloksi ja tekemään tästä omannäköistämme ennen kuin saamme vanhempieni tavarat siirrettyä uuteen taloon. Enkä minä oikeasti jaksaisi enää odottaa...

Voi, toivottavasti hommat alkaisivat luistaa vauhdilla. (Ja voi, jos vain saisin omaa aikaa edes sen tunnin päivässä, ettei tarvitsisi pikkutunneille asti valvoa ja nauttia hiljaisuudesta.)