Esikoinen on innostunut korttipeleistä. Tosin ei mistä tahansa, vaan nimenomaan Uno-pelistä. Yllättäen olemme pelanneet paljon Unoa :)

Pelisessiot ovat aika hauskoja. Kun kortit jaetaan, esikoinen levittää ne eteensä pöydälle (kaikkien nähtäville). Hän myös ennakoi, mitä laittaa seuraavaksi, ja jos esim. väri vaihtuu, voivat pasmat mennä sekaisin. Lisäksi hän tykkää pantata kortteja. Parhaita pantattavia "pahojen tilanteiden varalle" ovat värinvaihtokortit. Jos hänellä ei ole mitään muuta sopivaa korttia kuin värinvaihtokortti, hän mieluummin nostaa uuden kortin pakasta kuin laittaa sen värinvaihtokortin peliin. Selitykset siitä, että tarkoituksena on päästä korteista eroon, eivät tässä auta.

Edellämainitusta huolimatta esikoinen alkaa jo olla aika hyvä taktikko: nostokortit löytävät hienosti paikkansa. Ja ai että minua naurattaa silloin, kun ne osuvat kolmannen kerran miehelle :D

Vaikka itse sen sanonkin, niin olen aika haka Unossa. Ei se turhaan ollut yksi lempipeleistäni noin kaksikymmentä vuotta sitten ;) Olenko törkeä, kun minusta on ihan kiva voittaa - myös silloin, kun pelaan lasten kanssa?