Mies lähti juuri äsken ilmeisen pitkin hampain lasten kanssa pihalle. Nokoset sohvalla olisivat kuulemma maistuneet enemmän. Ihan varmasti. Ei minustakaan ole aina mitään herkkua seisoskella pihalla, ja silti sitä teen lähes joka ikinen arki-ilta, kun mies on töissä. Saa minun puolestani näin viikonloppuisin hoitaa pihalla seisomisen.

Meillä työnjako on selvästi luisunut siihen, että mies käy töissä, ja minä hoidan kodin ja lapset ja kaiken muun, mikä tähän rooliin sitten kuuluukin. Välillä - kuten esimerkiksi tänään ja muutamana iltana viikossa - tämä asetelma tuntuu erityisen rasittavalta. Jos minulla sattuu joskus olemaan iltameno, ja mies on lasten kanssa kotona, niin on melko varmaa, että ruokaa ei silloin ole tehty. Samoin on turha odottaa likapyykkikorin tyhjenemistä tai imurointia, mikäli minä en ole paikalla. Jos mies on lasten kanssa päässyt ulos asti, niin hyvä. Useimmiten, kun tulen iltakahdeksalta tai sitä myöhemmin kotiin, törmään hävityksen kauhistukseen (jonka raivaamiseen minulta menee hyvinkin koko seuraava päivä, jos vain jaksan vaivautua), ja saan huomata miehen istuvan nenä kiinni läppärissä ajatukset mahdollisimman kaukana kotipiiristä (ts. työasioissa). Lapset saavat tehdä, mitä keksivät. Iltamenot eivät siis hirveästi houkuttele.

Nyt tietysti mietin, onko syy minussa. Olenko minä totuttanut miehen siihen, että taloudenhoito tapahtuu ilman, että hänen pitää laittaa rikkaa ristiin? Kauhea ajatus - en minä nyt sentään miehen äiti ole!

Voisi olettaa, että vauvan syntymän jälkeen tilanne muuttuu. Mies on ainakin suunnitellut pitävänsä lakisääteisen kolmen viikon isyysloman. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.